Suhde tauolle - mitä nyt??

[Niinkö?]

Veisaaja, taisit ymmärtää Witchien lauseen väärin. Minä en ainakaan näe että se mitä kirjoitit olisi sama asia kuin mitä hän kitjoitti. Jos taukoa pitää jotta selvittäisi jotain itselleen, niin taukoa kannattaa jatkaa niin kauan kunnes asia on selvitetty, eikä lopettaa taukoa ennen sitä. Aivan niin kuin hän kirjoitti. Mielestäni oikaisusi tarkoittaa jotain ihan muuta. Siitä huolimatta, kuka on mitkäkin koulut käynyt.

 

[Veisaaja]

"...kannattaako edes jatkaa..." tämä lauseeni ilmentää sitä miettimisen a i k a a. Kun asia on tullut päätökseen, tauko päättyy, ja on päätöksen aika.
Asiat voidaan sanoa lyhyesti. Tämä tästä.

 

[Kunpa kaikki järjestyisi.]

Kommenttia^^, kiitos vastauksestasi, on ihana huomata että toiset todellakin ymmärtävät tilanteeni ja kertovat rehellisen mielipiteensä eivätkä ainoastaan paheksu sitä etten osaa päättää...

Tänään nyt päätettiin pitää puolen vuoden tauko. Mies sanoi miettineensä asiaa ja luulee että niin on parasta, jotta voimme sitten ihan oikeasti tehdä uusi alku tai mennä eri suuntin. Tuo edellinen kahden viikon tauko vain nostatti kaiken pintaan, mutta mitään järkevää ei ehtinyt tapahtua ainakaan minun päässäni. Molemmat saavat nyt elää omaa elämää ja tuntea haluammeko jatkaa sitten yhdessä vai tuntuiko ihan hyvältä olla erossa... Hänkin aikoo miettiä olenko nyt se nainen jonka knassa hän haluaa olla loppuelämän, ja mahdollisesti kokeilla jotain muuta, niin ei sitten 3kymppisenä tarvitse miettiä mitä jäi kokematta. Hän on vasta 22, minä 24. Olen aivan sekaisin mutta LUULEN että tämä oli hyvä ratkaisu. Ellen puolen vuoden päästä tunne että haluan ehdottomasti jatkaa, voisi olettaa että viihdyn paremmin yksin. Eikö niin? Puoli vuotta on tosi pitkä aika oikeastaan...siinähän ehtii tapahtua vaikka mitä. Hänelle ja minulle. Pelkään vain että teen kuitenkin väärän valinnan väärin perustein tai jotain... Mutta luotanko nyt siihen, että jos vielä emmin 6 kuukauden päästä, on parempi antaa mennä...?? Tulipa yllätyksenä tämä pitkä tauko nyt kuitenkin...

 

[kahden kauppa]

Ehkä sinun ei kannatta nyt miettiä sitä että jos et osaakaan päättää puolen vuoden päästäkään. Elä nyt tämä puoli vuotta omaa elämää ja katso vaan miltä se tuntuu. Ja sinä et ole tässä asiassa yksin päättämässä, voihan olla että poikaystäväsi päätyy siihen ettei halua jatkaa.

Minä olen myös analysoivaa tyyppiä ja huono tekemään päätöksiä, mutta yritän pitää ajatukseni ja tunteeni kurissa, tässä kun on oman elämän lisäksi kumppanin elämä pilattavana jos hypin edestakaisin. Olen siis aikalailla samassa tilanteessa kuin sinä, minä en vain usko että voisin ottaa taukoa vaikka välillä tuntuukin että olisi parempi olla erossa. Minun ratkaisuni on toistaiseksi katsella miltä tässä suhteessa pysyminen tuntuu.

 

[On kokemusta]

Kysyit onko vastaajilla kokemusta kummastakin tilanteesta, siita etta miettii kannattaako jatkaa ja siita ettei tule sellainen mieleenkaan. Kylla on.

Ensimmainen avioliittoni oli kirjaesimerkki siita mita tapahtuu kun nainen menee naimisiin ns "kunnon miehen" kanssa. Mietin jo ennen avioliittoa etta pitaisiko menna naimisiin, onko tama nyt sitten se paras mies jonka ikina tapaan kadunko jos en aviodukaan, onko rakkautta vain satukirjoissa jne jne. Naimisin kuitenkin mentiin, eleltin kuin veli ja sisar ja kahdeksan vuoden jalkeen viimein uskottiin viimein ettei tasta mitaan tule. Erosimme ystavina.

Nykyinen mieheni on taas se esimerkki toisesta aarimmaisyydesta. Tiesin muutaman kuukauden seurustelun jalkeen etta tassa on mies jonka kanssa haluan ja voin elaa loppuelamani. Avioliitto ja yhteinen elama oli kummallekin luonnollinen seuraava askel. Ei tarvittu mietintaaikoja. En osaa edes oikein kuvitella millaista elamani olisi ilman hanta ja olisinko jonkun toisen kanssa onnellisempi. Taman rakkaampaa ja minulle sopivampaa miesta ei tule vastaan. Toki me arsytamme toisiamme aika ajoin ja nahistelemme ja olemme asioista eri mielta silloin talloin mutta nekin pikkuriidat ovat turvallisia, niissakin kuvastuu valittaminen ja toisen kunnioitus. Lahes 10 vuota on mennyt ja olen vuosi vuodelta onnellisempi.

Tunnen syvaa myotatuntoa niita ihmisia kohtaan jotka sanovat etta taytyy vaan jaksaa tehda parisuhteen eteen toita. Minulle on parisuhteen hoitaminen ei tunnu minkaanlaiselta tyolta vaan se on elaman suola ja onni. Mieheni naama ei arsyta, painvastoin. Tunnen olevani etuoikeutettu kun olen loytanyt hanet kumppanikseni.

Kyllla, sen tosiaan tietaa sisimmassaan kun partneri on sinulle oikea. Nuorempana tuo oli minustakin hopopuhetta, vaan nyt sen uskon kun olen itse kokenut.

 

[mies1]

Kysyit onko vastaajilla kokemusta kummastakin tilanteesta, siita etta miettii kannattaako jatkaa ja siita ettei tule sellainen mieleenkaan. Kylla on.

Ensimmainen avioliittoni oli kirjaesimerkki siita mita tapahtuu kun nainen menee naimisiin ns "kunnon miehen" kanssa. Mietin jo ennen avioliittoa etta pitaisiko menna naimisiin, onko tama nyt sitten se paras mies jonka ikina tapaan kadunko jos en aviodukaan, onko rakkautta vain satukirjoissa jne jne.


Nykyinen mieheni on taas se esimerkki toisesta aarimmaisyydesta. Tiesin muutaman kuukauden seurustelun jalkeen etta tassa on mies jonka kanssa haluan ja voin elaa loppuelamani. Avioliitto ja yhteinen elama oli kummallekin luonnollinen seuraava askel. Ei tarvittu mietintaaikoja.

Aina kun puhutaan parisuhteesta, niin puhutaan TAHDOSTA. Edellinen on hyvä esimerkki tahdosta.

MUTTA en tiedä jäikö tarkoituksella vai huomaamatta pois toisen suhteen lähtötekijät; siis ero pitkästä suhteesta, edellisen suhteen tahdottomuus, kasvaminen ihmisenä. Minusta nämä asiat voivat olla hyvinkin merkittäviä, eikä niin, että se toinen mies olisi jokin jumalan lahja. En tietysti voi väheksyä häntä, mutta ovat muutkin palikat muuttuneet ajan saatossa.

 

[Meikä-Miina]

Ap:lle vinkiksi, että kirkon perheasiain neuvottelukeskukseen, vai mikä se nyt olikaan nimeltään, voi mennä juttelemaan yksin ja minkälaisen parisuhde- tai rakkausasian kanssa tahansa. Olen itse nuorempana käynyt siellä ja kuullut ystävieni käyneen. Siellä on auttajilla monenlaista koulutusta, myös psykologeja löytyy, mutta kokemusta joka tapauksessa.

 

[Kunpa kaikki järjestyisi...]

Niin olen minäkin miettinyt Mies1, että tietysti on helpompi olla "varma" ja tuntea että tämä on nyt niin oikein jos on jo kerran ollut vähemmän hyvässä suhteessa, ja ehkä myös kun on jo vanhempi kuin minä olen. Kyllä tämä minunkin suhteeni tuntui aivan erityiseltä ja niin luonnolliselta verrattuna kaikkeen muuhun. Mutta entäpä kun on vielä ensimmäinen suhde ja muutenkin on hyvin miettivää tyyppiä...ehkä se miettiminen on silloin silti ihan normaalia. Ehkä. Tai sitten olet juuri oikeassa "On kokemusta" siitä, että miettiminen on huono merkki.

Muutenkin olen huomannut että suurin osa ellei kaikki ystäväni kertovat miettineensä jossain vaiheessa samoja juttuja kuin minä nyt, onko tämä nyt juuri se mitä haluan, onko tämä oikein. Enkä usko että heillä kaikilla nyt sitten on väärä mies. Eikö sellainen kuulu asiaan jossain määrin eteenkin nuorena, kun ei tiedä myöskään vielä varmasti mitä haluaa opiskella, tehdä työkseen jne...

Ja jos suhteessani kaikki huono johtuukin siitä liiallisesta miettimisestä, että se saa aikaan kaikki ärsyyntymiset ja riidat koska toinen puntaroi jatkuvati suhteen jatkuvuutta, niin ehkä psykologi voisi tosiaankin "pelastaa" suhteeni. Ehkä.

Kiitos vinkistä niistä kirkon palveluista. Haluan vain, että se jonka kanssa puhun on oikeasti ammattilainen. Olen puhunut ja miettinyt ystävien ja äidin kanssa jo niin paljon etteivät he varmaan jaksa enää kuunnella, sekä ottanut yhteyttä netin kautta auttajiin, jotka enimmäkseen vastasivat ymmärtävänsä että on vaikeaa, se nyt ei valitettavasti auta minua. Tarvitsen psykologin menetelmiä ja vastauksia jotta asiat menisivät eteenpäin...

Nyt taas tuntuu siltä, että kunhan oppisin olla miettimättä niin kaikki voisi olla hyvin...ehkä ne rakkauden tunteet löytäisivät silloin perille ja riidatkin vähenisivät. Mutta en tiedä huijaanko vain itseäni jos opin väkisin olemaan epäilemättä suhdetta... Huoh, pää halkeaa tästä miettimisetä! Olen kuitenkin kiitollinen siitä että keskustelette tästä kaikesta kanssani.

 

[mies1]

Miksi olette miehen kanssa alunperin? Mitä näit hänessä?

Minä vuosikausia parisuhte(i)ssa olleena voin todeta että tunnetta tärkeämpi on lopulta käytännön elämä. Rakkaus ylitsevuotavana tunteena menee ohi parissa vuodessa. Mistä onnellisuus todella koostuu: että kuuluu sellaiseen "tiimiin" jossa ollaan rehellisiä, avoimia, huomioon ottavia ja myös seksuaalisesti yhteensopivia-uskollisiakin, luottamuksen arvoisia toiselle.

Myös elämän katsomus on aika tärkeä, ja jos se poikkeaa kovasti niin suvaitsevaisuus taas on 100% suuremmassa osassa. Myös se tapa miten toinen käyttäytyy riidellessä: onko epäreilu tai ilkeä jne. on aika iso osa sitä miten suhde toimii nimenomaan kantavana voimana, tukikohtana ja kotipesänä elämässä.

Paha juttu varsinaisessa rakastumisessa on se, kun silloin näkee toisen niin yli-ihanana ihmisenä. Ei edes kiinnitä huomiota jos kumppanilla on vaikkapa jokin täysin kummallinen elämänkatsomuksellinen käsitys, josta ei sitten myöhemmin koskaan päästä yksimielisyyteen, vaikkapa esim. itse olet luontoihminen ja mies ei piittaa paskaakaan, toinen haluaa kirkkohäät ja toinen ei halua jne. Tämmöisistä ollaan aina rakastuessa ns"yhtä mieltä", mutta käytäntö on monesti eri.

Toinen on rehellisyys. Minusta te jotka harkitsette eroanne oikeastaan ilman mitään kummempaa syytä, ette oikein ole rehdissä suhteessa. Ette edes tajua, että avioeroa voi verrata stressitasoltaan läheisen ihmisen kuolemaan: sitä ei kannata tyhjästä alkaa jauhamaan.

Sitä rakkaudeksi kutsuttua tunnetta on turha odottaa kenenkään kanssa, jos asenne on se että pitäisi kellojen kumista ja sateenkaarten avautua taivaalle joka helvetin kerta kun katsoo toisen kurppaista naamaa.

Minusta tuo tunteen puuttuminen on vain sitä,kun varsinainen äkkirakastuminen on haihtunut luulette että se tunne merkitsee jotain "tähtiin kirjoitettua" kohtaloa, vaikka todellisuudessa kumppanin valinta on myös järkikysymys. Päätä mitä haluat elämältä ja katso onko sitä tarjolla suhteessa. Jätä laskuista pois sellaiset asiat, jotka ovat ohimeneviiä kuten rakastuminen. eihän kukaan halua elämältä "paljon karkkia ja sulkaata"- no, sitä on rakastuminen, mielihyvähormonien invaasio ivoihin, sen voi saada muualtakin. Ostakaa tärysauva niin vastaavanlainen nautinto on aina käden ulottuvilla.

Samaa mieltä tämän vastauksen kanssa.

 

[Kunpa kaikki järjestyisi...]

vaikka todellisuudessa kumppanin valinta on myös järkikysymys. quote]

Niin onko näin? Ja pitääkö nuorena jäädä ensimmäiseen suhteeseen "järkisyistä"? Vai pitäisikö ensin ottaa selvää voinko löytää sen rakkauden missä en todellakaan epäröisi näin eikä tarvitsisi miettiä järjellä että tämän miehen otan vaan se tuntuisi varmana asiana sydämessä...? Ymmärrän että rakkaudessa täytyy myös päättää että tähän haluan satsata, mutta ei kai sitä 24-vuotiaana päätetä noin vain että "otan nyt tämän miehen kun meillä on ihan kivaa ja se osaakin vielä siivota". Kyllä kai ihmiset ovat jotenkin vakuuttuneita siitä että hän on ihana, eikä mieti että entäpä jos löydän jonkun joka olisi tällainen ja tällainen...???

En tiedä. Jonkinlainen päätöshän se rakastaminen varmasti on, mutta tuntuisi kyllä huijaukselta päättää nyt vain että joo-joo nyt mä rakastan häntä. Vaikea selittää.. Käytiin ostamassa häälahja jokin aikaa sitten ja minua vain niin ahdisti kaikki pienet sydämet kun ajattelin että jos me mennään joskus naimisiin niin eihän me niin rakastuneita sitten olla, päätetään vain että tehdäänpä nyt näin. Kyllä mä ymmärrän ettei tarvitse tuntua perhosia vatsassa enää hänen kanssaan, mutta käsittääkseni ihmiset kyllä tuntevat jonkinlaista RAKKAUTTA, eikä vain että joo ihan kivaa puolentoista vuoden jälkeen... Kunpa osaisin selittää tarkalleen miltä tuntuu ja joku osaisi kertoa tarkalleen onko se sitten tarpeeksi ja onko se rakkautta...

 

[Kunpa...]

oho taisi lainaus mennä vähän pieleen

 

[neutri - ei!]

Niin onko näin? Ja pitääkö nuorena jäädä ensimmäiseen suhteeseen "järkisyistä"? Vai pitäisikö ensin ottaa selvää voinko löytää sen rakkauden missä en todellakaan epäröisi näin eikä tarvitsisi miettiä järjellä että tämän miehen otan vaan se tuntuisi varmana asiana sydämessä...? Ymmärrän että rakkaudessa täytyy myös päättää että tähän haluan satsata, mutta ei kai sitä 24-vuotiaana päätetä noin vain että "otan nyt tämän miehen kun meillä on ihan kivaa ja se osaakin vielä siivota". Kyllä kai ihmiset ovat jotenkin vakuuttuneita siitä että hän on ihana, eikä mieti että entäpä jos löydän jonkun joka olisi tällainen ja tällainen...???

En tiedä. Jonkinlainen päätöshän se rakastaminen varmasti on, mutta tuntuisi kyllä huijaukselta päättää nyt vain että joo-joo nyt mä rakastan häntä. Vaikea selittää.. Käytiin ostamassa häälahja jokin aikaa sitten ja minua vain niin ahdisti kaikki pienet sydämet kun ajattelin että jos me mennään joskus naimisiin niin eihän me niin rakastuneita sitten olla, päätetään vain että tehdäänpä nyt näin. Kyllä mä ymmärrän ettei tarvitse tuntua perhosia vatsassa enää hänen kanssaan, mutta käsittääkseni ihmiset kyllä tuntevat jonkinlaista RAKKAUTTA, eikä vain että joo ihan kivaa puolentoista vuoden jälkeen... Kunpa osaisin selittää tarkalleen miltä tuntuu ja joku osaisi kertoa tarkalleen onko se sitten tarpeeksi ja onko se rakkautta...

En minä vieläkään yli 35-vuotiaana ole valmis menemään naimisiin pelkästään järkisyistä, enkä suosittele muillekaan. Parempi sinkkuna kuin järkiliitossa. Avoliitossa on sekin tullut aikoinaan kokeiltua ja se ei toimi pidemmän päälle ollenkaan. Ei ole kiva kellahtaa illalla nukkumaan "veljen" viereen. Mieluummin nukun yksin siihen asti kunnes jostain löytyy todellinen rakkaus.

 

[niiiin]

Niin, en minäkään suosittelisi menemään naimisiin PELKÄSTÄÄN järkisyistä mutta järkisyilläkin on osuutensa. En minä suosittelisi ketään menemään naimisiin pelkästään tunnesyistäkään, eli siis jos intohimoa on mutta mies on vaikka sillan alla asuva pultsari joka ei suunnittele tulevaisuutta tai jonka arvot ovat mahdollisimman kaukana omista. Järjelläkin pitää siis ajatella, mutta toki se tunnekin pitää olla.

 

[On kokemusta]

[

Aina kun puhutaan parisuhteesta, niin puhutaan TAHDOSTA. Edellinen on hyvä esimerkki tahdosta.

MUTTA en tiedä jäikö tarkoituksella vai huomaamatta pois toisen suhteen lähtötekijät; siis ero pitkästä suhteesta, edellisen suhteen tahdottomuus, kasvaminen ihmisenä. Minusta nämä asiat voivat olla hyvinkin merkittäviä, eikä niin, että se toinen mies olisi jokin jumalan lahja. En tietysti voi väheksyä häntä, mutta ovat muutkin palikat muuttuneet ajan saatossa.

[/quote]

No, onhan tuokin mahdollista, mutta ei ensimmainen aviomieheni ollut ensimmainen vakava poikaystavani, eika nykyinen mieheni ollut ensimmainen mies jonka kanssa seurustelin eroni jalkeen. Kylla han on sikali ainutlaatuinen etten kenenkaan muun kanssa ole kokenut nain suurta ja luontevaa yheenkuuluvuutta.

Mies1 osuu varmasti siina mielessa aivan nappiin etta kumppanin valinta kay helpommaksi mita paremmin ihminen oppii ensin tuntemaan itsensa, ja sehan meilta useimmilta vie vuosia. Ehka sen takia on vaikea tietaa nuorempana onko se kaveri nyt se oikea, koska ei oikein itsekaan viela tieda kuka itse on ja minne tassa elamassa on menossa.

 

[On kokemusta]

Menipas ne lainaukset nyt edellisessa viestissa poskelleen, toivottavasti saatte selvaa... sori.

 

[mies1]

Hyvin sai selvää. On hienoa, että olet onnistunut, mutta älä silti vähättele osuuttasi, kyllä sinunkin pitää olla haluttava miehen mielestä ja sellainen tilanne ei tule onnistumaan koskaan, että täysin aivoton nainen onnistuisi pitämään hienon miehen. Eli voi sieltä peilistä löytää positiivistakin. (tietysti pitää sulkea pois missit, julkkikset ja miljonäärit, heitä voi katsella mies sitten ihan muista syistä ja kärsiä)


"niiin",

Annoit erittäin hyvän vastauksen....

 

[tyhmyrii]

Minulla on aivan samallaisia tunteita, koko ajan ahdistaa ja mahassa kiertää kun ei tiedä että mitä pitäisi tehdä. Olen seurustellut vuoden ja 2kk nykyisen poikaystäväni kanssa enkä halua erota, mutta tuntuu vaikealta, kun ei pysty olemaan ajattelematta.

Olen vihainen itselleni ja mietin, että miksi minun pitää olla sellainen ihminen, että kun kaikki on hyvin niin pitää jostakin saada aihe siihen, että kaikki olisi huonosti.

Miten asiasi nykyään ovat? Tahtoisin tästä keskustelusta myös vastauksia omille ajatuksilleni. Ensimmäiset tekstisi ja nuo kohdat joissa mainitset huomaavasi "huonoimmat puolet" jne ovat aivan kuin olisin ne itse kirjoittanut.

Parempia ominaisuuksia poikaystävässä ja suhteessani on myös niin paljon, mutta ajatukseni valtaa vain ne huonoimmat ajatukset. Poikaystäväni rakastaa minua ja kehuu kauniiksi ja välittää todella ja on ensimmäinen jonka uskon minusta todella välittävän ja tiedän että olisin uskomattoman tyhmä jos hänet jättäisin, mutta en osaa olla ajattelematta, jos jokin asia minua painaa.

 

[elämää se on]

Minulla on aivan samallaisia tunteita, koko ajan ahdistaa ja mahassa kiertää kun ei tiedä että mitä pitäisi tehdä. Olen seurustellut vuoden ja 2kk nykyisen poikaystäväni kanssa enkä halua erota, mutta tuntuu vaikealta, kun ei pysty olemaan ajattelematta.

Olen vihainen itselleni ja mietin, että miksi minun pitää olla sellainen ihminen, että kun kaikki on hyvin niin pitää jostakin saada aihe siihen, että kaikki olisi huonosti.

Miten asiasi nykyään ovat? Tahtoisin tästä keskustelusta myös vastauksia omille ajatuksilleni. Ensimmäiset tekstisi ja nuo kohdat joissa mainitset huomaavasi "huonoimmat puolet" jne ovat aivan kuin olisin ne itse kirjoittanut.

Parempia ominaisuuksia poikaystävässä ja suhteessani on myös niin paljon, mutta ajatukseni valtaa vain ne huonoimmat ajatukset. Poikaystäväni rakastaa minua ja kehuu kauniiksi ja välittää todella ja on ensimmäinen jonka uskon minusta todella välittävän ja tiedän että olisin uskomattoman tyhmä jos hänet jättäisin, mutta en osaa olla ajattelematta, jos jokin asia minua painaa.

Valitettavasti huonot asiat jää helpommin mieleen kuin hyvät. Samoin niitä huonoja ominaisuuksia tulee sitten ajateltua enemmän kuin miehen hyviä puolia. Olen yrittänyt opettaa itseni ajattelemaan myös hyviä puolia, eli jos mieleen nousee huonoja asioita miehestä ajattelen myös mitä hyviä puolia hänessä on.

Minulla oli suurinpiirtein vuoden seurustelun jälkeen samanlaisia tunteita ja sekava olo sen suhteen mitä tehdä. Olen suht kokematon suhteissa joten en osannut päättää mitä pitää tehdä kun tuollainen olo tulee: lähteä ja jättää hyvä mies ja ehkä katua myöhemmin, vai jäädä ja katsoa mitä tapahtuu. No, miehelläni on enemmän kokemusta suhteista ja hän sanoi että suhteessa tulee yleensä AINA noin vuoden yhdessäolon jälkeen olo että joku mättää mutta se menee ohi. Ja niin se menikin. Hankalaa aikaa oli ehkä pari kuukautta, riitoja ja ahdistusta, mutta koko tuon ajan mies kuitenkin halasi, kertoi rakastavansa jne. kuten aina ennenkin. Tuosta päästiin siis yli ja nyt taas elämä hymyilee kunnes seuraava karikko on edessä...

Minusta olisi myös mukavaa kuulla alkuperäisen kuulumisia, yleensäkin olisi mukava kuulla miten ihmiset jotka kertovat täällä ongelmistaan ja päätyvät johonkin ratkaisuun pärjäävät. Oliko ratkaisu oikea? Huonot ja hyvät puolet? Jne...

 

[tyhmyrii]

Toivon todella että olet oikeassa ja että se menee ohi. Mies on minullakin juuri tuollainen lempeä ja tahtoo olla kokoajan kiinni minussa kun on mahdollista. Ja minulla tämä suhde on pisin mitä minulla on ollu ja oikeastaan ensimmäinen vakava suhde.

Tahtoisin myös tietää miten alkuperäisellä kirjoittajalla menee, mutta tuskin hän tätä keskustelua enää seuraa.

 

[A.p]

Hei taas, kiva kuulla että muille on tästä ollut "hyötyä" Tyhmyrii, kuulostaa tosiaan hyvin samanlaiselta. Minäkin mietin että no tämä menee varmaan ohi. Mutta kun n. 7kk:een ei mennyt vaan paheni vain niin pidettiin se tauko... Olinhan ennen sitäkin epäröinyt ja tuntenut ahdistusta sen vuoksi.

Niin, minulla ei mene kovin hyvin, erottiin noin kuukausi sitten. KOko elämäni oli koko tauon ajan miettimistä ja vatvomista... Välillä kallistuin eron suuntaan, välillä siihen suuntaan, että on yritettävä enemmän, on taisteltava, jatkettava, sillä kenenkään muunkaan kanssa ei tuntuisi paremmalta ja varmemmalta. Mutta lopulta voin niin huonosti etten vain pystynyt jatkamaan taukoa ja miettimistä enää. Kun välillä puhuimme, asiat menivät riidaksi koska hän ei voinut ymmärtää ja minä en jaksanut olla ystävällinen ja ymmärtäväinen ja selittää kun itselläkin oli niin kamala olo. Kaikki oli vaan niin solmussa niin kuin kirjoitin syksylläkin. Tunsin että minun on pääatävä pois, en kestänyt enää tilannetta. Joten tapasimme ja sovittiin että erotaan. Itkettiin, itkettiin ja itkettiin. Kumpikaan ei voinut tajuta miten meidän "lähes täydellinen suhteemme" voi päättyä näin. Miten pystyin jättämään niin hyvän miehen? Mutta toisaaltahan oloni oli niin huono.

Tavallaan se oli helpotus koska oli jokin päätös, mutta en ole päässyt ajatuksista eroon, että ero ei ehkä ollutkaan oikea päätös. Kuulostan varmasti edelleenkin tosi typerältä jokun mielestä, mutta nämä ajatukset eivät mene pois. Tulenkohan ikinä tietämään, oliko vika minussa vai suhteessamme? Nyt mietin oliko päätös oikea, mutta miettisin varmasti samaa jos olisimme jatkaneet yhdessä, ja se olisi tavallaan kamalampaa koska silloin eläisin suhteessa jossa epäröin, jotkut teistä tietää varmasti miten kamalaa se on. Olla yhdessä mutta epäröidä, yrittää olla normaalisti, yrittää olla iloinen ja olla ärsyyntymättä, mutta sisällä on täysi kaaos.

Olen käynyt useamman psykologin luona, mutta he joko "ymmärtävät" tai puhuvat omiaan elämästä ja kuolemasta tyyliin, ei siis ole ollut mitään apua. En siis tiedä teinkö oikein, enkä tiedä tulenko aina kohtaamaan tällaisia ongelmia joka suhteessa. En voi muita miehiä ajatellakaan. Mutta en myöskään halua soittaa hänelle ja sanoa että jatketaan. Eli edelleen täys kaaos, joskin vähän erilainen... Mites teillä, ovatko asiat selkiintyneet?

 

[23432]

Erosta on vasta kuukausi, joten menee varmasti aikaa vielä 2-3 kuukautta, ennenkuin alkaa helpottamaan.

Erosi on varmasti ollut hyvä ratkaisu. Jos olet koko ajan ahdistunut, se ei pidemmän päälle ole hyvä ratkaisu. Anna vain ajan kulua, mieti asioita niin huomaat kyllä, että jossakin vaiheessa koko aihe (= sinun ja exäsi suhde) alkaa kyllästyttämään ja silloin alat olla valmis siirtymään elämässäsi eteenpäin.

Oletko miettinyt, että yksi syy kaipuusta exääsi voi olla sitä, että pelkäät olla yksin? Totta kai on normaalia, että kaipaa tuttua luottohenkilöä, kaipaa seksiä ja hellyyttä ja ylipäätään haluaa jonkun elämäänsä, jonka kanssa voi jakaa taloudellista taakkaa, seksiä ja kotitöitä. Kuitenkin se onnellisuus pitäisi löytyä jokaisesta itsestään sisältä käsin. Jos toisen tehtävänä on tehdä sinut onnelliseksi, niin sellaista ei voi vaatia, koska jokaisen pitää ihan itse tehdä itsensä onnelliseksi.

Ei sinun kuulukaan ajatella nyt muita miehiä. Ehkä pahinta mitä voisit tehdä, olisi se, että etsisit laastarisuhteen, jottei sinun tarvitsisi miettiä exän ja sinun päättynyttä suhdetta. Sure nyt ja kun olet siitä toipunut, ala sitten vasta etsimään uutta suhdetta.

 

[Kunpa kaikki järjestyisi.]

Kiitos ystävällisestä vastauksesta...! Tulee niin toivoton ja tyhmä olo kun en pääse näistä ajatuksista eroon edes kun olen jo pistänyt suhteen poikki, olen kiitollinen siitä että joku jaksaa tsempata...

Tiedän että erosta on vielä liian lyhyt aika, toisaaltahan olemme olleet erossa jo puoli vuotta, joten ajattelin että kohta hellittäisi, mutta ei. Voi olla että "pelkään" yksinoloa, tai tarkemmin en viihdy yksin, olenhan ollut pitkään sinkku ennen häntä joten pärjään kyllä yksin, mutta tietysti kaipaan syliä ja sitä että on joku joka aina ymmärtää, tukee, nauraa kanssani. Meillä oli omat jutut, niitä kaipaan niin. Ystäviä on mutta heillähän on omat puolisonsa enkä voi koko ajan roikkua heissä kiinni. Exän (uusi sana mulle) kanssa oltiin niin tiiviisti yhdessä.

Tietysti itse tekee itsensä onnelliseksi, mutta monilla niin kuin minulla on varmaan helpompi olla onnellinen jonkun kanssa kuin yksin. Joskus minäkin haluan perheen jne, mutta se siirtyy nyt taas monta vuotta eteenpäin... Tuntuu siltä etten voisi ikinä olla kenenkään muun kanssa. Ja miten sitten selittää sille että sain tämän exältä, exä kertoi yhden hyvän jutun, exä ei ikinä tekisi noin, nää kuvat on exän mulle järjestämistä juhlista, käytiin Portugalissa exän kanssa...niin kuin nyt selitän kavereille. Niin tyhmiä asioita, mutta tuntuu siltä ettei elämääni ikinä mahdu toista miestä. Kaikki muistuttaa hänestä, hänen ajatuksistaan, mielipiteistään, jutuistaan, MEIDÄN elämästä. Ja ahdistun ja alan miettiä oliko päätös väärä.

Mutta onhan muutkin ihmiset pärjänneet. En vain voi ymmärtää miten voisin joskus päästä kaiken tämän yli.

 

[Oikea ratkaisu]

Jos toisen kanssa on koko ajan paha olla, asiat solmussa ja suututtaa ihmisen laheisyyskin, ei han kylla ole se oikea kumppani sinulle. Teitte oikein kun erositte etteka enaa pitkittaneet turhaa juttua. Totta kai se tuntuu kamalalta alkuun kun tuttu ja turvallinen entinen elama on menetetty, mutta yksinolon pelosta paasee kylla aikanaan eroon ja elama jatkuu.

 

[happy girl]

Samaa mieltä edellisen kanssa. Jos suhteessa tuntee jatkuvasti ahdistusta, epävarmuutta jne, niin silloin kumppani ei vain ole oikea sinulle. Kamppailin samojen asioiden kanssa muutama vuotta sitten ja mietin miksi suhde tunnu oikealta, vaikka mikään periaatteessa ole vialla. Erosimme sitten ja alkuun oli todella vaikeaa, halusin palata yhteen, mutta silloin aina mietin omaa epävarmuuttani emmekä sitten palanneetkaan. Vuoden päästä löysin uuden poikaystävän ja seurustelimme 3 vuotta, hänen kanssa kaikki tuntui oikealta ja tiesin, että olin löytänyt oikean. Nooh, miehellä tuli 3 vuoden jälkeen epävarmuus eikä tiennyt haluaako kanssasi tulevaisuutta. Laitoin heti suhteen poikki, koska olin itse ollut samas tilanteessa aikasemminkin. Ratkaisu oli oikea, olemme molemmat nyt onnellisia. Hyvissä väleissä ollaan edelleen.

Pitää kuitenkin muistaa, että pitkissä suhteissa saattaa välillä tulla tuntemuksia, että onko toinen sittenkään oikea. Saattaa ihastua toiseen jne. Mutta semmoset tuntemukset menevät äkkiä ohi, jos toinen on se oikea. Jos tunne on jatkuva, niin silloin suhde ei valitettavasti ole oikea. Ja kun sanon "se oikea", tarkotin siis, että toisen kanssa suhde on sellainen, jossa molemmat on onnellisia ja haluaa olla toistensa kanssa.

Olen aika nuori vielä, 24-vuotias, joten aikaa on löytää se mies, jonka kanssa mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Toivottavasti elämä mies tulee joskus elämääni ja tiedän sen heti eikä tarvitse miettiä ihmissuhteet on vaikeita. Joskus on pakko ajatella järjellään eikä sydämellään. Vaikka sydän rakastaisi, mutta järki sanoo, ettei suhteesta tuli mitään, niin joskus on vaan pakko tehdä ratkaisua, vaikka sattuisikin. Silloin molemmat saavat mahdollisuuden tavata oikeanlaisen ihmisen, eikä niin että molemmat ovat suhteessa, joka on selkeästi väärä.

Ap:lle tsemppiä! Tiedän miten vaikeaa alussa on, kun kaikki muistot liittyvät exään; tehtiin sitä, tehtiin tätä, oltiin tuossa sohvalla, käytiin silloin leffasta, kuunneltiin tätä biisiä. Se on kamalaa! SIlloin kaipaa myös läheisyyttä, yhteisiä hetkiä...ne on normaaleja tunteita, mutta ne menee ohi. Joskus vaan huomaa, ettei ajatellutkaan exää, vaikka jokin asia olisikin liittynyt siihen. Keksi tekemistä, piilota valokuvat ym jutut, 2 kuukauden päästä helpottaa! Elämä on lyhyt, kannattaa nauttia siitä eikä jämähtää menneisyyteen, päätöksesi oli oikea!

 

[voe voe voe]

Suhde joka kestänyt 1 1/2 vuotta... en rakentaisi hirveätä haloota puoleen, enkä toiseen. Teinix meininkii.