Hei, kirjoitan, koska tuntuu etten osaa pukea tunteitani sanoiksi äitiysneuvolassa/ psykiatrin vastaanotolla. Eli jos jollakin olisi tietoa/kokemusta ahdistuksesta, varsinkin synnytyksen jälkeen niin kuulisin mielelläni. Olen pitkään miettinyt mikä minua vaivaa. Ja on todella vaikea puhua asiasta kenellekään, mies ei ymmärrä täysin vaikka yhdessä ollaan oltu yli 10v ja suht onnellisia ollaan. Eli asiaan. Olen varhaismurrosiästä asti muistaakseni kärsinyt ahdistuksesta ja aiemmin lievästä. Esim pelkäsin peruskoulussa aina myöhästymistä niin, että oksetti. Olen todella herkkä. Murrosiässä sain raivokohtauksia kotona ja aloin käyttämään alkoholia reippaasti .molemmat vanhemmat alkoholisteja. No, mieheni tavattuani olin aluksi mustasukkainen, pelkäsin että hän hylkää minut ja kotoa pois muuttaminen pahensi asioita. Jäin yksin. Alkoholin avulla pystyin olemaan oma itseni, muuten olin ujo ja sulkeutunut kauan. Asiat parani kun aloin urheilemaan 22v ja jätin alkoholin. Tämän jälkeen aloin kunnolla miettiä kuka olen. Liikunta auttoi henkisesti pitämään pään kunnossa, mutta ystäviä minulla ei montaa ole ja se yksinäisyys pelottaa edelleen. En pysty olla yksin. En kotona. Kaupungilla kyllä ja tykkäänkin kierrellä yksikseni mutta siihen se jää. Eli minulla on nyt mieheni kanssa 1v poika ja uskalsimme vihdoin 9vuoden jälkeen miettiä lapsia koska minusta tuntui että voin niin hyvin ja itseluottamus oli hyvä ja olin muutenkin hyvässä kunnossa. No nyt sitten ahdistuneisuus/pelot/yksin olo ja kaikki on taas palanut. Lopetin imetyksen jotta pystyin aloittamaan masennuslääkkeen ahdistukseen. Mutta edelleen on päiviä että en pysty toimimaan normaalisti. Nämä ovat tilanteita, joissa varsinkin miehen sukulaisia alan jännittämään jostain syystä ihan tajuttomasti ja haluaisin vajota maan alle jos on enemmän ihmisiä ja minulta kysytään jotain. Lisäksi olen aika ylisuojeleva poikaani kohtaan, sen tiedostan ja en näytä hänelle mutta silti se vaivaa. Haluan silti että hän ei esimerkiksi mene vielä mummulaan yöksi, vaikka ehkä sitä omaa aikaa jo kaipaisi hiukan. Mies on toki kotona hoitanut jos olen käynyt ulkona, mutta niitä kertoja taitaa olla kolme pojan syntymän jälkeen. Enkä ole suoranaisesti kokenut tarvetta ja mielestäni lapsi on vielä niin pieni että tarvitsee vanhempia rinnalleen opettelemaan itsenäistymistä ja vanhemmista irtaantumista vielä. Ja lisäksi poikani on herkkä niin kuin minä ja mummolassa hoidossa pari tuntia sujuu mutta kotona sitten yö on levoton ja tarvitsee enemmän läheisyyttä. Mutta siis pointti ehkä siinä että miksi olen niin ahdistunut ja se vaihtelee melkein päivittäin ja riippuen keiden kanssa olen tekemisissä. Tiedostan että liittyy varmasti auktoriteetteihin ja esimerksiksi anopille en pysty puhumaan tai ottamaan neuvoja vastaan pojan kasvatuksessa koska en kestä kritiikkiä. Ja olen aika perfektionisti myös. Lisäksi en oikein saa asioita tehtyä, kaikki kotiin ja poikaan liittyvät kyllä mutta olen alkanut eristäytyä muista enkä pysty puhumaan tunteistani. Tuntuu kuin olisin lukossa enkä osaa rentoutua. Kuitenkin pitäisi olla ohjelmaa ja kotona en vain osaa olla. Ylihuomenna olisi työhaastattelu ja työ sellainen joka olisi todella kiva saada. 15h/vko eli pystyisin hoitamaan poikaa vielä kotona. (Miehellä vuorotyö ja anoppi voisi lisäksi hoitaa.) Kerron vielä että omalla äidilläni on skitsofrenia sekä on maanis-depressiivinen. Olen yrittänyt elintavoilla vaikuttaa siihen etten sairastuisi samaan, mutta pelottaa ajatus siitä ja miten tulevaisuus. Mielestäni olisi tärkeää ensinnäkin että tekisin jonkin verran töitä etten jämähdä kotiin ja näkisin muitakin ihmisiä, mutta kyllä ne mammakaveritkin olisi tervetulleita ympärille. Miehen kanssa tehdään yhdessä aika paljon asioita ja perheenä, mutta kaipaisin itselleni kaverua lisäksi enkä oikein tiedä miten se olisi mahdollista näin aikuisiällä. Helppoa ei ainakaan paitsi juuri töiden kautta mutta eihän sekään taattua ole. Mainitsen vielä, että olin kesällä töissä työpaikassa jossa olen aiemminkin ollut ja mies piti isyysvapaansa/kesäloman ja oli pojan kanssa kotona koko sen ajan. Jos kukaan sai ajatuksista kiinni ja osaisi jotenkin neuvoa tai vain tsempata niin olisin kiitollinen. Jotenkin sitä kaipaa ulkopuolista näkökulmaa välillä asioihin. Ja niin, olen parempi tuomaan ajatuksiani esille kirjoittamalla ja vain yhdelle, kahdelle ihmiselle kerraan vaikka olisi tuttujakin.
Olikohan hirveän sekava teksti, mutta jos joku jaksaisi vaivautua
Olikohan hirveän sekava teksti, mutta jos joku jaksaisi vaivautua
