No niin, romaanipituista synnytyskertomusta nopeasta synnytyksestä
:
Lauantai 8.9: Epäsäännölliset supistukset ovat jatkuneet kolme päivää. Välillä supistelee tuntuvasti 10-15 minuutin välein useamman tunnin ajan, välillä supistuksia tulee kerran-pari tunnissa ja välillä ei taas muutamaan tuntiin ollenkaan. Limatulppaa on tullut paloina, ja vuoto muuttunut muutenkin erilaiseksi. Yöunet ovat jääneet lyhyiksi ja katkonaisiksi, ja ennen kaikkea tuskastuttaa - mieli on malttamaton, ja oman mussukan haluaisi jo tavata. "Nettimammojen" ja muiden rohkaisemana soitan Haikaranpesään ja pyydän päästä käymään näytillä, jotta tietäisin, missä mennään. Lauantaina illemmasta sisätutkimuksessa selviää, että kohdunkaulaa on jäljellä reuna, kohdunsuu auki sormelle ja paikat pehmentyneet. Voi itku! Tätäkö tässä on kolme päivää valmisteltu, eikä edistystä ole juurikaan tullut! Akupunktiokätilö tuikkaa neuloja jalkoihin, käsiin ja päähän synnytyksen käynnistämiseksi ja sanoo, että kehoni suorastaan imaisee neulat itseensä. Nauran, että kroppa on jo niin poikki, ja haluaa kaikki mahdolliset apukeinot käyttöönsä. "Tervetuloa aamuyöllä takaisin, siinä kello kolmen-neljän maissa", huikkaa kätilö meille ovella. "Juu juu, siihen pyritään", nauran kätilölle vastauksen. Kotona ollaan puoli kymmenen maissa illalla, ja jo automatkalla tuntuu, että taisi akupunktio oikeasti auttaa. Supistuksia alkaa tulla viiden minuutin välein, lähetän lapsenvahtina olleen anopin kotimatkalle, menen suihkuun ja nappaan kätilöiden antaman kipulääke Litalginin, josko saisin vähän nukutuksi. Supistukset tuntuvat aikamoisen kipeiltä, mies alkaa kellottaa niitä ja kertoo välillä supistusten välejä ja pituuksia: "minuutin pituus, väli 7 minuuttia, nyt 5"... Joku vaisto kertoo soittamaan anopin sittenkin jo meille yöksi. Anoppi tulee reilun puolen tunnin päästä. "Väli 7 minuuttia, nyt 8, nyt 15"... Olen varma, että tästä ne taas hiipuvat. No, jospa sitä saisi nukuttua. Kello on puoli yksi yöllä,
sunnuntaina 9.9. Yhdellä supistusvälillä saan jo melkein unenpäästä kiinni, mutta hetkutellessani alakerrassa tuntuu ääniefektin kera napsahdus, ja vettä hulahtaa. Klo 00.45. Mies pomppaa sängystä ylös, sanoo että nyt mennään. "Anna mä nyt puen päälle, ja pitäähän meidän soittaa", toppuuttelen. Supistukset alkavat tulla heti tosi tiheästi. Soitto ja menoksi. 50 metrin automatkalla pitää pysähtyä monta kertaa puhaltelemaan ja keinuttelemaan, ja puolen tunnin ajomatka tuntuu ikuisuudelta.
Synnytysosastolla olemme perillä klo 1.45. Kätilö ohjaa meidät suoraan synnytyssaliin. Jes, ammehuone, olen toivonut ammetta kivunlievitykseen ja jopa vesisynnytystä. Mies alkaa täyttämään ammetta, minut laitetaan käyrille ja omasta toiveesta olen pystyasennossa. Käyrä ei piirry tarpeeksi hyvin pystyssä, joten kapuan tutkimuspöydälle hitaasti ja vaikeasti. Supistukset tekevät jo tosi kipeää ja tulevat tiheästi. Viisi senttiä auki ja vauvalle laitetaan pinni päähän sydänäänten seuraamiseksi. Käyn vessassa ja pääsen ammeeseen. Kätilö lähtee tekemään kirjauksia ja kyselemään, onko kukaan paikalla olleista kollegoista saanut vesisynnytyskoulutusta. Kätilö sanoo, että painakaa heti nappia, jos ponnistuttaa. Hän ei ehdi olemaan kauaa poissa, kun hälytämme hänet takaisin: supistuksen aikana kohdunsuulla tuntuu hetkellisesti kovaa painetta. Reunaa on vielä jäljellä, ei saa ponnistaa missään nimessä, vaan kipu pitää puhaltaa pois, kätilö neuvoo. Alan jo olemaan tosi tuskastunut, ja tuntuu, etten kestä kipua. Samalla kuulen, että jos kaikki menee hyvin, vesisynnytys onnistuu, jos se minusta tuntuu vielä siinä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta. Minuutit kulkevat, tuntuu että supistukset eivät helpota hetkeksikään ja usko alkaa loppua. Sitten alkaa ponnistuttaa. Ja uudestaan. Taas hälytetään kätilöä paikalle, joka tekee ensin sisätutkimuksen vedessä ja pyytää minut sitten kipuamaan ammeesta pois. Hän epäilee, että vauva olisi raivotarjonnassa, sillä kohdunsuu ei ole vielä täysin auki mutta ponnistustarve on kova - tällainen tilanne on kuulemma tyypillinen avosuutarjonnassa. On ihan uskomattoman tahdonvoiman koetuksen päässä, että saan itseni taas kipuamaan tutkimuspöydälle, mieli tekee huutaa kivusta, eikä rauhallinen hengityskään tahdo enää onnistua, vaan kätilön pitää muistutella minua hengittämisestä ja rauhoittumisesta. Välillä supistusten aikana tuntuu, että vauva on pakko jo ponnistaa ulos. Kello on noin kolme, suu auki 9 cm ja kätilö saa sormin työnnetyksi kohdunsuun lipan vauvan pään taakse. Hän antaa luvan mennä takaisin ammeeseen ponnistelemaan vesisynnytystä varten, mutta sillä hetkellä matka tuntuu aivan liian pitkältä ja vaikealta. Omana funktiona on saada vauva ulos mahdollisimman nopeasti, vaikka päällä seisten! Kätilö tuo synnytyssuunnitelmassa toivomani jakkaran sängyn viereen, josko haluan siirtyä sitten siihen. "Ei, kun mä haluan tämän vauvan ulos nyt", vastaan yhteistyöhaluisesti.
Alan ponnistelemaan oman kropan tuntemusten mukaan, supistukset hieman laantuvat ja väli pitenee, joka on kuulemma hyvin tyypillistä ponnistusvaiheen alussa. Ensin puserretaan kovalla olleen vatsan sisältö viehkosti pöydälle, ja hyvin nopeasti vauvan pääkin alkaa kurkkimaan. Avustava kätilö tulee paikalle. Ponnistaminen tuntuu paljon vaikeammalta kuin esikoisen synnytyksessä. Ärjyn ja murisen, joka vie osan ponnistusvoimasta pois siitä, mihin voima pitäisi oikeasti suunnata. Pää kurkkaa useasti, mutta menee sitten takaisin. Kuulen, kuinka vierellä seisova mieheni alkaa puhista - meinasi raukka pyörtyä!
(on se rankkaa se miehen osa synnytyksessä...) Pää syntyy, ja kätilöt nauravat, että vauva meinaa jo heti alkaa juttelemaan. Seuraavalla supistuksella saan ponnistettua hartiat, ja sitten tuntuu, kuinka vauva "luiskahtaa" ja hänet nostetaan suoraan syliini, huutavana. "Ei mitään hätää, kulta pieni", alan lohduttelemaan. "Tulithan sinä sieltä". Kello on 3.11. Jälkeiset syntyvät reilun 10 minuutin päästä, alapäähän ommellaan muutama tikki ja vauva laitetaan imemään rinnalle. Siinä ihmetelläänkin toisiamme tunnin ajan, ennen kuin menen suihkuun ja mies alkaa kylvettämään vauvaa.
49 senttiä ja 3835 grammaa silkkaa söpöyttä, ja tukkakin on!
Syömme ja laitamme muutaman tekstiviestin salissa, vauva nukahtaa sänkyyn. Kätilö ei näe estettä polikliiniselle synnytykselle, ts.nopealle kotiutumiselle, joten hän laittaa viestiä toiveestamme eteenpäin. Kuuden maissa siirryn vauvan kanssa kaksin lapsivuodeosastolle, mies lähtee kotiin nukkumaan. Kotiin pääsemme lähtemään päivällä yhdeltä, kymmenisen tuntia vauvan syntymän jälkeen, kun lääkäri on tehnyt vauvalle tarkastuksen.
Esikoisen synnytys oli tosi ihana ja voimaannuttava kokemus. Tämän synnytyksen koin paljon vaikeammaksi nopeuden (synnytyksen kesto säännöllisten supistusten alkamisesta 2h 40min) ja rajuuden takia. Tuntui, että kivut ylittivät oman sietokyvyn rutkasti, ja huomasin omista reaktioistani, että paniikki ja hätääntyminen kivun vuoksi ei ollut kaukana supistusten aikana. Mieskin kommentoi, että nopeudesta huolimatta tämä synnytys näytti ulkopuolisen silmin paljon rankemmalta kuin esikoiselta, ja häntäkin alkoi ahdistamaan ja meinasi pyörtyä, kun näki, kuinka paljon minua sattuu eikä hän pystynyt tekemään asialle mitään. En kuvailisi tätäkään huonoksi kokemukseksi missään nimessä, mutta raju olisi varmaan juuri oikea termi kuvaamaan synnytyksestä jääneitä päällimmäisiä fiiliksiä. Esikoisen syntymän jälkeen ajattelin suurinpiirtein heti, että tuonhan nyt voi tehdä uudestaankin. Nyt taas ehkä ennemminkin ainakin näin tuoreeltaan mietin, että ehkäpä mä olenkin kahden tyttölapsen äiti, ja meidän perhe on siinä.
(toim.huom: nyt taas muutamaa päivää myöhemmin harkitsen, että josko ei vieläkään ottaisi mitään ehkäisyä käyttöön...
)
Lähetettiin muuten akupuntiota antaneelle kätilölle terveisiä, että ihan hienosti toivotettu meidät uudestaan tervetulleiksi, mutta aika meni vähän pieleen, pääsimmehän palaamaan jo ennen aamuyö kello kolmea-neljää. Vai tarkoittiko hän tervetulotoivotuksen suoraan vauvalle...?
