Synnytyksen jälkeinen masennus/masennus ylipäänsä

["Eloveena"]

Itse oon läpikäyny useamman sairaalajakson masennuksen takia,
ja nyt kun lapseni syntyi (olen yksinhuoltaja), sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Osasin odottaa sitä, neuvolassa ja synnärillä puhuttiin siitä paljon, juuri menneisyyteni takia.
Silti kun se iski nin huh.
Se oli kuin olisi törmännyt autolla tiilimuuriin.

Kolme ekaa viikkoa synnytyksestä meni jonkinlaisessa euforiassa (nyt tajuan, että ne oli ensimerkkejä tulevasta), sitten romahti. Istuin päivät sohvalla vauva sylissä ja itkin, itkin ja itkin. Vaihdoin vaipat, syötin, hoidin lasta kuin kone. Aina oli kotona siistiä, vauva oli puhdas ja kauniissa vaatteissa,
kai jotenkin ajattelin, että edes jokin asia on järjestyksessä
ja kulissit kunnossa kun mennään lähikauppaan. Hymy naamalle, "voi on tää vauva-elämä ihanaa, nukkuu ja syö hyvin" plaa plaa plaa. Sitten tuli romahdus. Istuin sohvalla, vauva nukkui sitterissä ja ajattelin, että soitan äidille ja pyydän käymään heti, hän asuu n.10min ajomatkan päässä, ja hänellä on meille vara-avain. Sillä välin olisin hypännyt 6.krs parvekkeeltamme.
Soitin äidille ja vaikka mielestäni yritin kuullostaa iloiselta, äiti kysyi heti, että mikä on.
Itku alkoi eikä loppunut. Äiti tuli saman tein, laittoi minut diapamin avulla nukkumaan.

Sitten se mielestäni nöyryyttävä, nolottava soitto neuvolaan: "minä en oikein voi hyvin". Minunhan piti jaksaa! Kaverini ihmettelivät miten meillä oli aina niin siistiä, pieni vauva, olen yh jne.
Ja nyt pitäisi sitten sanoa, että olen feikannut viimeiset kaksi viikkoa?
Soitin neuvolaan ja heti kun sopersin nimeni, neuvolantätini sanoi, että, istu alas, minä katsonsulle ajan täksi iltapäiväksi, soitan neuvolalääkärin tänne myös.

Lääkitys aloitettiin, en jaksa murehtia jäänkö koukkuun rauhoittaviin tai unilääkkeisiin, nämä
lääkkeet varmistavat tällä hetkellä sen, etten tee itselleni mitään.
Terapia alkaa ensi viikolla. Perhetyö alkoi kaksi päivää neuvolakäynnin jälkeen, perhetyöntekijä, joka muuten on mielestäni kuin Maija Poppanen , vie vauvaa ulos, leikittää, auttaa minua luomaan suhdetta vauvaani ja mikä tärkeintä KÄSKEE minun levätä.
Katsoa vaikka hömppäkomedioita, tai lukea kirjaa, tai vain nukkua. Tiedän
ikävä kyllä, ettei kaikilla ole käynyt näin "hyvin", perhetyötä ei saa, neuvolassa
käsketään ottamaan "niskasta kiinni", jne jne.

Siksi aloitin tämän ketjun. Kertokaa omia kokemuksianne tästä suosta nimeltä (synnytyksen jälkeinen)masennus. Miten siitä selvitä, mitä
tehdä kun kaikki on mustaa ja ahdistavaa ja seinät kaatuu päälle? Miten hakea apua? Ja miten antaa itselleen lupa sairastaa ja olla silti hyvä äiti, juuri tälläisenä. Vähän viallisena, mutta ehdotonta rakkautta antavana äitinä.

 

[Mep]

Ekaksi yläläpy sulle, että olet hoksannut hakea apua itsellesi ja että saatkin sitä!

Itselle lääkkeet eivät sopineet yhtään, mutta BabyBlues ensikodin terapia auttoi senkin edestä. En ole "edes" yh, mutta alku oli rankka keskoslapsen + raskausmyrkytyksen kanssa.
Aika oli tehokkain lääke ja uni. Jossain vaiheessa kävin kerta viikkoon lapsuudenkodissa nukkumassa yhden kunnon yön...kun viimein tajuttiin että jotain pitää tehdä. Söin myös unilääkkeitä (ne sopivat, ei muut) useita kuukausia, muttei niihin mitään koukkuun jää.....turhaa pelottelua vai onko merkkikohtaista, en tiedä.

Ihmisiä me vaan ollaan. Toisille vauva-aika on ihanaa, toisille ei. Sen hyväksyy joskus jotenkin ja koko musta usva jää lopulta taakse

 

[DGF]

Mainostan, on yhdistys nimeltä ÄIMÄ jossa on äitejä jotka ovat tai ovat kokeneet synnytyksenjälkeisen masennuksen.

 

[Littledeath]

Itselläni myös masennusta taustalla, vuosien terapiaa ja yksi sairaalajakso ja lääkityksiä.

Masennus oli uusiutunut taas kerran ennen kuin tulin raskaaksi. Raskaaksi tulin yhden illan jutusta ja tiesin että tulen olemaan yh. Raskausaika oli ihanaa. Voin henkisesti todella hyvin. Aluksi vauvan syntymän jälkeen kaikki oli hyvin. Mutta sitten aloin väsyä. Vauvalla oli "koliikki" (myöhemmin todettiin refluksi + maitoallergia). Tunsin itseni surkeaksi. Kaikkihan oli mulle puhuneet että raskasta tulee olemaan ja kritisoineet päätöstäni. Neuvolassa kuitenkin huomattiin että joku on vialla ja mut laitettiin depressiohoitajalle ja vyyhti alkoi purkautua. Sain masennuslääkityksen. Meillä alkoi käydä perhetyöntekijä. Myönsin itselleni ja muillekin että olen taas masentunut, se helpotti. Sain paljon tukea läheisiltä. Tulin sen kanssa sinuiksi, että masennukseni on uusiutunut ja nyt olen sillä mielellä että tulen syömään masennuslääkkeitä vuosia, ehkä loppuelämäni.

Nyt lapsi on 1v 3kk ja meillä menee hyvin Oikeastaan rakastan elämääni. Mulla on ihania ystäviä ja läheisiä sukulaisia. Nykyään masennusdiagnoosi on vaihtunut ahdistuneisuushäiriöksi. Tarvitsen rauhoittavia enää todella harvoin ja minullakin on paskoja päiviä niin kuin kaikilla. Varsinaisia nukahtamislääkkeitä en enää tarvitse, vain melatoniinia. Perusluonteeseeni kuuluu murehtiminen ja pessimistisyys, mutta nykyään osaan myös iloita ja olla onnellinen pienistä asioista.
Käyn töissä ja lapsi on hoidossa. Tämä kevät/kesä on ollut rankkaa, koska ollaan molemmat lapsen kanssa sairasteltu paljon, äitini sairastui syöpään, minä aloitin työt ja lapsi päiväkodin. Mutta kyllä tämä taas tästä