Taaperolle hermostuminen/suuttuminen!

["dahlia"]

Hei, haluaisin vähän "vertaistukea". Minulla on 2,5-vuotias, jonkinmoista uhmaikää jo läpikäyvä taapero. Välillä tulee kiukuttelukohtauksia ja äkäilyjä, suurimman osan päivästä on kuitenkin hyväntuulinen ja kaikki sujuu mallikkaasti.
Olen kuitenkin huomannut itsessäni sellaisen kurjan muutoksen, että hermostun todella herkästi lapselle! Esim. korotan ääntäni hyvin herkästi, jos vaikka ruokailu ei meinaa sujua. Välillä aivan menee huutamiseksi asti
Ulkoillessa menetän hermoni, kun joka lätäkköä ja kiveä pitää jäädä tutkimaan, vaikka tiedän että tuollainen tutkiminen on tavallista. Minua inhottaa kun hermostun niin herkästi! Sitten se johtaa esim ulkona siihen, että nappaan lapsen syliin reilusti ja kiukusta pihisten kävelen eteenpäin.

Suuttumisteni aikana minulla ikäänkuin "pimenee" päässä, jotenkin napsahdan täysin. JÄlkeenpäin pyytelen anteeksi ja halailen lasta kovasti ja tunnen syyllisyyttä :'(

Onko kellään muulla samanlaista?!

 

[täällä]

Ihan samoja tunteita täällä. Ja mulla ei auta asiaan tämänhtekinen univelka (kotona myös vastasyntynyt). Onneksi mies auttaa iltaisin, mutta en haluiaisi olla se v-mäinen vanhempi, joka kilahtelee.. Ymmärrän, että iso haluaa enemmän huomiotani nyt, mutta kun aina ei vaan jaksa sitä ikuista vääntämistä.

Tsemppiä! Pitänee varmaan molemman opetella laskemaan kymmeneen (tai sataan)..

 

["dahlia"]

Kiitos edelliselle vastaajalle.

Nostan vielä, muita?

 

[..]

Muistan että oli tuollaista kun esikoinen oli suunnilleen samanikäinen ja toinen tulossa. Asia vaivas hirveesti, miks en osaa ottaa rauhassa ja jatkuvasti oli syyllinen/ huono äiti olo. Ei mitään vakavaa tapahtunut sinänsä, usein vain oli pinna tiukalla lapselle ja kiukuteltua niinku lapsi konsanaan. Nyt lapset jo isompia ja erilailla osaa ottaa jo, vaikka kyllä vieläkin joskus sadannen sanomisen jälkeen saattaa päässä "pimetä"

 

["Ethewelle"]

Kuulostaa hyvinkin tutulta...Itelläni oli pahimmillaan nyt 4-vuotiaan esikoisen aikaan. Saatoin jo vauvalle äksyillä, vaikka eihän se tahallaan valvottanut tai muutakaan mua välillä ärsyttävää tehnyt. Ite olin ja olen vieläkin välillä niin lapsellinen (ja juurikin huono äiti)
Toisen lapsen kanssa olen ollut tosi paljon pitkäpinnaisempi, mutta edelleen esikoisen tyhmät temput saavat suuttumaan. Tai no, ei aina tarvitse olla mitään tyhmääkään, vaan esim. jonkun asian jankkaamista, kysymistä tms. Tavallaan otan itteeni tosi helposti lapsen sanomisista, joista ei kannattais välillä korvaansa lotkauttaa. Leppyminen on välillä vaikeeta, vaikka toinen ois jo sovintoa tekemässä kovastikin. Kovin oon koittanut tunnistaa itessäni miten ja millon meinaa pinna mennä, ja välillä saan vedettyäkin henkeä. Sen vaan pitäis onnistua vielä useammin

 

[mjaa]

musta tuntuu, että on hirveän tärkeää erottaa asiasta ja epäasiasta suutahtaminen. Jos kaikki suuttuminen on rikos, niin sitten käy niin, että noiden raja muuttuu olemattomaksi.

kukaan ei pysty olemaan suuttumatta loputtomiin, etenkin kun lasten täytyy saada tietää missä suuttumisen rajat menevät. jos vanhempi väkisin yrittää olla suuttumatta koskaan, lapsista tulee rasittavampia aina vaan.

olen ihkasen varma, että se on lapsiin ohjelmoitu ominaisuus. ei voi luottaa ihmiseen, jos ei ymmärrä miten se toimii.

 

["dahlia"]

Voisin nostaa tämän.. Muilla samanmoisia kokemuksia?

 

[2.4v]

Kuulosta tutulta Meiltä löytyy 2,4v poika, joka päivittäin koettelee äitin pinnaa..

Joskus tulee ihan kauheen raivostunut olo pojan tempauksista, ei nyt päivittäin mutta kerran-pari viikossa. Epäilen hermojeni pettämisen johtuvan siitä et poika tietää mistä narusta vetämäällä saa äitin raivon partaalle, eli huomaan että todellakin tekaa tahallaan.
Mm. kissan ruokakupin kaataminen jollain hässäkkä hetkellä -kiire saada ruoka valmiiksi tai lähöä jonnekkin ja sata homma laittamatta lähötökuntoon jne.

En enää edes muista mikä tilanne meillä (kuitenki joku itsestäänselvä asia jonka poika tietää olevan kiellettyä) oli pihalla kun nappasin karjuvan pojan kainaloon ja olis tehnyt mieli viskata se kuusiaitaan ku suututti! Hillitsi toki itseni enkä viskannut
Jälkeen päin lähinnä huvitti -ja hävetti- et miksi hermostuin ko. asiasta niin plajon.. :/

En pyytele yleensä anteeksi "normaalia" ja asiasta suuttumista, mutta huutamisen pyydän aina anteeksi.

 

[Lex]

Ai että, mulla on itsellä samanikäinen ja tämähän on sitä traagista aikaa kun "vauvasta" alkaakin äidin silmissä kuoriutumaan omapäinen pikku terroristi =) :heart:

I feel you, ei aina vaan jaksa =)

 

["nasuliini"]

kuulostaa NIIN tutulta, on ihana kuulla että on muitakin... tiedän että itsensä pitäisi aikuisena hillitä ja yrittää ymmärtää lasta ja sen käyttäytymisen syitä, mut aina ei vaan pysty oleen niin esimerkillinen. Pahinta silloin kun hermostuu aivan turhasta ts. kilahduksen määrä on kohtuuton siihen nähden mitä oikeasti tapahtui. Silloin kaduttaa erityisesti ja pyytelen anteeksi lapsilta käytöstäni.

 

["dahlia"]

Huh, helpottavaa kuulla että muillakin samanmoisia kokemuksia..!
Meillä esim välillä taapero kaataa tahalleen mehulasin päälleen, viimeksi tänään ja siitä kilahdin aivan täysin. Sitten pyytelen anteeksi ja halitaan jälkeenpäin. Mutta karmea syyllisyydentunto on :/

 

[Joxu]

Kuulostaa niin, tutulle . Oon pitkään luullu että, oon ainoo tossa asiassa.

Meillä 2v ja on todella tempperamenttinen ja uhmaa löytyy, joka vielä entisestään korostaa tota tempperamenttia. Ite huudan niissä tilanteissa kun jo kolmatta kertaa kannan tyttären jäähylle siitä, että potkii, lyö, repii, nipistelee tai heittelee mua jollain. Rakastan tytärtäni paljon, mutta hermostun noissa tilanteissa, kun selvästi purkaa kaiken kiukun ja ahdistuksen muhun. Tunnen sillon noissa tilanteissa pahaa mieltä. Hermostun myös ulkona jos ollaan kävelemässä, siitä että tytär jää pitkäks aikaa yhteen kohtaan ja vaan tutkii jne. nappaan syliin ja oon vihanen. Kaupassa hermostun siitä kun räpeltää joka paikkaa vaikka kiellän ja nappaan kädestä kiinni, sitten alkaa riekkua ja naureskella. Tossa kohtaa mulla pamahtaa piuhat ja oikein tunnen kuinka tulee se hermostumisen kuumotus. Tytär syö kyllä hyvin, onneks. Mutta siitä hermostun kun pyytää lisää ja sotkee ruuat pitkin pöytiä, viskoo ruokaa lattialle tahallaan, puristaa pillimehut lattialle tahallaan ja vielä levittelee sitä mehua jne. (näitä on paljonkin) noissa menee hermot ja korotan ääntä. Saataa myös syödä jotain ruokaa tai ruokia, pureskelee ja yht'äkkiä sylkee lattialle ja sanoo vaan että, minä sotken. Mä yleensä sanon että, ei syljetä ruokaa lattialle, se syödään kunnolla. Mä joko korotan ääntä tai sitten huudan ja tota tapahtuu joka päivä. Pyydän anteeks ja kerron sen miks huudan ja miks äiti on noista asioista vihanen. Yleensä kun tytär on menny nukkumaan, niin illalla sitten itken tulee niin, pahamieli tyttären puolesta, tulee paska äiti olo, huono omatunto ja hirvee syyllisyys ja sitten alkaa, se että ei kukaan muu äiti huuda näin paljon omalle lapselle kuin minä jne. Toi lisää vaan sitä, että ahdistun ja mua alkaa itkettää entistä enemmän. Oon monet kerrat yrittäny miettiä, miks hemmetissä suutun niin, paljon siitä jos tytär raivostuu esim. siitä kun leikitään yhessä ja tytär saattaa saada yht'äkkiä raivarin ja mun mielestä noissa tilanteissa se lähtee kyl ihan tyhjästä. Sitten nousee, tulee mun luo ja lyö tai jotain muuta vastaavaa. Niin mä hermostun ja korotan ääntä ja vien jäähylle. Yleensä tolla välin me rauhotutaan tyttären kanssa molemmat. Meillä on hyvin saman tyyppinen tempperamentti tyttären kanssa, kiihdytään helposti nollasta sataan, kun suututaan, niin se kyllä näkyy ja kuuluu. Rauhotutaan nopeesti kun ollaan hetki eri huoneissa ja sitten halitaan ja suukotellaan ja pyydetään anteeks.

Mutta, mua itteeni ärsyttää toi piirre itessäni äärettömän paljon, miks mä mä en voi olla kärsivällisempi ja miks hermostun niin, herkästi? en tajua. Ite ainakin mainitsen asiasta seuraavalla neuvola käynnillä, ihan siitä syystä kun toi häiritsee mua itteeni ja tottahan toi vaikuttaa tyttäreen ja etenkin tyttäreen :|

 

["iikku"]

Meillä 2-vuotias ihana, mutta temperamenttinen tyttö, joka saa mut totaalisen hulluksi uhmallaan. Lohduttavaa lukea myös muista äkäpusseista ja siitä, että muillakin äideillä hermo pettää välillä.

Olen pelästynyt omaa käytöstäni, muutun ihan kuin toiseksi ihmiseksi jos en kestä tytön kitinää ja tottelemattomuutta. Viimeksi eilen tuli huudettua ihan raivona (onneks isänsä oli kotona). Pelkään, että aiheutan vielä jotain pysyviä traumoja lapselle. Oon jopa käynyt lievästi käsiksi lapseen, en vahingoittanut, mutta melkein... Arvatkaa vaan onko huono omatunto ja syyllisyys päällä.

Oon myös huomannut, että tyttö tietää mun antavan joskus periksi esim. kun kinuaa kaapista mehua tai rusinoita. Välillä annan, välillä en. Pitäis osata pitää päänsä, mut ei aina jaksa.

Oon jotenkin aivan pihalla näiden rajojen asettamisen kanssa, mitä saa antaa tehdä ja mitä ei. Tietenkin jokainen perhe asettaa omat rajansa, mutta kaiken lisäksi mun mies on tiukempi ja haluaisi esim. rajoittaa enemmän tutin käyttöä.

Odottelen vaan millon tää "vaihe" menee ohi, vai meneekö ollenkaan. Haluaisin kasvattaa tytöstä ei-hemmotellun ja itsenäisen, mutta tällä hetkellä tuntuu jotenkin ylivoimaiselta, kun hyysään lasta koko ajan niin, ettei vaan kitisisi ja saisi raivareita- etten minä hermostuisi häneen. On toki hyväkin päiviä, mutta viimeinen viikko ollut jotenkin mahdoton. Lisäksi lapsi ei viihdy sekuntiakaan yksin, vaan koko ajan vetää kädestä mukaansa.

Tää on normaalia, mut en etukäteen olisi arvannut, että tästä tulee näin ahdistavaa aikaa. Oma äitini sanoi just, kun kerroin, että suunnitellaan toista, niin tokaisi vaan, että onko ihan järkevää, jso en yhdenkään kanssa jaksa. Hyvä pointti sinänsä...

 

[Kumipuu]

Kyllä mun mielestä lapselle saa suuttua ja näyttää sen. Lapsi oppii sosiaalisia taitoja ja
käsittelemään omaa suuttumustaan. En nyt tarkoita mitään mielipuolista riehumista, mutta
jos 3vee viskelee tomaatit pitkin seiniä niin kyllä avaudun. Mun mielestä kaikki tunteet on
sallittuja, ne saa näyttää kunhan ne käsitellään. Meillä jutellaan aina jälkeenpäin syistä miksi
äiti suuttui. Anteeksi en pyytele jos karjaisen että nyt riittää, mutta jos tiuskin lapselle jostain
mitättömästä niin paskaäiti fiilis nostaa päätään ja yritän parhaani mukaan selittää että
ylireagoin esim oman väsymyksen vuoksi.