suruaika

Hyväksyin mieheni mielipiteen perheenlisäyksestä...ei enää yhtään.
Suru viiltää syvältä , olen 31v olen aina halunnut paljon lapsia..onneksi sain 3 lasta.(12v, 9v ja 5v)
Tämä tapahtui jonkin aikaa sitten, mutta mitäs nyt sitten, millä täytän päiväni???? ´vaihdoin osa-aikatöihin kun oli siihen mahdollisuus, jotta saisin olla enemmän kotona lasten kanssa,
huomasin että lapsillani on muita menoja kavereita harrastuksia jne. Ei äitiä enään "tarvittu" yhtä paljon.
Asumme pienessä Lapin kunnassa, en tiedä mitä alkaa "harrastamhaan". Matkat ovat pitkiä "keskustaan" ja meillä on yksi auto.
Huomaan miheni kanssa vierstuneeni, emme puhu enää samaa kieltä, onhan se aika tavallista, että täytyy alkaa tutustumaan uudelleen aviopuolisoon kun lapsen ovat kasvaneet ja saa yhtääkkiä enemmän yhteistä aikaa.
Pelottaa ja hirvittää tulevaisuus samalla kun siinä on muutoksen tuulia.
Onko kenelläkään kokemusta tämmöisestä elämäntilanteesta.

 

Poikani on ollut ainoa vuoteen 04 asti.
Nyt sillä on ikää jo reilu 10v. Silloin kun alkoi enemmän liikkua yksin ja reviiri kasvoi niin tuli itsellenikin tyhjä ja tarpeeton olo.Se tuntui alkuunsa aivan hirveältä,mutta ajan myötä siihen alkoi tottua.Se on uusi vaihe elämässä ja siihen on sopeuduttava siinä missä kaikkeen muuhunkin elämän eri vaiheisiin. Se että tekisit lapsen ja paikkaisit sillä tyhjän olon sisälläsi niin se on jossain vaiheessa kuitenkin edessä.Tiedän miltä sinusta tuntuu kun mies sanoo ettei yhtään lasta enää . Se että lapsesi kasvavat ja eivät tarvitse yhtä paljon enää huolenpitoasi on hyvä asia.Olet tehnyt kaiken sen mitä jokainen äiti voi tehdä lastensa hyväksi.Lapset ovat aina lähelläsi vaikka kasvavatkin.

 

JA taas pian kun lapsista alkaa tulemaan aikuisia; tulee uudet elämäntilanteet, ystävät, paljon uusia asioita mitkä itse pitää hoitaa, ne tarvitsevat äitään jälleen ylitse kaiken muun.

 

Ihanaa että sait kuiteskin ne 3! minulla on yksi poika jota sain ns kinuta 3 vuotta. Mies ei enää MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua toista ja minä taas haluan. Olen 29v ja aikaa olisi mutta yksin on lasta vaikea tehdä. Poikani on 1v10kk. Koitan nauttia pojun kasvamisesta ja nauttia elämästä ja iloita siitä että on edes tuo ihana poju. Ja ....öh...luotan siihen että meille tulee joskus (kuparikierukka)-vahinkolapsi sillä en luota mihinkään ehkäisyyn kovinkaan paljon. Mies on sanonut että jos vahinko tulisi niin tottakai lapsi pidetään ja elettäs kuin ennenkin mutta tekemällä ei lasta enää tee ikinään.