Miks tän pitää olla näin vaikeeta. Olen jo pitkään harkinnut eroa avomiehestäni joka on pahasti tunnevammainen. Itsekään en ole mitenkään helppo tapaus mutta mieheni vetää kyllä pohjat. Hän antaa todella ristiriitaisia viestejä ja nyt todella on alkanut tuntumaan että hän on kanssani vain velvollisuudentunteesta.
Mieheni lapsuuteen on kuulunut paljon välinpitämättömyyttä ja alkoholia. Hänen nuoruudenrakkautensa petti hänet törkeällä tavalla ja parisuhteen malli on lapsuuskodissa ollut surkea, lähinnä sitä että naisista ei ole mihinkään eikä hänen äitinsäkään ole kännipäissään sitä arvostusta edes ansainnut.
Mieheni pitää hyvää huolta aineellisesti meistä, meillä on kaikkea ja vähän enemmänkin. Olen huomannut tämän olevan yksi keino hänelle osoittaa kiintymystä mutta itse en ole sitä materiaa pahemmin oppinut pitämään tärkeänä (toki olen kiitollinen kaikesta).
Hänellä on vaan niin hyvä taito saada inut tuntemaan arvottomaksi ja turhaksi...
Äitienpäivä oli viime vuonna järkky, minulle ei edes toivotettu hyvää äitienpäivää... loukkaannuin todella mutta ajattelin antaa asian olla, oman tyhmyytensä hän siinä osoitti, mutta en voi unohtaa... Uskoisin tämänkin johtuneen siitä ettei hän ollut saaanut hommatuksi minulle mitään lahjaa ja oli siitä itselleen niin vihainen että purki sen näin...kuulostaa varmaan hölmöltä mutta en osaa sitä paremmin selvittää.
Nuoremman lapsemme ristiäisiin hän ei saapunut paikalle eikä ilmoittanut ettei kiinnostanut tulla. Hänellä on paha sosiaalisten tilanteiden pelko mutta jotenkin kuvittelin että tämä tilaisuus olisi sen verran tärkeä että hän tulisi paikalle. Arvatkaa miltä tuntui seistä siinä kaikkien edessä yksin ja kuunnella papin puhetta siitä kuinka isä on lapselle tärkeä ja parisuhde on lapsen koti. Olin vielä ennen tilaisuutta pyytänyt papilta ettei isovanhemmista tehdä tilaisuudessa suurta numeroa koska en tiennyt tuleeko mieheni äiti paikalle ja missä kunnossa, ettei huomio kiinnittyisi juhlassa vääriin asioihin ja siten lapsen isä jää pois...nolotti niin paljon. Kiitos ihanien ihmisten juhlat saatiin pidettyä hyvin loppuun mutta kyllä tunnelma oli latistunut...itse sain onneksi pidettyä itseni kasassa loppun asti repesin vasta illalla kotona. Kun tulin kotiin mieheni oli löytänyt ongelmaan ratkaisun pullosta istui himassa siis päissään...
Alkoholista hän muutenkin lohtunsa löytää, viikonloput menee juodessa, nykyään onneksi suurimmaksi osaksi sen jälkeen kun ollaan lasten kanssa jo nukkumassa. Mieheni on järkyttävä hermokimppu suuttuu niin pienestä väliilä että melkeeen naurattaa, hän ei pysty suuttumään vain vähäsen vaan aina ihan kunnolla ja sitten on taas syy juoda kun on hermot niin kireellä.
Fyysistä väkivaltaa en ole koskaan joutunut edes pelkäämään tai lasteni turvallisuuden puolesta. Hänestä on tullut ihana isä joka touhuilee ja osoittaa kiintymystään lapsiin.
Mä en vaan koe itseäni kauhean onnelliseksi. Tiedän todella ettei elämä ole aina ruusuilla tanssimista mutta nyt en enää tiedä jäksanko odottaa parempia aikoja. Olen aina eroa miettiessäni tullut siihen lopputuloseen etten olisi sen onnellisempi ilman miestäni mutta nyt en ole enää niinkään varma...
Omat tunnevammani näkyy siinä että minun on todella vaikea purkaa pahaa oloani mihinkää, nielen kaiken, enkä osaa huutaa tai raivota, mikä joskus tekisi varmaan vaan hyvää. Nytkin siirryin vauvan kanssa vierashuoneesen eikä olla miehen kanssa muutamaan päivään puhuttu mitään.
Noniin tulipas vuodatettua, helpotti vähän. Odotellen solmujen aukeamista.. :x
Mieheni lapsuuteen on kuulunut paljon välinpitämättömyyttä ja alkoholia. Hänen nuoruudenrakkautensa petti hänet törkeällä tavalla ja parisuhteen malli on lapsuuskodissa ollut surkea, lähinnä sitä että naisista ei ole mihinkään eikä hänen äitinsäkään ole kännipäissään sitä arvostusta edes ansainnut.
Mieheni pitää hyvää huolta aineellisesti meistä, meillä on kaikkea ja vähän enemmänkin. Olen huomannut tämän olevan yksi keino hänelle osoittaa kiintymystä mutta itse en ole sitä materiaa pahemmin oppinut pitämään tärkeänä (toki olen kiitollinen kaikesta).
Hänellä on vaan niin hyvä taito saada inut tuntemaan arvottomaksi ja turhaksi...
Äitienpäivä oli viime vuonna järkky, minulle ei edes toivotettu hyvää äitienpäivää... loukkaannuin todella mutta ajattelin antaa asian olla, oman tyhmyytensä hän siinä osoitti, mutta en voi unohtaa... Uskoisin tämänkin johtuneen siitä ettei hän ollut saaanut hommatuksi minulle mitään lahjaa ja oli siitä itselleen niin vihainen että purki sen näin...kuulostaa varmaan hölmöltä mutta en osaa sitä paremmin selvittää.
Nuoremman lapsemme ristiäisiin hän ei saapunut paikalle eikä ilmoittanut ettei kiinnostanut tulla. Hänellä on paha sosiaalisten tilanteiden pelko mutta jotenkin kuvittelin että tämä tilaisuus olisi sen verran tärkeä että hän tulisi paikalle. Arvatkaa miltä tuntui seistä siinä kaikkien edessä yksin ja kuunnella papin puhetta siitä kuinka isä on lapselle tärkeä ja parisuhde on lapsen koti. Olin vielä ennen tilaisuutta pyytänyt papilta ettei isovanhemmista tehdä tilaisuudessa suurta numeroa koska en tiennyt tuleeko mieheni äiti paikalle ja missä kunnossa, ettei huomio kiinnittyisi juhlassa vääriin asioihin ja siten lapsen isä jää pois...nolotti niin paljon. Kiitos ihanien ihmisten juhlat saatiin pidettyä hyvin loppuun mutta kyllä tunnelma oli latistunut...itse sain onneksi pidettyä itseni kasassa loppun asti repesin vasta illalla kotona. Kun tulin kotiin mieheni oli löytänyt ongelmaan ratkaisun pullosta istui himassa siis päissään...
Alkoholista hän muutenkin lohtunsa löytää, viikonloput menee juodessa, nykyään onneksi suurimmaksi osaksi sen jälkeen kun ollaan lasten kanssa jo nukkumassa. Mieheni on järkyttävä hermokimppu suuttuu niin pienestä väliilä että melkeeen naurattaa, hän ei pysty suuttumään vain vähäsen vaan aina ihan kunnolla ja sitten on taas syy juoda kun on hermot niin kireellä.
Fyysistä väkivaltaa en ole koskaan joutunut edes pelkäämään tai lasteni turvallisuuden puolesta. Hänestä on tullut ihana isä joka touhuilee ja osoittaa kiintymystään lapsiin.
Mä en vaan koe itseäni kauhean onnelliseksi. Tiedän todella ettei elämä ole aina ruusuilla tanssimista mutta nyt en enää tiedä jäksanko odottaa parempia aikoja. Olen aina eroa miettiessäni tullut siihen lopputuloseen etten olisi sen onnellisempi ilman miestäni mutta nyt en ole enää niinkään varma...
Omat tunnevammani näkyy siinä että minun on todella vaikea purkaa pahaa oloani mihinkää, nielen kaiken, enkä osaa huutaa tai raivota, mikä joskus tekisi varmaan vaan hyvää. Nytkin siirryin vauvan kanssa vierashuoneesen eikä olla miehen kanssa muutamaan päivään puhuttu mitään.
Noniin tulipas vuodatettua, helpotti vähän. Odotellen solmujen aukeamista.. :x
