Surullinen

Menetin isäni yllättäen vuosi sitten ja suru painaa vielä kovasti. Onko täällä ketään vanhemman menettänyttä?

Isäni 57v meni vuosi sitten lääkäriin 4 päivää vaivanneen flunssan takia ja kuoli sairaalassa seuraavana yönä. Isäni oli muuten perusterve, hieman verenpainetta muttei muuta sairauksia ollut. Kuolema järkytti koko perhettä kovasti, tuntuu että suru voimistuu vain kun huomaa kuinka lopullista se on. Itselläni oli tuolloin aika rankka vaihe elämässä, kolme alle eskari-ikäistä lasta, josta nuorin 1v. Täytyi vain jaksaa ja tehdä ruokaa ja imuroida niin kuin ei mitään. Miten pääsen tästä yli?

 

Minua suru on painanut jo 27vuotta, isä kuoli kun olin 12vuotias :'(

harmittaa, kun isäni ei saanut nähdä lapsenlapsiaan.

jaksamisia sinulle :hug:

 

Elämä jatkuu, mutta ikävä ei aina helpota. Minua ahdistaa jo pelkkä ajatuskin siitä, että vanhempani kuolisivat. He ovat kuitenkin elämäni tukipilarit ja isovanhempina kultaakin arvokkaammat.

Lämpimiä ajatuksia sinulle. :hug:

 

Helppoa ei vanhemman menetys ole. Mulla on isän kuolemasta vasta puoli vuotta, mutta ei kai siihen koskaan totu. Puhuminen kyllä auttaa, se, että ikävälle löytyy sanat ja että kokemuksen voi jakaa jonkun kanssa.

Mulla mun mieheni on tukenut mua tosi paljon, ja monta monta kertaa olen kiittänyt onneani siitä että mulla on lapset. Ikävän ja tyhjyyden määrä olisi varman mittaamaton ilman heitä.

Jotenkin pahinta on, että nyt sitä on pakko olla niin aikuinen. Ennen sai sentään olla omille vanhemmilleen lapsi, nyt on kaikissa ihmissuhteissaan aikuinen, ja se on jotenkin rankkaa. Mulla oli aina sellainen olo, että vanhemmat pitää minusta huolen jos jotain sattuu- vaikkei mitään erityistä katastrofia ole osunut kohdalle. Nyt sitä on jotenkin omillaan., ja on se aika surullista ja yksinäistäkin.

 

Otan osaa :hug: Meillä vielä edessä, kummankin vanhemmat elossa. Välit eivät erityisen hyvät tai ei ainakaan läheiset, saa nähdä miltä sit tuntuu kun ovat poissa.

 

:hug:
Hei! Tiedän tunteen. Mie menetin isäni ( 54 v) liki kolme vuotta sitten, hyvin nopealla aikataululla. Kun sairaus (syöpä) kesällä todettiin ,ei iskää enää jouluna ollut. Olen ollut todella pohjalla, voisin sanoa, että lievän masennuksenkin läpi käynyt, mutta ihanan perheen avulla asiasta jotenkin selvinnyt.
Liki joka päivä iskää mietin ja oikein kovin häntä kaipaan. Jos haluat yytä laittaa, niin laita vain tulemaan.
Aika auttaa ja se, että asiasta puhuu. Ainakin miuta auttoi todella paljon. Ystävät kuuntelivat ja kuuntelivat sen pahimman ajan....
Ikävä on edelleen kova, mutta koitan vain ajatella, että iskällä on nyt niin parempi olla, kuin kovissa kivuissa.<br><br>

 

:hug: :'( :'(
Tiedän myös tunteen, menetin isäni ja tyttäreni pappansa puoli vuotta sitten. Voimia.........

 

Otan osaa suruusi :hug:

 

Suruun osaa ottaen. Minä myös menetin äitini noin kuukausi sitten. Hänellä todettiin syöpä toukokuussa ja kolmen kuukauden päästä nukkui pois. On ollut raskasta. Meille syntyi kaksi päivää aikaisemmin vauva kun äitini kuoli, on myös kaksi muuta alle kouluikäistä lasta. Myös mieheni äiti kuoli kaksi viikkoa aikaisemmin kun minun äiti.

 

osanottoni :hug:

Mulla myös isä kuollut, mutta olin silloin kolmen vanha ja omia muistikuvia ei ole. Ainoastaan valokuvia ja mitä sukulaiset ovat kertoneet.

 

Otan osaa.
Itsellä hieman eri tilanne, sillä vanhempani elävät vielä, mutta isäni olen tavallaan menettänyt jo lapsena, sillä hän on alkoholisti.
Tänä kesänä sain järjestettyä hänet hoitoon ja hän oli 2 kuukautta juomatta. Minulla oli isä oikeastaan ensimmäistä kertaa vauvaiän jälkeen. Aina ne selvät kaudet on kestäneet niin vähän aikaa, että sitä on vain odottanut seuraavaa #&%?$!*ä. Tänä kesänä isä sai viettää aikaansa lapsenlapsensa kanssa ja päinvastoin -papasta tuli tytölle tosi tärkeä- ja itsekin elättelin toivoa, että saisin isäni takaisin.
Nyt kuitenkin odotan jälleen sitä, että joku soittaa tai tulee kertomaan isän kuolleen. Hän on taas todella huonossa kunnossa, asunnottomana, rahattomana. Hän ei mielestäni pysty huolehtimaan itsestään enkä itse tiedä missä hän on. Olen tosi surullinen ja asia pyörii mielessä jatkuvasti, vaikka yritän olla ajattelematta asiaa, koska en näköjään voi raitistua toisen puolesta...

 

Minä menetin isäni 11v sitten joka oli kuollessaan 54v, olin silloin 20v. Surin n. reilun vuoden ja lihoin sinä aikana kauheasti. Mutta pikkuhiljaa suru siitä helpottaa. Nyt äitinä harmittaa, kun isäni ei koskaan saanut tilaisuutta tavata lastani.

 

Ei se ikävä varmaankaan koskaan häviä, se voi kyllä ajan kanssa vähän helpottaa. Eli ei ole enää joka hetkessä mukana vaan voi tulla yllättäenkin eri tilanteissa.

Itse olen myös menettänyt isäni viitisentoista vuotta sitten. Isäni ei sairastellut aikaisemmin tai ei ainakaan ollut valittanut vaivoistaan jos on jotain ollut. Hän menehtyi sydäninfarktiin 50 vuotiaana. Välillä iskee kova kaipuu, vaikk emme niin läheisiä olleetkaan. Minun isäni ei myöskään kerennyt näkemään miestäni saatikka meidän neljää lastamme.

 

Isäni kuoli kaksi vuotta sitten. En enää päivittäin häntä ajattele, äidistä on enempi huolta, kun ei oikein ole päässyt takaisin elämän syrjään kiinni. Tarvitsee apuamme viikoittain.

 

Minä menetin äitini neljä vuotta sitten (kuoli 54-vuotiaana). Olimme hirveän läheisiä, koska äitini oli ihana ihminen ja isäni on alkoholisti. Tavallaan jokin muuttui sinä päivänä lopullisesti, kun pidin kuollutta äitiäni kädestä. Tarkoitan itsessäni. Pahin ikävä on helpottanut, mutta päivääkään ei mene, etten ajattele sitä, ettei tyttäreni (syntyi vuosi sitten) saanut tuntea isoäitiään ja päinvastoin.

 

joulukuussa tulee 6 vuotta siitä kun äitini kuoli.Äitini sairasteli muutaman vuoden ja elämän halu oli jo kadonnut,lopulta sydän loppui.koitin ajatella, että nyt hänellä loppui kärsimykset.puoli vuotta hänen jälkeen menetin yllättäin läheisen siskoni,hän olisi muutaman kk:n päästä täyttänyt 24v.4 pv siskoni hautajaisten jälkeen syntyi esikoispoikamme,jonka kummi siskostani olisi tullut.puhuminen on ollut tärkeää ja lapsesta olen saanut valtavasti iloa ja voimaa ja ihana mieheni ja lähisuku on ollut tärkeä tuki.Tuntuu että olin liian nuori menettämään äidin ja äiti kuoli liian nuorena(59) ja siskollani olisi ollut vielä elämä edessä.Aika auttaa,muttei koskaan poista surua ja ikävää kokonaan.VOIMIA!! JA SULLE MYÖS ELO.

 

Otan osaa suruusi K76. Järkyttävää menettää äiti ja sisko läheisimmät sukulaiset. Varmasti olisit halunnut, että he olisivat nähneet lapsesi. Onneksi isäni ehti nähdä kaikki lapsemme ja tutustua mieheeni. Siskollani oli häät syyskuussa, olin surullinen ettei isä päässyt sinne.

Palstalta luettuani huomasin, että aika monelle läheisen menettäminen nuorena on tuttua. Pitäisi vaan nauttia jokaisesta päivästä, koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Puhuminen auttaa kyllä suruun ja muistelu. Onneksi meillä on monia videoita, joissa isäni näkyy. En ole uskaltanut katsoa niitä vielä. Kohta voisi olla sen vuoro.

 

:hug: :'(
Olen myös menettänyt molemmat vanhemmat 3 vuoden sisällä. Isän kuolema ei tullut niin yllättäen koska oli sydän reistaillut jo kauan mutta ainahan kuolema tuntuu pahalle. Äiti sairastui ja joutui elvytykseen jonka seurauksena paha aivovaurio. Äiti jaksoi sinnitellä 7 kuukautta kunnes kuoli. Harmittaa kun ei ehtinyt olla Mummuna kuin 4 kuukautta kun sitten sairastui. Sen jälkeen vain makasi sairaalassa, ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Mutta meistä kumminkin tuntui että Äiti ymmärsi meitä jotenkin kun silmiään räpsytti. Olihan aivan uskomattoman raskas vuosi kun oli pieni vauva ja talonrakennus samaanaikaan ja tosi paljon tuli vietettyä aikaa sairaalassa. Äidin kuolemasta tuli pari viikkoa sitten vuosi mutta vielä vaan tuntuu pahalta ja katkeralta että miksi just Äidille kävi noin kun vasta sai ensimmäisen lapsenlapsen ja oli siitä tosi innoissaan.
Mutta ei tässä auta muu kuin mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Onneks on ihana mies ja poika. :heart:
Voimia sinulle!

 

\

Menetin isäni yllättäen vuosi sitten ja suru painaa vielä kovasti. Onko täällä ketään vanhemman menettänyttä?

Isäni 57v meni vuosi sitten lääkäriin 4 päivää vaivanneen flunssan takia ja kuoli sairaalassa seuraavana yönä. Isäni oli muuten perusterve, hieman verenpainetta muttei muuta sairauksia ollut. Kuolema järkytti koko perhettä kovasti, tuntuu että suru voimistuu vain kun huomaa kuinka lopullista se on. Itselläni oli tuolloin aika rankka vaihe elämässä, kolme alle eskari-ikäistä lasta, josta nuorin 1v. Täytyi vain jaksaa ja tehdä ruokaa ja imuroida niin kuin ei mitään. Miten pääsen tästä yli?

Otan osaa suruusi. Olen myös kokenut tavallaan yllättäen rakkaan isäni poismenon. Siitä on nyt kaksi vuotta ja yhä on todella kova ikävä häntä. Olimme tosi läheisiä, kuin hyvät ystävät. Isäni oli hyvä tyyppi ja leikkisä ja tuki minua aina kun sitä tarvitsin (äitini tuki ja tukee myös) . Vieläkin välillä tulee hetkiä jolloin on vaikea käsittää miksi juuri hän...neljässä kuukaudess
a levisi syöpä koko kehoon...mitään ei voitu tehdä. Hän oli aina ollut terve, ei juonut, ei polttanut, oli aktiiviurheilija eläkeikään asti. Kuollessaan reilut 65 v. Mutta todella hyväkuntoinen ollut aina ja nuorekas. Vatsakipuina alkoi, diagnoosista neljä kuukautta meni, kun isäni oli jo haudassa..kaipaan häntä ikuisesti..

Voimia sinulle :hug:

 

Menetin isäni 20v sitten ja aina se on ajatuksissa,hän ei ikinä ehtinyt nähdä murrosikääni,lapsenlapsiaan..ei siitä tunteesta varmaan ikinä pääse eroon,sen kanssa vaan oppii elämään ja ihme käsitys joillakin,että kyllä se siitä,miksi kaiken tarvis olla helppoa..mun ainut vaari(isäni isä)kuoli 2v sitten ja mieheni isä reilu vuosi sitten..äitini on alkoholisoitunut,ei juurikaan olla tekemisissä,se pistää vihaksi..mutta elämä on...