L
Laura.....
Vieras
Hei!
Taidan olla sekopää skitsofreenikko hullu. Vai onko muilla ollut samanlaista pulmia? Pitkä pätkä, sori :/
Seurustelen oman ikäisen kanssa, ja parin kk päästä 2v on täysi. Muutin syksyllä koulun perässä toiselle paikkakunnalle, mutta ollaan monta päivää yhdessä per viikko ettei tämä niin kaukosuhde ole. Sitten kesällä-syksyllä on mahdollisuus muuttaa yhteen.
Takana on yksi n. 3,5 vuoden vanha suhde, jossa puolen vuoden päästä suhteen aloituksesta muutin saman katon alle. Kihloihin ei onneksi menty, kun huomasin, ettei mies ollutkaan sitä mitä hain rinnalleni.
Tämä nykyinen suhte kuulostaa hyvältä - mies on fiksu, kotona viihtyvä, kulttuurillinen, hauska, seksi on hyvää ja kaikin puolin hyvä mies (joo, on hänessä vikojakin). Opittueen edellisestä suhteesta tiesin jo suurinpiirtein mitä odotan mieheltä ja mihin kohtiin voisin kiinnittää enemmän huomiota tulevaisuutta ajatellen...
Ongelmani:
Hinkun naimisiin, Ehkä en pysty ajattelemaan (taloutellisesti) häitä, mutta kihloja voisin viettää. Tahdoisin olla kihloissa hänen kanssaan. Mietin jo kosaisevan häntä, mutta hän torjui sen kun vihjailin siitä. Hänen mielestä kihlaus sopii vasta sitten kun muutetaan saman katon alle ja sitten _katsotaan_.
Satuttaa niin kovin, ettei toinen halua sitoutua sillä lailla. Tästä pakko-päästä-kihloihin -asenteesta on tullut taakkani itselleni eli se masentaa ja saa ajatukseni kärjistymään: tuntuu esim. siltä, että mun on saatava mies kihloihin tai tästä ei tule mitään. Hassua, eikö? Tuntuu, että se on seuraava tehtävä mitä mun_on_pakko tehtä tai tästä ei tule mitään. Tuntuu, että voisin tuosta noin erota, "jos kerran miestä ei kiinnosta niin omapa on mokansa" jne. Oikeesti, kuolisin jos eroaisin hänestä. En voi olla noin tyhmä sentään.
Haluaisin ajatukseni pois tästä kihlauksesta. Miten voisin virittää itseäni? Mitä positiivisia ajatuksia voisin ajatella? Jtn kirjaa tästä aiheesta tai jtn? Ystävien seurassa unohtan tuon kaiken, mutta kun olen vähänkin yksin niin kihlausajatus hiipii mieleen (miksi,miksi..).
Pelkään, että suhde kaatuu siihen, koska viime aikoina olen jopa käyttäytynyt ruinaavasti. Häpeän niin kovasti omaa typeryyttä
Nyt en ole keksinyt muuta helpotusta kuin se, että "kohta seurustelumme kaatuu.. kyllä se loppuu pian.. ei hän tälläistä jaksa. En minäkään," - lauseita ajatuksissaan.
ihana olla näin kahjo
Miksi siis kihloihin? No koska se on jotenkin kunnioittava ele. "Me kuulutaan oikeasti yhteen". Arvostamme toisiamme ja parisuhdettamme ja sitoutumme siihen. Sitten ei enää tarvitsisi pohtia mitä_vikaa_minussa_on_kun_vieläkään_et_ole_kosinnut. Tässä vaiheessa tulee itku
Mietin vain sitä, että mitä niissä muissa naisissa on kun heidät on romanttisesti kosittu. Haluaisin niin kovasti tietää, että mitä pitää tehtä toisin, jotta olisi se "elämän nainen".
Voi olla, että itsellä on kiltin tytön asenne ja eivät semmoiset oikein pääse mihinkään.
Huoh. Olen bimbo. Onko tälle jokin nimikin? Toiv. kuolen kun en jaksa tätä
Taidan olla sekopää skitsofreenikko hullu. Vai onko muilla ollut samanlaista pulmia? Pitkä pätkä, sori :/
Seurustelen oman ikäisen kanssa, ja parin kk päästä 2v on täysi. Muutin syksyllä koulun perässä toiselle paikkakunnalle, mutta ollaan monta päivää yhdessä per viikko ettei tämä niin kaukosuhde ole. Sitten kesällä-syksyllä on mahdollisuus muuttaa yhteen.
Takana on yksi n. 3,5 vuoden vanha suhde, jossa puolen vuoden päästä suhteen aloituksesta muutin saman katon alle. Kihloihin ei onneksi menty, kun huomasin, ettei mies ollutkaan sitä mitä hain rinnalleni.
Tämä nykyinen suhte kuulostaa hyvältä - mies on fiksu, kotona viihtyvä, kulttuurillinen, hauska, seksi on hyvää ja kaikin puolin hyvä mies (joo, on hänessä vikojakin). Opittueen edellisestä suhteesta tiesin jo suurinpiirtein mitä odotan mieheltä ja mihin kohtiin voisin kiinnittää enemmän huomiota tulevaisuutta ajatellen...
Ongelmani:
Hinkun naimisiin, Ehkä en pysty ajattelemaan (taloutellisesti) häitä, mutta kihloja voisin viettää. Tahdoisin olla kihloissa hänen kanssaan. Mietin jo kosaisevan häntä, mutta hän torjui sen kun vihjailin siitä. Hänen mielestä kihlaus sopii vasta sitten kun muutetaan saman katon alle ja sitten _katsotaan_.
Satuttaa niin kovin, ettei toinen halua sitoutua sillä lailla. Tästä pakko-päästä-kihloihin -asenteesta on tullut taakkani itselleni eli se masentaa ja saa ajatukseni kärjistymään: tuntuu esim. siltä, että mun on saatava mies kihloihin tai tästä ei tule mitään. Hassua, eikö? Tuntuu, että se on seuraava tehtävä mitä mun_on_pakko tehtä tai tästä ei tule mitään. Tuntuu, että voisin tuosta noin erota, "jos kerran miestä ei kiinnosta niin omapa on mokansa" jne. Oikeesti, kuolisin jos eroaisin hänestä. En voi olla noin tyhmä sentään.
Haluaisin ajatukseni pois tästä kihlauksesta. Miten voisin virittää itseäni? Mitä positiivisia ajatuksia voisin ajatella? Jtn kirjaa tästä aiheesta tai jtn? Ystävien seurassa unohtan tuon kaiken, mutta kun olen vähänkin yksin niin kihlausajatus hiipii mieleen (miksi,miksi..).
Pelkään, että suhde kaatuu siihen, koska viime aikoina olen jopa käyttäytynyt ruinaavasti. Häpeän niin kovasti omaa typeryyttä
Nyt en ole keksinyt muuta helpotusta kuin se, että "kohta seurustelumme kaatuu.. kyllä se loppuu pian.. ei hän tälläistä jaksa. En minäkään," - lauseita ajatuksissaan.
ihana olla näin kahjo
Miksi siis kihloihin? No koska se on jotenkin kunnioittava ele. "Me kuulutaan oikeasti yhteen". Arvostamme toisiamme ja parisuhdettamme ja sitoutumme siihen. Sitten ei enää tarvitsisi pohtia mitä_vikaa_minussa_on_kun_vieläkään_et_ole_kosinnut. Tässä vaiheessa tulee itku
Voi olla, että itsellä on kiltin tytön asenne ja eivät semmoiset oikein pääse mihinkään.
Huoh. Olen bimbo. Onko tälle jokin nimikin? Toiv. kuolen kun en jaksa tätä