U
uusi täällä
Vieras
minä hankin lapseni oikeastaan- niin en tiedäkkään... ehkä mieheni reaktio oli se joka sai minut pitämään lapsen. en ollut nähnyt häntä ikinä niin onnelisena kun silloin kerroin hänelle odottavani.
epäilin, epäilin koko raskausajan, olisiko minusta siihen. ja silloin elämäntyylini perusteella ei olisi ollutkaan, mutta niin sitä odotettiin vain. olin yksi niistä nuorista jotka eivät olleet olleet valistustunneilla.
uhosin kaikille kuinka paljon rakastin jo nyt lastani, vaikka olin vasta alkumetreillä, uhosin koska en halunnut kenenkään näkevän että olin tehnyt virheen.
lapseni syntyi ja alku näytti mukavalta. alun päivät olivat kuin sumussa mutta kun väsymys iski, se iski todellakin. en voinut kertoa kellekkään,,, enhän halunnut että kukaan tulee sanomaan minulle, mitäs hankit lapsen. ajatukset velloivat päässä ja rupesin vihaaman lastani, enhän minä häntä halunnut, halusin vain tehdä mieheni onnelliseksi, halusin mennä ja olla niinkuin ennenkin, mutta en voinut koska kuitenkin minua painostettiin olemaan äiti lapselleni..
itkin usein että mitä menin tekemään, itkin myös sitä etä tunsin niin.
nykyään meillä menee loistavasti. ollaan hissukseen totuttu toisiimme ja minä todellakin rakastan lastani. enää eivät kummittele paokauhun ajatukset päässä vaan nykyään päiväni täyttää vauva, joka rakastaa minua ja minä häntä ja mieheni joka rakastaa mnua ja minä häntä ja hän lasta. kun katselen lastani tunnen niin suurta rakkautta että mieleni tekee vain halata häntä ja rutistaa. nykyään kavereiden keskenkin hän on ylin puheenaihe. silti minua hävettää että tunsin noin alussa, vaikka lapseni ei tule ikinä tietämäänkään että äiti on joskus jopa vihannut häntä tuntuu todella pahalta. vaikka vauvani itkeekin en hermostu enää niinkuin ennen... mieleni tekee vaan mennä lohduttamaan. tietenkin joskus olen väsynyt mutta nousen ylös reippain mielin koska tiedän erään pienen ihmisen tarvitsevan minua.
tiedän että niskaani kaatuu varmasti kasa syytöksiä.. olen sen verran jo vieraillut täällä.... varmasti jattelette että minulta pitää ottaa lapsi pois... eihän kukaan äiti voi lastaan vihata... ja edelleenkin tunnen häpeää että joskus olen niin ajatellut.
epäilin, epäilin koko raskausajan, olisiko minusta siihen. ja silloin elämäntyylini perusteella ei olisi ollutkaan, mutta niin sitä odotettiin vain. olin yksi niistä nuorista jotka eivät olleet olleet valistustunneilla.
uhosin kaikille kuinka paljon rakastin jo nyt lastani, vaikka olin vasta alkumetreillä, uhosin koska en halunnut kenenkään näkevän että olin tehnyt virheen.
lapseni syntyi ja alku näytti mukavalta. alun päivät olivat kuin sumussa mutta kun väsymys iski, se iski todellakin. en voinut kertoa kellekkään,,, enhän halunnut että kukaan tulee sanomaan minulle, mitäs hankit lapsen. ajatukset velloivat päässä ja rupesin vihaaman lastani, enhän minä häntä halunnut, halusin vain tehdä mieheni onnelliseksi, halusin mennä ja olla niinkuin ennenkin, mutta en voinut koska kuitenkin minua painostettiin olemaan äiti lapselleni..
itkin usein että mitä menin tekemään, itkin myös sitä etä tunsin niin.
nykyään meillä menee loistavasti. ollaan hissukseen totuttu toisiimme ja minä todellakin rakastan lastani. enää eivät kummittele paokauhun ajatukset päässä vaan nykyään päiväni täyttää vauva, joka rakastaa minua ja minä häntä ja mieheni joka rakastaa mnua ja minä häntä ja hän lasta. kun katselen lastani tunnen niin suurta rakkautta että mieleni tekee vain halata häntä ja rutistaa. nykyään kavereiden keskenkin hän on ylin puheenaihe. silti minua hävettää että tunsin noin alussa, vaikka lapseni ei tule ikinä tietämäänkään että äiti on joskus jopa vihannut häntä tuntuu todella pahalta. vaikka vauvani itkeekin en hermostu enää niinkuin ennen... mieleni tekee vaan mennä lohduttamaan. tietenkin joskus olen väsynyt mutta nousen ylös reippain mielin koska tiedän erään pienen ihmisen tarvitsevan minua.
tiedän että niskaani kaatuu varmasti kasa syytöksiä.. olen sen verran jo vieraillut täällä.... varmasti jattelette että minulta pitää ottaa lapsi pois... eihän kukaan äiti voi lastaan vihata... ja edelleenkin tunnen häpeää että joskus olen niin ajatellut.