Onnea Maarja!!!
Mejalla on varmaan jo nyytti sylissään :heart:
Nyt en enää pysy kärryillä, että kuka täällä on saanut jo vauvan ja kuka synnyttämässä... Matias vienyt niin huomioni, että en pahemmin ole koneella käynyt joten ISOT HALITUKSET JOKAISELLE VAUVAUTUNEELLE!!!!
Mikään ei ole ihanampaa, kuin oma tuoksuva nyytti.... *hormoonien kourissa*
Synnytyskertomusta samalla, yhteenpötköön kirjoitettuna....:
Lauantaina 25.8.07 olimme kaveriperheen luona kaffettelemassa. Ihailtiin kestovaippoja ja syötiin kakkua ja kaverin mies naureskeli mun kenkien laittoa tyyliin: "Eikös olekkin mukavaa, kun on niin helppoa?" ja naureskeltiin päälle. Mä siihen totesin, että vois oikeasti toi matonen tuolta tulla. Kotona sitten laitettiin lapset yöpuulle ja itse sitten päädyttiin tähän ihanaan ässään.... ja ai että teki terää enemmän kuin koko raskauden aikana. Ei tullut supan suppaa, mutta itsellä tuli yhtäkkiä olo, että huomenna olisi hyvä päivä synnyttää ja nukahdin ennen kuin ehdin sen miehelle sanoa...
Aamuyöstä viiden aikoihinko se oli, heräsin ihme tunteeseen, että ihan kuin olisin kuullut jonkin plop-äänen ja samassa tunsin miten housuihin valui lämmintä ja kipsutin vessaan jossa se jatkui ja jatkui. Siellä sitten laittelin kestositeen pökelöihin ja kipitin miehelle kuiskaamaan: "Kulta, mä en oo nyt ihan varma, mut multa tais mennä osa vesistä, mut ei mitään hätää et nuku vaan..." ja mies siihen: "okei...tuu sit hei sanomaan jos pitää lähteä" ja mä siirryin alakertaan. Samassa alkoi taas lirisemään ja juoksin alakerran vessaan. Side oli ylitäynnä välittömästi ja aloin jo epäilemään tosissani, että kyse voisi olla lapsivedestä... Taittelin froteepyyhkeen housuihin ja soitin sitten TYKSiin kysyäkseni, että kuinka kauan uskallan olla kotona, kun ei suppaa ollenkaan ja siellä sanottiin, että kunhan aamupäivän aikana käyn ainakin näytillä, että mikäs on alakerran tilanne. No tietysti heti kun laskin luurin, alkoivat supat ja kunnolla joten soitin ja herätin äitini rauhallisesti sanoen, että "Nyt voisi alkaa harkitsemaan tänne tuloa, että mulla meni vedet" ja äiskä sai hepulin... Isä siinä vieressä myös. Mä olin viileä kuin viilipytty, olo niin rauhallinen ja tyyni. Menin herättämään mieheni ja hän bongasi aivan uskomatonta vauhtia sängystä ylös. Kyseli, että ehtiikö kahvia keittämään ja mä sanoin et tietty, en lähde mihinkään ilman et saan kahvia, kun synnärillä en kuitenkaan saa. Sitten soitin vielä siskolleni joka tuli mukaan synnytykseen, ei tosin H-hetkeen, mutta sitä edeltävään aikaan.
Äiskä, isukki ja sisko saapuivat sangen nopsaan. Mä olin vielä yöpaita päällä ja äiti se hätäili, että mä synnytän pian kotona ellen lähde ja mä yritin rauhoitella sitä. Supparit vaan tihenivät ja kipeytyivät. Väli oli 4minuuttia, mutta mä tunsin, että ei ole mitään kiirettä ja mä luotin siihen tunteeseen ja mies muhun. Sitten iski isohätä ja oli pakko mennä vessaan. Äiti panikoi oven takana, että entä jos vauva syntyy, olenko varma ettei se nyt synny ja meinas jo soitta 112... Mä tokaisin vaan, että kai mä nyt hajusta erotan, että kumpi sieltä tulee, peeaskaa vai vauva ja tää on sitä ihteään... ja mies repesi sellaiseen nauruun, että alta pois. Sitten mä puin ja pesin vielä hampaat ja äiti panikoi edelleen. Päätin päästää äidin piinasta ja lähdettiin kohti synnäriä, isäni kuskina ja me kyydissä. Äiti jäi lasten kanssa joita ei herätetty.
Klo 6:30 saavuttiin synnärille. Vastassa ihan järkyttävä hapannaama-kätilö. Valitti heti mun siskoni läsnäolosta johon mä tiukkana totesin, että mun siskoni on mukana ja piste jonka jälkeen täti luovutti. Mulle pätkäistiin toivomukseni mukaisesti peräruiske ja laitettiin käyrälle. Edelleen tympeä kohtelu. Sitten mä hälytin kätilön paikalle, kun kivut alkoivat olemaan sitä luokkaa, että pakko saada ilokaasua. Mun paperit oli löytyneet ja varmaankin siellä oleva valitus-asia vaikutti niin, että samainen kätilö tuli hymyillen paikalle ja saatteli saliin toivotellen onnea. Teki sisätutkimuksen ja todettiin, että 4cm auki pehmeästi ja kanavaa ihan hitusen jäljellä. Salissa aloin naukkaamaan ilokaasua minkä ehdin ja ah sitä olotilaa. Siskoni poistettiin vain tutkimuksen ajaksi toivomukseni mukaan. Kätilö muuten vaihtui sopivasti saliin tallustaessani ja tämä uusi oli aivan mahtava!!! Luki mun paperit, kyseli toivomuksia ja ennen kuin lähti huoneesta, opasti ilokaasun saloihin ja sitten kyseli, että onko vielä jotain mitä voisi tehdä mun hyväksi. Kiitin ja totesin, että tällä edetään. Mä olin ihan pihalla, naureskelin tyhmänä ja mies ja sisko ravasivat kahvilla, tupakalla ja käytävällä ja mua katsomassa ja jututtamassa välillä. Sitten iski kipu niin lujaa, että halusin epiduralin ja siinä ei kauaa nokka tuhissut kun mua valmisteltiin jo. Tutkittiin ja todettiin, että sentti pari auennut lisää eli hyvin etenee. Anestesialääkäri tuli nopeasti, tai ainakin musta tuntui siltä. Olin ihan pöllyssä. Vedin ilokaasua urakalla. Sitten kaikki kävi niin nopeasti ja kivuttomasti, että alta pois ja pian alkoivat supparikivut hellittämään ja sain irroitettua ilokaasumaskista. Ah sitä olotilaa. Epidurali meni niin hyvin kohdilleen kerralla, että mulle jäi suppareiden tullessa häntäluun paikkeille paineentunne joka viestitti mulle koko ajan, että etenee kyllä. Vaikutusta kesti sellaiset vajaa pari tuntia ja pyysin lisää. Tutkittiin ja hups, olinkin jo 9cm auki ja reunakin lähes kadonnut. Sain silti annoksen ja sovittiin, että odotan ponnistamisen tarvetta jota ei ollut. Sitten alkoi pikkuhiljaa tuntua, mutta vauva ei ollut täydellisesti laskeutunut ja mä sanoin, että odotetaan, en halua samaa kuin esikoisen kanssa vaan annetaan luonnon hoitaa ja kätilö oli samaa mieltä. Sydänkäyrälaite alkoi hälyttelemään liikaa ja päädyttiin pinniin vauvan päähän. Laiton aikana vyöryivät loput vedet ja ei mennyt kuin hetki niin vauva oli paikoillaan. Samoin oli mun ponnistamisen tarve. Siinä sitten aloin harjoittelemaan ponnistamisen paikkaa ja kätilö kävi ottamassa uuden synnyttäjän vastaan ja sitten alkoi tositoimet...
Se oli jotain hirmuista. Musta tuntui, että en saa vauvaa mihinkään ja esikoisen synnytyksen aiheuttama pelko hiipi mukaan. Jännityin niin, että ponnistin 2 kertaa ihan pieleen ja sain todella räikeät verenpurkaumat naamaan, kaulaan ja rintakehään ja mies rauhoitteli ja kätilö. Mies kannusti, kätilö kannusti. Mies pyyhki mun hikeä ja helpotti kylmällä kääreellä oloa aina ponnsitusten välissä. Kätilö öljysi alapäätä ja hieroi välilihaa. Vauva liikahti pieninä sykäyksinä eteenpäin - itse väsyin ja väsyin... Sitten vaihtui kätilö. Tilalle tuli toinen aivan IHANA kätilö, ulkomaalaissyntyinen, mutta täysin suomea puhuva nainen, tai voi olla, että vain vanhemmat ovat ulkomaalaissyntyisiä ja tämä sitten elänyt koko elämänsä täällä...no aivan sama, mahtava hän oli!
Kannusti ja kannusti, tuki jalkaa ja öljysi alakertaa ja venytti ja hieroi välilihaa. Musta tuntui, että en jaksa ja kannusti vaan, käski huutaa jos auttaa ja sitten hiljenemään etten väsy liikaa. Sain kun sainkin voimaa. Hän näytti jokaisen ponnistuksen jälkeen kuinka paljon enää siihen, että pää tulee hollille ja se kannusti. Mies kannusti sanomalla, että en ole ennenkään luovuttanut enkä kyllä tee sitä nyttenkään. Ja mä vaikersin, että ottakaa pois se sieltä...leikatkaa vaikka... ja kätilö siihen, että ei todellakaan, pieni mahtuu tulemaan ja mä pystyn siihen kyllä. Mies sanoi, että hiuksia näkyy jo... Ja sitten kuin ihmeen kaupalla en saanut enää ponnistamista loppumaan ja sentti sentiltä tunsin miten pää tuli esille ja sain sen pihalle. Mä meinasin pillahtaa itkuun kun näin pienen mustan hiuspehkon ja aivan käsittämätön tarve saada pieni ulos iski. Kätilö käski olla ponnistamatta ja toinen kätilö tuli huoneeseen. Napanuora oli kaulan ympärillä. Sitten se saatiin höllättyä ja sain ponnistaa ja niin teinkin. Tein kaikella sillä voimalla mitä meihin naisiin ollaan isketty. Päätin etten anna periksi ja ponnistin vaikka ei supistanut. NYT kuuntelin vain ja ainoastaan oma kroppaani, ei mitään hajua mitä huoneessa tapahtui. Ja sitten....se lämmin solahdus kun vauva syntyi...se tunne, kun kaikki kipu kaikkosi. Vauva nostettiin ylös, näytettiin kaikki kalleudet ja mä itkin... Äidin ensimmäiset sanat uuelle vauvalleen: Kai noi tosta herttinen sentään pienenee??? Odotus ensihuudosta, pelko, kun näin miten sininen ja veltto vauva on... Silmät auki ja pientä ääntä...Elossa, poika on elossa. Isä leikkasi napanuoran. Ja hetkessä kätilö otti pojan ja hänet vietiin lämpökaappiin virkoamaan ja itse tulin levottomaksi. Toinen kätilö lohdutti, että ei mitään hätää. Napanuoran takia väri mikä oli ja kyllä poju hengitti, oli vain flaati ja sitten tulikin toinen kätilö kertomaan, että kaikki on erittäin hyvin ja että annetaan vauvan vähän levätä ja häntä maskitettiin 5 kertaa ja se oli siinä. Sitten mut paikattiin, vain 3 tikkiä ja nekin enemmän ulkonäön vuoksi ja pian tulikin ylpeä isä poika sylissä mua katsomaan. Siinä välissä juoksi isä kameran kanssa salin ja hoitohuoneen väliä näyttämässä mulle kuvia meidän pojasta... ja itkuhan siinä tuli. Sitten olikin aika syödä ja nautoskella maljat, myös siskoni sai maljan ja kilistettiin meidän pojalle... ja itse nostin maljan isälle, jota ilman en olisi selvinnyt!
Ponnistin yhteensä 59minuuttia, puolet vähemmän kuin esikoista.
Sairaalasta päästiin tiistaina, muutamaa tuntia ennen kuin poika täytti 2 vrk. Nyt nautitaan kotona vauva-arjesta ja äiti tihrustaa onnenkyyneliä vähän väliä... Matias... Niin täydellinen...äidin oma Elvis pulisonkien kera :heart:
Tuleva nimi: Erkki Aarne Matias xxxxxx
Syntyessään 3625g ja 53cm, pipo 36,5cm