Synnytyksen jälkeinen ahdistuneisuus

Hei, kirjoitan, koska tuntuu etten osaa pukea tunteitani sanoiksi äitiysneuvolassa/ psykiatrin vastaanotolla. Eli jos jollakin olisi tietoa/kokemusta ahdistuksesta, varsinkin synnytyksen jälkeen niin kuulisin mielelläni. Olen pitkään miettinyt mikä minua vaivaa. Ja on todella vaikea puhua asiasta kenellekään, mies ei ymmärrä täysin vaikka yhdessä ollaan oltu yli 10v ja suht onnellisia ollaan. Eli asiaan. Olen varhaismurrosiästä asti muistaakseni kärsinyt ahdistuksesta ja aiemmin lievästä. Esim pelkäsin peruskoulussa aina myöhästymistä niin, että oksetti. Olen todella herkkä. Murrosiässä sain raivokohtauksia kotona ja aloin käyttämään alkoholia reippaasti .molemmat vanhemmat alkoholisteja. No, mieheni tavattuani olin aluksi mustasukkainen, pelkäsin että hän hylkää minut ja kotoa pois muuttaminen pahensi asioita. Jäin yksin. Alkoholin avulla pystyin olemaan oma itseni, muuten olin ujo ja sulkeutunut kauan. Asiat parani kun aloin urheilemaan 22v ja jätin alkoholin. Tämän jälkeen aloin kunnolla miettiä kuka olen. Liikunta auttoi henkisesti pitämään pään kunnossa, mutta ystäviä minulla ei montaa ole ja se yksinäisyys pelottaa edelleen. En pysty olla yksin. En kotona. Kaupungilla kyllä ja tykkäänkin kierrellä yksikseni mutta siihen se jää. Eli minulla on nyt mieheni kanssa 1v poika ja uskalsimme vihdoin 9vuoden jälkeen miettiä lapsia koska minusta tuntui että voin niin hyvin ja itseluottamus oli hyvä ja olin muutenkin hyvässä kunnossa. No nyt sitten ahdistuneisuus/pelot/yksin olo ja kaikki on taas palanut. Lopetin imetyksen jotta pystyin aloittamaan masennuslääkkeen ahdistukseen. Mutta edelleen on päiviä että en pysty toimimaan normaalisti. Nämä ovat tilanteita, joissa varsinkin miehen sukulaisia alan jännittämään jostain syystä ihan tajuttomasti ja haluaisin vajota maan alle jos on enemmän ihmisiä ja minulta kysytään jotain. Lisäksi olen aika ylisuojeleva poikaani kohtaan, sen tiedostan ja en näytä hänelle mutta silti se vaivaa. Haluan silti että hän ei esimerkiksi mene vielä mummulaan yöksi, vaikka ehkä sitä omaa aikaa jo kaipaisi hiukan. Mies on toki kotona hoitanut jos olen käynyt ulkona, mutta niitä kertoja taitaa olla kolme pojan syntymän jälkeen. Enkä ole suoranaisesti kokenut tarvetta ja mielestäni lapsi on vielä niin pieni että tarvitsee vanhempia rinnalleen opettelemaan itsenäistymistä ja vanhemmista irtaantumista vielä. Ja lisäksi poikani on herkkä niin kuin minä ja mummolassa hoidossa pari tuntia sujuu mutta kotona sitten yö on levoton ja tarvitsee enemmän läheisyyttä. Mutta siis pointti ehkä siinä että miksi olen niin ahdistunut ja se vaihtelee melkein päivittäin ja riippuen keiden kanssa olen tekemisissä. Tiedostan että liittyy varmasti auktoriteetteihin ja esimerksiksi anopille en pysty puhumaan tai ottamaan neuvoja vastaan pojan kasvatuksessa koska en kestä kritiikkiä. Ja olen aika perfektionisti myös. Lisäksi en oikein saa asioita tehtyä, kaikki kotiin ja poikaan liittyvät kyllä mutta olen alkanut eristäytyä muista enkä pysty puhumaan tunteistani. Tuntuu kuin olisin lukossa enkä osaa rentoutua. Kuitenkin pitäisi olla ohjelmaa ja kotona en vain osaa olla. Ylihuomenna olisi työhaastattelu ja työ sellainen joka olisi todella kiva saada. 15h/vko eli pystyisin hoitamaan poikaa vielä kotona. (Miehellä vuorotyö ja anoppi voisi lisäksi hoitaa.) Kerron vielä että omalla äidilläni on skitsofrenia sekä on maanis-depressiivinen. Olen yrittänyt elintavoilla vaikuttaa siihen etten sairastuisi samaan, mutta pelottaa ajatus siitä ja miten tulevaisuus. Mielestäni olisi tärkeää ensinnäkin että tekisin jonkin verran töitä etten jämähdä kotiin ja näkisin muitakin ihmisiä, mutta kyllä ne mammakaveritkin olisi tervetulleita ympärille. Miehen kanssa tehdään yhdessä aika paljon asioita ja perheenä, mutta kaipaisin itselleni kaverua lisäksi enkä oikein tiedä miten se olisi mahdollista näin aikuisiällä. Helppoa ei ainakaan paitsi juuri töiden kautta mutta eihän sekään taattua ole. Mainitsen vielä, että olin kesällä töissä työpaikassa jossa olen aiemminkin ollut ja mies piti isyysvapaansa/kesäloman ja oli pojan kanssa kotona koko sen ajan. Jos kukaan sai ajatuksista kiinni ja osaisi jotenkin neuvoa tai vain tsempata niin olisin kiitollinen. Jotenkin sitä kaipaa ulkopuolista näkökulmaa välillä asioihin. Ja niin, olen parempi tuomaan ajatuksiani esille kirjoittamalla ja vain yhdelle, kahdelle ihmiselle kerraan vaikka olisi tuttujakin.
Olikohan hirveän sekava teksti, mutta jos joku jaksaisi vaivautua :)
 
Hei, vaikealta vaikuttaa tilanne. Tsemppiä kovasti! Kuulostaa vähän siltä että tossa ahdistuksessa nousee esille jotkut kokemukset yksinäisyydestä sieltä lapsuudesta. Ootko psykoterapiassa käynyt? Sieltä voisi saada ton selvittelyyn paljon apua jos onnistut löytämään terapeutin jonka kanssa synkkaa. Se olisi tosi tärkeää vauvankin takia, sillä lapsi aistii vanhemman ahdistuksen ja voi itsekin alkaa pelätä yksinoloa. Itsellä on ollut tuollaista ahdistusta myös juuri vaikean perhehistorian takia (vanhemmilla vaikeita persoonallisuushäiriöitä) ja siihen parhaiten auttoi se että otti aikaa itselleen ja aktiivisesti teki töitä oman identiteetin vahvistamiseen ja itsensä rakastamiseen. Myös se että sanoi itselleen että vaikka olisin yksin niin selviän. Oma mottoni oli että olenhan kuin supersankari, kyllä minä selviän vaikka olisin yksin. Paljon kannattaa tarkkailla sitä miten puhuu itselleen oman päänsä sisällä. Ja kyllä siitä ahdistuksesta voi päästä eroon! Itse olen elävä esimerkki tästä. Mutta joka tapauksia paljon voimia sulle! Toivottavasti helpottaa ahdistuksen kanssa
 
Ahdistus ei ole kivaa, tiedän tunteen. Minulla itselläni menee masennuslääke, jonka pitäisi auttaa masennukseen ja ahdistukseen, mutta eipä juuri tehoa. Lääkäri määräsi myös Opamox 10mg, koska ahdistus on välillä aivan järkyttävää. En minä kuitenkaan voi nappia ottaa päiväs aikaan ku mies on töissä ja minä lasten kanssa kotona. Ei siinä, ei siitä mene pää sekaisin, mutta perjaatteesta en vain tahdo.

Olen itse myös huomannut, että ahdistukseni vaihtelee sen mukaan kenen kanssa olen tekemisissä ja terapeuttini kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että kun jollain tavalla, edes hintsusti jännitän tai oloni ei ole täysin kotoisa ja rento niin silloin ahdistuskin nousee pintaan. On rasittavaa mennä anopille kun tiedän, että minua alkaa siellä ahdistaa. Vielä vähemmän auttaa se, ettei anoppi tiedä, että minulla on mielenterveysongelmia, koska mieheni ei koe tarpeelliseksi kertoa (häpeää?).

Hyvä, että itsekkin haluat päästä kotoa pois vaikka sitten töihin, koska sinne jämähtäminen nostattaa vaan ahdistusta ja saattaa loppupeleissä aiheuttaa vaikka masennusta.

Edellisen kommentoijan ehdottama psykoterapia tai muukin terapia (tk.n kautta esim) voisi olla sinulle hyvä. Koska tuo tunteiden lukkoon vetäminen ja pikku hiljaa kotiin jämähtäminen ei ole hyvä juttu. Terpiasta on luotu semmoinen mielikuva, että vain täysin kahjahtaneet tarvitsevat sitä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa! Itse olen käynyt kohta 4 vuotta terapiassa. Alkuun se oli pelottavaa ja kamalaa, koska olin täysin lukossa koko ihminen. Kun aloin luottaa terapeuttiini ja sain edes hieman avattua lukkojani niin oloni myös on helpottunut. Nyt siis vain järjetön univaje ja varmaankin hormonien heitto aiheuttavat masennuksen ja ahdistuksen lisääntymistä.

Minulla ei oikein ole edes kavereita joille puhuisin asioistani niin terpia on minulle se hetki jota odotan innolla, että pääsen lataamaan aina täyslaidallisen tuntemuksia.

Tsemppiä sinulle!
 
vierailija
Moikka, ootko käynyt aal-vertaistukiryhmässä? Samaistun tosi paljon sun kirjoitukseen ja mua auttaa. Voit tutustua myös aa-kirjallisuuteen. Psykoterapiaa joku ehdotti, erittäin hyvä myös, tsemppiä paljon ❤
 
vierailija
Joskus on hyvä hieman yksinkertaistaa asioita. Ketäköhän olet tavannut viime kuukausien aikana eniten? No sotea. Eipä ihme jos sinua ahdistaa. Tuntuuko siltä, että sinua manipuloidaan kertomaan asioita, joiden kertominen ventovieraalle vain lisää ahdistusta, etkä haluaisi oikeasti edes kertoa niitä? Ovatko asiat edenneet jännän nopeasti? No, sinuun on iskenyt sote. Ja voit olla varma, että he myöhemmin käyttävät kertomaasi sinua vastaan.
 

Yhteistyössä