Synnytysmasennuksesta kärsiviä/toipuvia äitejä?

[ShenElena]

Hei!

Olen 2,5 kk tytön äiti ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen vauvan ollessa 4 viikkoinen, vaikkakin oireilin jo tuota ennenkin jo synnytysairaalassa. Nyt elämä on tätä vauva-arkea ja masennuksen kanssa taiteilua, jossa vertaistuki olisi tarpeen.

Kuinka kauan teillä muilla on toipuminen kestänyt ja kuinka olette saaneet elämänne järjestettyä sairastumisen kanssa?

Olisiko joukossa äitejä, jotka haluaisivat vertaistukea ja ihan vain samaa läpikäyvän juttuseuraa tähän arjen pyöritykseen? Minulle voi laittaa yv:tä.

 

[dogtor]

mä sairastuin siihen myös,oireet alkoi tammikuussa ja ilman lääkkeitä olin jo toukokuussa..
alkoi varmasti jo aiemmin tuo mutta itse tunnistin oireet myöhemmin..mullekkin saa yytä laittaa :wave:

 

[ShenElena]

dogtor, laitoin sinulle yv:tä.

Löytyykö meitä masentuneita muita?

 

[Cleopatra]

Oletko tutustunut Äimän (Äidit irti synnytysmasennuksesta) nettisivuihin? Äimällä on toimintaa ja vertaistukiryhmiä monella paikkakunnalla.

 

[ShenElena]

Kiitos Cleopatra, Äimään olen jo liittynyt ja vertaistukiryhmässäkin käynyt. Valitettavasti vain täällä osallistujia ei ryhmässä paljon ole ollut. Ja tässä suossa tarpoessa vertaistuki olisi enemmän kuin tervetullutta! Hämmentävää kuinka niin onnellinen asia kuin lapsen saaminen voi tehdä olon näin kurjaksi.

 

[laiskimus madonius]

Minä sairastuin esikon ollessa reilun kahden kuukauden ja olin tosi syvällä, en muista tuosta ajasta juurikaan mitään ja lääkkeitä söin puolivuotta, olin niin huonossa kunnossa että laihuin muutamassa kuukaudessa 20kg ja mies joutui syöttämään minua ja äiti hoiti tyttöä miehen ollessa töissä ja mulla kävi hoitajat kotona. Yv:tä saa laittaa

 

[ShenElena]

laiskimus madonius, laitoin sinulle yv:tä.

Vieläkö meitä löytyy muita?

 

[Cleopatra]

Niin, masennuksen syyt ovat vielä aika lailla pimennossa, mutta luultavasti hormonitoiminnan muutokset yhdessä persoonallisuuden piirteiden kanssa vaikuttavat. Tärkeintä on, että pystyisit ajattelemaan, että paranet kyllä ja saat "entisen" olosi ja minäsi takaisin. Itselläni alkoi helpottaa, kun lapseni oli puolivuotias ja aloin vähitellen iloita äitiydestä. Sitä ennen se oli kovin ilotonta suorittamista. Paljon rohkaisevia ajatuksia sinulle! Saatat pelätä (itse ainakin pelkäsin), ettei ahdistus koskaan helpota, mutta kyllä se helpottaa!

 

[ShenElena]

Kiitos Cleopatra, tuntuu vain niin surkealta tämä olo. Miten voin olla äiti lapselle, joka tuntuu tällä hetkellä vain riippakiveltä??? Onneksi minulla on oma äiti auttamassa vauvan hoidossa. Tämä olo on vain niin kaikkea muuta kuin mitä itse normaalisti olen. Tuo pelko tämän ahdistuksen ikuisuudestahan tässä pahinta on ja varmasti myös osaltaan ylläpitää näitä pelkoja. Saitko itse ammattiapua, lääkitystä tms.?

 

[ShenElena]

nosto :attn:

 

[Cleopatra]

Minulla oli masennuslääkitys, mutta en kokenut siitä olleen apua (tai ainakin se vaikutus tuli vasta kuukausien käytön jälkeen). Itse koin, että suurin auttaja oli aika. Juuri tuossa vaiheessa minustakin tuntui, että olen ihan lukossa, sisälläni on ahdistava musta möykky ja kaipasin kovasti entistä elämääni, vaikka vauvaani rakastinkin. Minullakin oli hoitoapua, mutta olin vapaahetkinänikin ahdistunut ajatuksesta, että on palattava kotiin. Nyt minun on vaikea uskoa, kuinka oloni tuollainen olikaan mutta niin se vain oli.

 

[ShenElena]

Uskon itsekin, että tuo ajan kuluminen varmasti helpottaa oloa. Ja keskusteluapu myös on tuntunut hyvältä. Vertaistukea edelleen kaipaan!

Elämä vauvan kanssa on vielä uutta eikä tämän masennuksen kanssa tottuminenkaan tapahdu helposti. Mietityttää, että tätäkö elämäni nyt on ja tuliko tehtyä suuri virhe? Kuulostaa kauhealta, koska kuitenkin tuo lapsi on haluttu ja toivottu ja rakastettukin. Tosin tuo rakkaus tuntuu olevan niin hukassa kun itseä ahdistaa. Tuntuu, kuin minusta ei riittäisi antaa mitään kenellekään, hyvä että itse jaksan hetkestä toiseen.

 

[ShenElena]

nosto :attn: =)

 

[SYKSYN AURINKO]

Kiitos Cleopatra, tuntuu vain niin surkealta tämä olo. Miten voin olla äiti lapselle, joka tuntuu tällä hetkellä vain riippakiveltä??? Onneksi minulla on oma äiti auttamassa vauvan hoidossa. Tämä olo on vain niin kaikkea muuta kuin mitä itse normaalisti olen. Tuo pelko tämän ahdistuksen ikuisuudestahan tässä pahinta on ja varmasti myös osaltaan ylläpitää näitä pelkoja. Saitko itse ammattiapua, lääkitystä tms.?

En ole kirjautunut, mutta itse selvisin siitä suosta vaikka pahimmillaan ei uskonut enää mihinkään ja tuntui että ahdistus on lopun elämää kiinni sinussa.

Tärkeintä on nyt että et tunne syyllisyyttä siitä ettet tunne lasta kohtaan mitää, koska masentuneena ei vaan iloitse mistään kun pakkoajatukset toistuvat ja rintaa purostaa ja tuntuu ett kuolee siihen paikkaan!

Mä sanon sulle lohdutuksen sanan , että kyllä se helpottaa, mä kävin myös todella pohjalla, laihduin synnytksen jälkeen viikossa 15 kg mies kuljetti mua lääkärille avopuolelle ja äitinii oli mun luona kotona kun mies töissä, etten tekisi itselle mitään =o

Niin kauheelta kuin tuo aika ny tuntuukin ja muistuu mieleen, niin siitä voi selvitä ja mä selvisin. Nyt tytön syntymästä on vuosi, olin tänään ensimmäistä päivää töissä, ja jatkan elämää. Lääkkeitä syön edelleen , koska mun masennus oli erittäin vakava, joka alkoi jo kuukausi ennen synnytystä, kaikkein kauheinta mulle oli se kun ihmiset kysyi sairaalassa; miksi et tunne mitään tätä ihanaa lasta kohtaan? No sitä kun oli niin huonossa jamassa ja sitä vastoin pelkäsi tekevänsä vauvalle jotain....joten kauheeta se oli , utta nyt rakastan tyttöä mahdottomasti ja aikaa tälle sairaudelle tarvii antaa, itse olin kärsimätön kokoajan, ja odotin että milloin se äidinrakkaus tulee niinkuin lehdissä ja elokuvissa, huoh.

Toivon sulle voimia ja jaksamista tälle kiviselle tielle, et ole ainoa tkä taatusti viimeinen, hormoonit sen tekee herkille ihmisille, minä olen yksii niistä

HALEJA KOVASTI, JA AJATUS MUKANA SINUN MATKAASI <3 =)

 

[vieras]

Minä olen kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen, ja nyt kun odotan uutta lasta, tätä oloa vois melkeen kutsua synnytystä edeltäväksi masennukseksi. kauheeta kun toisaalta odottaa lasta, mutta toisaalta pelkää tosi paljon. pelkää kaikkea mahdollista. omia reaktioita lähinnä, toistuuko kaikki, pahempana kenties. hyväksikäytetty olen, joten on niiiiiiin katkera tälle tekijälle, kun tietää että kaikki johtuu siitä. monet miksi kysymykset valtaa usein mielen ja tuntuu että ei tämä elämä koskaan helpota. ja miksi just tällasen asian pitää niin sattua, mistä monet saa nauttia, tiedostamatta edes että joku muu voi kärsiä. lapsen saaminen, niin ihanaa kun sen "pitäis" olla, niin voi toiselle olla elämän painajaismaisinta aikaa.
minä olen nyt koko ajan käynyt psykiatrian sairaanhoitajalla, se on auttanut, lääkkeitä otan VAIN jos on VÄLTTÄMÄTÖN pakko. omasta uskostani saan myös voimaa -joskus jaksaa luottaa, joskus taas ei jaksa uskoa mihinkään.
on nämä vain niin isoja asioita, mutta positiivisena asiana voin sanoa, että kyllä tämä meitä ihmisinä kasvattaa! Ite ainakin koen itseni joskus paljon paljon henkisesti kypsemmäksi kuin jotkut jotka eivät ole mitään isompaa vastoinkäymistä kohtaamaan. niin se vain menee. voimia kaikille, luotetaan paremman päivän joskus koittavan, vaikka katkeruus ahistuksen hetkellä tuntuu ylivoimaiselta!

 

[ShenElena]

Kiitos teille kaikille voimaa antavista sanoista! On vaan niin sääli, että tämä vauva-aika, jonka piti olla niin ikimuistettavaa, menee nyt ihan usvassa ja jää väärällä tavalla ikimuistoiseksi. Ja pahalta tuntuu vauvan puolesta, koska onhan se raukka täysin viaton tähän äitinsä tilaan. On vaan niin vaikea nähdä eteenpäin ja ajatella että elämä tästä vielä selkiytyy ja asiat järjestyvät.

En osaa itse kuvitella, että enää toista lasta uskaltaisin tehdä, ja eipä tuo kohdallani ole nyt ajanohtaistakaan. Mutta heräsi tuosta vaan ajatus, että onhan äitiyden oltava kuitenkin todella ihanaa jos niin monet ovat kuitenkin valmiita läpikäymään tämän saman uudestaan tai ainakin ottamaan riskin masennuksen uusiutumiseen seuraavassa raskaudessa. Ehkäpä minäkin ymmärrän tuon asian vielä joku päivä kun tästä suosta itseni ylös saan vedettyä...


Onkohan muuten yhteyttä herkkyydellä hormonimuutoksilla (esim. pms-oireilu) ja synnytyksen jälkeisellä masennuksella? Itse olen nimittäin aina kärsinyt melko vahvoista pms-oireista ja muutenkin olen mielialallani reagoinut herkästi hormoneihin. Lieköhän tuokin lisännyt alttiutta tähän sairastumiseen muiden jo tiedossa olevien syiden lisäksi?