Synnytys lähestyy, mutta vauva tuntuu vieraalta

Minulla on laskettu aika vajaan 2 viikon päästä eli vauva saattaa syntyä milloin tahansa. Vauva oli toivottu ja olen koko raskausajan odottanut, että pääsen synnyttämään ja saan vauvan syliini ja pääsisin hoitamaan. Kaikki elämässä on muuten mallillaan ja ollaan miehen kanssa oltu koko ajan todella onnellisia. Meillä on kaikki vauvalle valmiina ja saisi syntyä milloin vain.
Nyt tämän viikon aikana vauva on kuitenkin alkanut tuntua ”vieraalta”, ei todellakaan siltä että se olisi omani enkä oikeastaan haluaisi tätä vauvaa.

Minulla on kaksi lasta, 7- ja 9-vuotiaat (heidän isästään olen eronnut pari vuotta sitten tultuani petetyksi tarpeeksi monta kertaa). Eli tiedän mitä odottaa, eikä vauva mullista elämäämme sen enempää.

En ole kertonut ajatuksistani miehelleni, koska en halua huolestuttaa häntä. Samasta syystä en voinut keskustella asiasta neuvolassakaan, koska mieheni oli siellä mukana.

Onko kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten tästä pääsee yli? Kun kuitenkin edellisen 1,5 vuotta tämä vauva on ollut tärkein asia elämässäni niin eikai se yhtäkkiä voi muuttua..

 

Ehkä tuo on vain loppuvaiheen sekoilua. Kroppa on kovilla ja hormonit ja pää sekaisin. Aika moni tuossa vaiheessa tekee/ajattelee välillä ihan sekavia.

 

Ihan vaan vinkkinä tulevan varalle: neuvolassa ei kannata kertoa mistään negatiivisista asioista jos ei ole ihan pakko. Neuvola laittaa sellaisesta nykyään hyvin herkästi ilmiannon sossulle (ls-ilmo) ja sitten on koko perhe vaikeuksissa.

 

...ymmärrän ettet neuvolassa puhu. Mutta kyllähän sitä nyt miehelle voisi puhua. Saattaahan hänelläkin olla vastaavia ajatuksia

 

Ihan vaan vinkkinä tulevan varalle: neuvolassa ei kannata kertoa mistään negatiivisista asioista jos ei ole ihan pakko. Neuvola laittaa sellaisesta nykyään hyvin herkästi ilmiannon sossulle (ls-ilmo) ja sitten on koko perhe vaikeuksissa.

Tässä on jo aiemman parisuhteen takia sen verran kovat masennuslääkkeet ja terapiat käyty ja asioita puhuttu perhetyöntekijän ja neuvolan ja ties minkä kanssa läpi, eli en kyllä lastensuojeluilmoituksia pelkää. Jos tekevät mielestään aiheesta niin tehkööt. Sieltähän sen avun sitten saa, viime kädessä vaikka sossun kautta.
-ap

 

Tässä on jo aiemman parisuhteen takia sen verran kovat masennuslääkkeet ja terapiat käyty ja asioita puhuttu perhetyöntekijän ja neuvolan ja ties minkä kanssa läpi, eli en kyllä lastensuojeluilmoituksia pelkää. Jos tekevät mielestään aiheesta niin tehkööt. Sieltähän sen avun sitten saa, viime kädessä vaikka sossun kautta.
-ap

Loistava vastaus! Ohi aiheen vähän, mutts ärsyttää nuo "älä kerro neuvolassa" -tyypit. Ovat juuri niitä jotka ovat varmasti syystä saaneet lasu mutta liian pihalla elämästään tajutakseen että se on keino avun piiriin.

Mutta asiaan. Mulla ollut molempien lasten kanssa vähän samat fiilikset ja kestänyt jonkin aikaa ennen kuin lapsi tuntunut omalta. Toki meillä molemmat lapset syntynyt pikkukeskosina ja niin ollen pelko menetyksestäkin on tuonut tuota outoa tunnetta. Se ei tarkoita ettenkö olisi vauvasta huolehtinut, pitäny sylissä jne. Mutta ollut jopa hävettävä tunne kun kirjoittsamattomien sääntöjen mukaan äidin pitäisi hehkua onnea ja rakkautta.

Anna itsellesi aikaa. Tiedät kuitenkin käytännössä miten vauvan kanssa olla. Anna aikaa tunteille syntyä.

 

Masennuksen oireita? Tai hormoniheittelyitä? Kilpirauhasen hormonitoiminta voi heiketä loppuvaiheessa, jolloin tuollaiset tuntemukset olisivat aivan normaaleja. Ja onhan se iso ja uusi muutos taas elämään, mikä saa mielen varmasti myös ajattelemaan kaikenlaista. Eiköhän ne tunteet vielä muutu tätäkin pientä kohtaan vielä. Jos synnytyksen jälkeen edelleen tuntuu samalta niin neuvolaan infoa, jotta saisit apua.