Suhde tauolle - mitä nyt??

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kunpa kaikki järjestyisi...
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Jaa kiitos kysymästä ;) En tiedä vieläkään oliko ratkaisu oikea... Välillä kaipaan häntä niin, mutten ole varma kaipaanko vain niitä asioita, mitä tehtiin, vietettiin ihania koti-iltoja, käytiin ulkona, käytiin ulkomailla jne, vai juuri häntä. Tuntuu tyhmältä kaivata kaikkea tätä kun itse jätin hänet... Välillä tekee mieli ottaa yhteyttä mutta toisaalta en uskalla tehdä sitä ennen kuin todellakin tiedän että haluaisin kokeilla uudestaan. Ne samat ongelmat toistuvat kuitenkin, ja särkisin vain hänen sydämensä uudestaan, jos en siltikään tuntisi "tarpeeksi".

Muut miehet eivät juurikaan kiinnosta, joskin olen vähän flirttaillutkin. Mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän pystyn ajattelemaan muita asioita. Sain gradun tehtyä ja elämä jatkuu niin sanotusti. Kaipaan yhteisiä asioitamme, mutta ajattelen, että olisin silti yhtä tyytymätön ja huolestunut jos suhde jatkuisi, ja yritän uskoa siihen että kun kaikki on oikein siltä myös tuntuu ja silloin on tyytyväinen ja iloinen suhteessa, eikä paniikissa. Luulen, että hän olisi hyvinkin voinut olla se oikea minulle, mutta ehkä aika oli väärä, minä liian kokematon ja täydellisyydenhakuinen...mutta sitä en saa ikinä tietää. En ole poissulkenut sitä vaihtoehtoa, että jonain päivänä kohtaamme taas ja rakennamme jotain uutta...mutta en usko että se onnistuisi nyt. Vieläkin itkettää ja stressaa tämä juttu mutta paljon vähemmän. Saa nähdä mitä tapahtuu. Pelottaa jäädä sinkuksi, kranttu kun olen, mutta yritän ajatella niin, ettei se saa olla syy olla exän kanssa yhdessäkään. No, saa nähdä mitä elämä tuo, onneksi kesä tulee ja kauniit säät, ehkä mielialakin paranee :)
 
Minulla oli joskus samanlaisia epävarmuuksia kahdessakin eri seurustelusuhteessa. Ei auttanut muu kuin lähteä omilleen kun ei tiennyt mitä halusi eikä mikään oikein tuntunut miltään. Nyt olen parisen vuotta seurustellut miehen kanssa jota tiedän rakastavani älyttömästi mutta ikäväkseni huomaan että tämä tuskin tulee toimimaan. Ongelmat johtuvat miehestä, lähinnä hänen päihteiden käytöstään mutta muutenkin hän tuntuu olevan aika tunnekylmä eikä kykene asettumaan toisen asemaan, tuntemaan empatiaa. Kohtalon ivaa, että en voinut jäädä suhteeseen kahden aiemman "kunnollisen" miehen kanssa koska olin epävarma itsestäni ja tunteistani ja nyt kun olen varma tunteistani mies on sellainen että en usko voivani jatkaa hänen kanssaan.

Nyt tuntuu tosi pahalta koska minun pitäisi ottaa ratkaisevat askeleet ja kävellä tästä suhteesta ulos koska tässä ei ole enää mitään järkeä. Mies ei ole valmis asettumaan aloilleen, aikuistumaan ja elämään normaalia parisuhde-elämää. Minun on turha toivoa perhettä tai mitään muutakaan hänen kanssaan, enkä siihen nyt lähtisikään kun tilanne on mikä on...

Pelottaa minuakin jäädä sinkuksi ja pelottaa se kipu mikä jo nyt on päällä kun joutuu jättämään ihmisen jota rakastaa kaikesta huolimatta. Mutta elämä näköjään menee näin että on pakko tehdä raskaitankin päätöksiä omaksi parhaakseen, eikä jäädä suhteeseen josta ei saa mitään tai joka on muuten tuomittu loppumaan. Tsemppiä sinullekin ja koitetaan uskoa kuitenkin että se parempi huominen vielä koittaa. Onhan sentään kesä edessä ja kaikkea. Ehkä se sielunkumppani jo odottelee "nurkan takana". Erotuska on vielä tuloillaan mutta kunhan siitä selviää niin on vain ajateltava niin että elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
 
Minä taistelen samanlaisten tuntemusten kanssa kuin aloittaja aikoinaan, lisäksi yksi ongelmani on että pelkään tulevaisuutta suhteessa. Toisaalta mies on todella hyvä, huomioonottava, rakastava, osaa ilmaista tunteitaan jne, mutta toisaalta taas alkuhuuman mentyä ohi on palannut jotenkin "sinkuksi", hän haluaa pitää hauskaa, tavata kavereita, ja jossain vaiheessa minä jopa epäilin hänen pettävän minua koska hän viihtyi niin hyvin muualla, eikä seksiäkään harrastettu enää niin usein. Todisteita tästä ei tosin ole, ja voi olla että oma mielikuvitus vain teki tepposet. Tietyllä tavalla kun aina haluaisin olla se ykkönen kuitenkin...

Eli loppujen lopuksei pelkään ettei hänestä ole suhteeseen minun kanssani, joka olen melko vakavasti elämän ottava, tahtoisin viettää koti-iltoja, pieniä romanttisia hetkiä (kokkaillaan kotona yms.), ja toivoisin pieniä romanttisia eleitäkin joita mies ei ymmärrä. Minusta olisi esim. toisinaan mukava mennä ulos leffaan ja syömään, hän ei tunnut ymmärtävän miksei sitä leffaa voisi katsoa kotona ja syödä kotona... Pieniä asioita, jotka heittävät minut epätasapainoon sen suhteen mitä haluan. Onko tyhmää hylätä hyvä mies, vai eikö hän ehkä olekaan niin hyvä, ehkä joku toinen olisi parempi... Ja pelkään siis että tulevaisuudessa kuitenkin ajaudumme erilleen.

Kiikun kahden vaiheilla päivittäin, riippuen miten menee mieli vaihtuu sen suhteen jäänkö vai lähdenkö. Miehelle en ole asiasta kertonut koska tiedän että hän ahdistuisi ja sitten taas minä ahdistuisin enemmän. Hullulta tuntuu pelätä olla suhteessa, siis pelätä esim. sitä että mies joskus kuitenkin pettää. Melkein mieluummin olisin yksin kuin epävarma suhteessa... Silloin ei kukaan ainakaan pääse loukkaamaan.
 
Vieläkö täällä viestiketjussa pyörii ihmisiä? Aloittaja, tekstisi oli niin tuttua minulle... Tunteet samoja, ajatukset yhtä epäselviä. Asun etäsuhteessa, jossa poikaystävälläni ei omien sanojensakaan mukaan ole minulle tarpeeksi aikaa, ja joka ei ole täysin "vaatimuksiani vastaava". Eikä tietysti kukaan, mutta kun jo pidemmän aikaa on tuntunut, että miinuspuolet jyräävät reilusti alleen ne pluspuolet. Pitkä välimatka tekee kaikesta vielä niin paljon hankalampaa...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Käy terapiassa:
Taidat tietää vastauksen itsekin. Jos rakastat miestäsi et varmaankaan halua kokeilla muita miehiä. Mistä semmoinen ajatus edes on tullut päähäsi että useita suhteita pitäisi olla? On kovin ikävää kun mediassa ja lööpeissä annetaan kuva että mitä enemmän kokemuksia on niin sitä paremmin asiat menevät. Oman kokemukseni perusteella tiedän että mitä vähemmän suhteita niin sitä paremmin pystyy tutustumaan omaan kumppaniinsa. Vaikka kyseessä ei olisikaan avioliitto niin naimsiin mentäessä kysytään "HALUATKO rakastaa toistaa myötä- ja vastoinkäymisissä". Kyse on nimenomaan TAHDOSTA.



Eroaminen ei ole mikään ratkaisu tuossa tilanteessa. Monet tuputtavat eroamista ratkaisuna vain sen takia koska eivät osaa olla parisuhteessa. Parisuhteessa täytyy aina tehdä kompromisseja eikä siinä koskaan voi yksin saada pelkästään omaa tahtoa lävitse.

Entä jos nyt ihan vaan ei halua sitoutua? Jos kokee, että ko. elämäntilanteessa on parempi olla yksin ja ehkä lennellä vähän kukasta kukkaan? Miksi tällöin pitäisi lyöttäytyä yksiin kenen tahansa mukavan hepun kanssa, jonka kanssa suurempia riitoja ei ole?

Ei terapia ole mikään ratkaisu siihen, jos nyt vaan ei ole kypsä/valmis/halukas suhteeseen. Ja suhteen SAA lopettaa kun siltä tuntuu. Onhan se itsekästä, mutta eipä parisuhde mikään reilu vaihtokauppa olekaan. Joskus sitä vaan tarvii enemmän sitä, että ei tarvi tehdä niitä kompromisseja, vaan se on liian kova hinta siitä että "on joku".

Ja ehkä sitä ei sitten rakasta miestä, jos taustalla kalvaa ajatus muiden miesten kokeilusta. Pitäisikö tällöinkin sitten vaan jäädä suhteeseen?

Itse sanoisin, että suhdetta kannattaa ylläpitää silloin, kun se tuntuu kaikin puolin oikealta ratkaisulta.
 
Minusta sinkkuus on kaikin puolin OK, mutta jos on aloittanut parisuhteen ja ehkäpä vielä sitoutunut siihen voimakkaasti esim. asuntolainan, avioliiton ja yhteisten lasten kautta, niin minusta ei ole oikein, jos yhtäkkiä haluaa ollakin taas sinkku ja haluaa jättää velvollisuudet taakseen, koska perhe-elämä ei olekaan enää kivaa ja ihkuu.

Jotkut ihmiset elävät aikuisikänsä pääsääntöisesti yksin. On paljon myös niitä, jotka ovat parisuhteessa vain muutamista kuukausista pariin vuoteen eli juuri kun suhde rupeaa tuntumaan tylsältä ja liian sitovalta, niin erotaan. Parisuhde niin kuin elämä ylipäätään on aika lailla sitä, että oppii sietämään tylsyyttä ja velvollisuuksia. Jokainen varmasti meistä tietää ihmisiä, jotka vaihtavat koko ajan työpaikkaa, autoa, puolisoa, harrastuksia jne eli säpisevät paikasta ja projektista toiseen. Paikalleen asettuminen ja rauhan löytäminen omasta sisimmästä tuntuu vankilatuomiolta. Sitten taas toisaalta on niitäkin ihmisiä, jotka etsivät puolisoa ja kun sen löytävät, sitoutuvat suhteeseen täysillä ja yhdessä etsivät sopivan tavan olla mies ja nainen, jolloin suhde kestää vuosikymmenestä toiseen.

 
Toivottavasti tämä päättyi hyvin. Ap tuntuu kuitenkin tarvitsevan sellaisen miehen, joka veisi jalat alta ja joka jättäisi hänet myös vähän epävarmaksi, ehkä ei elämänsä mieheksi mutta ainakin kasvattavana kokemuksena. Toivottavasti hän ei kuitenkaan tee sitä vrihettä, joita joskus näkee tällaisissa jahkailutapauksissa. Missä nainen ei tiedä mitä haluaa, lähtee jonnekin kauas, ja sitten kun palaa takaisin miehellä onkin uusi tyttöystävä. Kuitenkin tämä nainen ajattelee että mies kuuluu vieläkin hänelle, menee heidän väliin, särkee miehen uuden onnen ja alkaa taas jahkailemaan, ehkä pienemmässä mittakaavassa. Toivottavasti hän antaa ex miehensä nyt elää omaa elämää.
 
Olipas hieno viestiketju, vaikkakin jo vanha. Sain monia ajatuksia ajateltavaksi omaan tilanteeseeni. Toivottavasti tätä ketjua vilä jatketaan. Täytyy seurailla :)
 

Yhteistyössä