Sinä äiti/isä jonka lapsi kiusaaja, kertoisitko vähän

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Äiti aivan raivona
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja se epäonnistunut(ko) äiti;22291743:
meillä on useampia lapsia, joista parilla on ollut melkoista sosiaalista kömpelyyttä varsinkin pikkukoululaisina. On ilmennyt kiusaamisena, tilannetaju ja kyky lukea toisen tunnetiloja on ollut kehittymätön. Omasta mielestään ovat hyvin vitsikkäästi jotain sanoneet, tai innostuessaan tönäisseet tms. herkemmät kaverit ovat nuo tulkinneet kiusaamiseksi. Asiasta on puhuttu monet kerrat lasten kanssa, opettajien kanssa ja toisten vanhempienkin kanssa. Ilkeys ja pahantahtoisuus puuttuvat lapsiltani, eivät he halua pahoittaa toisen mieltä tai kiusata. Siksi en minäkään voi heille tuosta raivota, vaan kärsivällisesti on koitettu opastaa ja haettu eläytymällä sitä tunnetajua miltä toisessa tuossa asemassa tuntuu.
Osa lapsista tuntuu olevan todella herkkiä "kiusaantumaan", eräs koulukaveri kertoi että lapseni kiusaa aina häntä. Kun asiaa selvitettiin kävi ilmi, että häntä oli ahdistanut kun lapseni oli istunut liian lähellä häntä tai tullut juttelemaan liian lähelle. Siitä taas opeteltiin meillä miten voisi tulkita toisen käytöksestä ettei halua niin lähelle. Vaikea vaan opettaa lasta ajatustenlukijaksi, olisi kiva jos lapset itsekin kertoisivat tunteistaan ja kokemuksistaan toisilleen ettei niitä tarvitsisi arvailla.

Tällaisten perusteella on meidän lapsemme saaneet kiusaajan leimaa, vaikka itse ajattelen että ovat vain pieniä ja kypsymättömiä sosiaalisissa taidoissaan ja kasvaessaan oppivat tätäkin. Huonoa käytöstä en hyväksy, lapsiani rakastan kuitenkin ja ihania lapsia hekin ovat. Tämä asia ei heistä huonoja ihmisiä tee, eikä asiat vihalla ja raivolla korjaudu. Mutta minähän olenkin vain epäonnistunut äiti...

eihän kiusaamista olekaan sellainen toiminta, josta tekijä ei tiedä tekevänsä väärin. Jos lapsellesi kerrotaan, että älä tule liian lähelle ja hän jatkaa tekoaa tahallisesti pahoittaen toisen mielen, silloin hän kiusaa.
 
En koskaan, koskaan kuvitellut olevani kiusaaja. En huudellut, töninyt, ilkeillyt. Puolustin kiusattua jos näin sellaista (huutelua, fyysistä kiusaamista). Yritin jopa alaluokilla hiljaisimpia ja syrjäytyneempiä saada yhteisiin leikkeihin mukaan. Tästä seurasi huonoa: hiljainen ja vetäytyvä ystävä ei halunnut välttämättä yhteisiin kuvioihin mukaan, mutta olisi halunnut olla minun kanssani aina, niin etteivät muut ystäväni ole mukana, ja tähän en taas halunnut tai voinut suostua.

Niinpä jätin pettyneitä kavereita taakseni. Olin aloitteellinen ja reipas lapsi, ja kärsivällisyyteni ei riittänyt yhden hiljaisen kanssa nysväämiseen. Jälkeenpäin, jo aikuisena, kuulin yhden tällaisen entisen luokkakaverin äidiltä, että luokkakaverini oli kokenut minut kiusaajana!!! Kun ensin olin hänen kaa ja sitten en...
 
No näköjään pitkä kirjoitukseni häipyi taas bittiavaruuteen, mutta tuossa joku kirjoittikin hyvän jutun siitä, että mitä kukakin voi kokea kiusaamisena. Varmaan riippuu siitä kuinka vakavasti ottaisin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti aivan raivona;22106802:
Kun lapseni kertoi tästä kiusaamisesta, olin ensin kuin auto olisi minuun törmännyt. Kun ensijärkytys on jo lähtenyt olen niin täynnä pyhää vihaa ja raivoa ettei tosikaan. Eiköhän nämä tunteet tästä tasaannu, asiallisesti aion kyllä keskustella tästä toisen osapuolen kanssa. Räyhääminen ei auta mitään.

Minä myös olen kiusatun lapsen äiti. Mutta raivo, jota kuvaat kokeneesi, näkyy itsestäsi yhä. Jos olisin kiusaajan äiti, en tahtoisi käydä kanssasi keskustelua.

Itse olen lapseni kiusaajan kanssa keskustellut, ikävä kyllä heillä oli asenne, että heidän lapsensa syyllistetään aivan kaikesta. Ja että on jopa ihan oikein kiusata lasta, joka on erilainen, ei esim. harrasta jääkiekkoa, kuten luokan muut pojat.
 
Mäkin haluaisin tietää kiusaajien vanhemmista.

Yläasteella kahden kiusaajani (eri) vanhemmat olivat kaikki sellaisia, että eipä heitä kiinnostanut. Koulusta ei saatu yhteyttä vanhempiin, ja jos saatiin, vastaus oli "ei lapset kiusaa." Ja lopulta minulle sanottiin, että "Koulu ei voi puuttua kiusaamiseen, koska kiusaaminen ei ole näkyvää, ja olet liian herkkä".
 
Alkuperäinen kirjoittaja ole siinä sitten;28251096:
En koskaan, koskaan kuvitellut olevani kiusaaja. En huudellut, töninyt, ilkeillyt. Puolustin kiusattua jos näin sellaista (huutelua, fyysistä kiusaamista). Yritin jopa alaluokilla hiljaisimpia ja syrjäytyneempiä saada yhteisiin leikkeihin mukaan. Tästä seurasi huonoa: hiljainen ja vetäytyvä ystävä ei halunnut välttämättä yhteisiin kuvioihin mukaan, mutta olisi halunnut olla minun kanssani aina, niin etteivät muut ystäväni ole mukana, ja tähän en taas halunnut tai voinut suostua.

Niinpä jätin pettyneitä kavereita taakseni. Olin aloitteellinen ja reipas lapsi, ja kärsivällisyyteni ei riittänyt yhden hiljaisen kanssa nysväämiseen. Jälkeenpäin, jo aikuisena, kuulin yhden tällaisen entisen luokkakaverin äidiltä, että luokkakaverini oli kokenut minut kiusaajana!!! Kun ensin olin hänen kaa ja sitten en...

Minulla ihan samoja kokemuksia!
Ymmärrettävää tavallaan, mutta kiusatuille ei riitä mikään kun kerran joku on kiva ja kaveria. Se halu saada se oma paras ystävä on niin vahva, että ei ymmärretä, että sillä toisella on ne omat entiset ystävät jo valmiina ja niiden kanssa omat jutut.
 
Inhottava aihe, mutta tytöistäni varmuudella yksi on osallistunut kiusaamiseen. Syyt olivat yleinen tunnelman pilaaminen olemassa olollaan ja heidän ulkonäkönsä alentaminen, koska olivat samalla luokalla/ryhmässä. Myös liikuntatunnilla joku ruma läski oli törmännyt häneen ja kaveriinsa ja siitä alkanut vihaaminen. Sekä hikari jolla haluttomuus auttaa läksyissä ja kokeissa oli 1 syy vihata. Nämä siis tyttöni suusta ja käytännössä ainoa mitä siitä sai irti. Fyysistä väkivaltaa ei käsittääkseni ollut.

En ole koskaan puhunut sanaakaan kiusattujen vanhempien kanssa, en välttämättä osaisi sanoa mitään...En tiedä jäikö kiusatuille traumoja, toivottavasti ei. Ala-aste ikäisiin pystyy vaikuttamaan huomattavasti helpommin, yläaste ikäisten touhuihin on paljon paljon vaikeampi puuttua. Tytöt liikkuu keskenään hyvin isoissa porukoissa ja kukaan ei puhu ulkopuolelle. Ei tälläiset asiat ole mitenkään yksinkertaisia, eihän kukaan vanhempi varmasti halua että heidän lapsensa koskaan kiusaisi ketään.
 
Minä sain tietää, että esioiseni oli osallistunut poikaporukassa yhden tytön kiusaamiseen 4-luokalla. Tyttö oli ruotsinsuomalainen, uusi luokalla, hyvin pienikokoinen ja käytti todella paksuja silmälaseja. Eli siinä olivat pojat sitten löytäneet riittävät perusteet kiusaamiselle.

Aiheesta tuli reissuvihkoilmoitus ja puhuin pojan kanssa tilanteesta kotona. Hän oli tietysti sitä mielltä, että ei hän ole pahin vaan ne muut pojat. Joopa joo. Oli miten oli, tein silloin selväksi että hän ei koskaan enää ole edes paikalla tilanteissa, joissa tyttöä kiusataan -jos ei sitten tyttöä uskalla puolustaa.

Olin kouluun yhteydessä, ja opettaja kertoi kiusaavien poikien nimet ja meidän pojan roolista kiusaamisringissä: huutelua, haukkumista, nauramista.

Silloin kaivoin luokkalaisten yhteystietolistan esiin, etsin tytön kotiosoitteen ja puhelinnumeron ja soitin hänen vanhemmilleen. Kerroin tilanteen ja sanoin, että saammeko tulla pojan kanssa selvittämään asiaa tai tavattaisiinko jossakin. Tytön isä oli kovin tuohtunut ja sanoi, että ei tarvitse tulla naamaansa näyttämään...

Pari päivän päästä puhelimeni soi ja tämä isä soittaa minulle takaisin. Hän pahoittelee edellistä käytöstään ja sanoo, että tytär on kertonut minun poikani lopettaneen kiusaamisen, mutta muut 4 poikaa jatkavat kahta kovemmin. Tapasimme sitten tämän tytön isän kanssa sekä lasten kanssa Hesburgerissa. Muksut kiskoi pirtelöt ja me aikuiset juotiin kahvia. Tunnelma vapautui, poika pyysi vielä anteeksi ja lopulta tyttö sanoi, että ei meidän poika ole edes se pahin ollut missään vaiheessa, kunhan oli hengannut muiden poikien mukana.

Sitten sovittiin, että tyttö kertoo heti kotona, jos meidän lapsi häntä vähänkin kiusaa, ja toivon että minulle soitetaan matalalla kynnyksellä asiasta. Lupasin, että en missään tapauksessa suutu yhteydenotosta vaan olen iloinen, jos voin heti puuttua asiaan ja saan kuulla, mitä lapseni touhuaa.

Koskaan ei puhelua tullut, ja nyt lapset ovat jo yläasteella. Joskus kukevat samassa, isossa porukassa ja sietävät ihan kivasti toisiaan. Kiusaaminen loppui täysin siihen, kun puutuin asiaan.

No, sen verran sanon, että näistä neljästä muusta kiusaajapojasta yksi on tällä hetkellä (14-vuotias) sijoitettuna kodin ulkopuolelle käytöshäiriöiden (varastelu, lintsaaminen, tappelut, kiristää rahaa pienemmiltä ala-asteen liepeillä, uhkailee jne.) ja toinen heistä on "sairauslomalla koulutyöstä", ja suorittaa peruskoulua otsikolla "opetuksen järjestäminen toisin" eli saa käsittääkseni kotiopetusta tai tekee jotain muutamaa tuntia viikossa yksin koulussa kun ei tule muiden kanssa toimeen.

Kolmannen näin viime kesänä tupakka huulessa, 13-vuotiaana. Neljännestä pojasta en tiedä mitään, enkä haluakaan tietää.

Eli sattumaa tai ei, mutta uskon, että lasten häiriökäyttäytymisellä (=toisten kiusaaminen) on suora yhteys vanhempien välittämiseen. Kenenkään muun pojan vanhempi ei puuttunut koulun yhteydenotosta huolimatta tämän tytön kiusaamiseen, ja luulen että nämä vanhemmat eivät ole kovin innokkaita puuttumaan lastensa elämään muissakaan asioissa.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja äippä vaan;28252069:
Inhottava aihe, mutta tytöistäni varmuudella yksi on osallistunut kiusaamiseen. Syyt olivat yleinen tunnelman pilaaminen olemassa olollaan ja heidän ulkonäkönsä alentaminen, koska olivat samalla luokalla/ryhmässä. Myös liikuntatunnilla joku ruma läski oli törmännyt häneen ja kaveriinsa ja siitä alkanut vihaaminen. Sekä hikari jolla haluttomuus auttaa läksyissä ja kokeissa oli 1 syy vihata. .

Tytöillä on olemassa sellainen työelämästäkin tuttu kiusaamiskulttuuri, joka työsuojelussa ja akateemisessa työelämässä (lasikatto-ongelma, syrjintä jne.) tunnetaan ei-tekemisenä. Se on kamalaa toimintaa ja meissä naisissa ilmeisen luontevana ominaisuutena. Eli jätetään kertomatta, jätetään kutsumatta, ei oteta huomioon, jätetään saavutuksista kehumatta jne. Sellaiseen on huomattavasti vaikeampi puuttua kuin esimerkiksi siihen, että joku tirvaisee nyrkillä pataan. Kiusattu sen sijaan huomaa yhtäkkiä jääneensä kaiken ulkopuolelle. ja kiusaajien selitykset ovat lipeviä: "Voi eikö sulle kukaan kertonut, että meillä oli ne bileet?" tai "Olisithan sä voinut ihan hyvin tulla mukaan, mä en tiedä miksei kukaan soittanu sulle..." tai "Ai olisko sullakin ollu joku idea tähän hommaan? No hei ens kerralla, muistuta niin me otetaan se huomioon sitten..."

Kiusatun on tosi paha valittaa kenellekään, että häntä ei ole otettu mukaan tai hänelle ei ole kerrottu asioita tai häntä on syrjitty, koska kaikkeen löytyy aina selitys ja kaikkihan on vaan ihan vahinkoa.
 
.

Eli sattumaa tai ei, mutta uskon, että lasten häiriökäyttäytymisellä (=toisten kiusaaminen) on suora yhteys vanhempien välittämiseen. Kenenkään muun pojan vanhempi ei puuttunut koulun yhteydenotosta huolimatta tämän tytön kiusaamiseen, ja luulen että nämä vanhemmat eivät ole kovin innokkaita puuttumaan lastensa elämään muissakaan asioissa.

Varmaan voi olla näin, kun puhutaan pikkulapsista joilla jo aikaisin ongelmakäyttäytymistä. Murrosikäisen ongelmakäyttäytymisestä on hyvin hankala päästä selville, kun ei vanhempana voi mitenkään tietää ketkä kaveriporukoista lietsoo muita. Mainitsemasi yhteisistunnot ovat melkoisen vaikeita toteuttaa murrosikäisillä ja tilanne saattaisi helposti vain pahetakin. Nöyryyttäminen tuottaa herkästi lisää vihantunteita kiusattua kohtaan, paikalle pitäisi sitten saada kaikki kiusaamiseen osallistuneet ja sellainen on jokseenkin mahdotonta toteuttaa ja toisekseen sellainen olisi mennyt varmasti kuitenkin pelleilyksi. Kehotin itse tyttöäni olemaan välittämättä ja jättävän rauhaan, en suostu kyllä väitteeseesi että kyse olisi vanhempien välinpitämättömyydestä. Tytöt käyttävät kyllä myös fyysistä väkivaltaa.
 
Minua kiusattiin koulussa melkein koko ala-asteen ajan. Silti minun on edelleen vaikea sanoa, kuka se PääPahis tai varsinainen kiusaaja oli. Ei ollut ketään yksittäistä, joka minua olisi erityisesti piinannut. Mutta jotenkin vain arkana ja hiljaisena päädyin sellaiseksi koko koulun hylkiöksi, jota vahvemmat luonteen omaavat lapset nokkivat. Myös monet ihan tavalliset, kiltit lapset tavallaan osallistuivat kiusaamiseen turvatakseen oman nahkansa, mikä on minusta aivan ymmärrettävää. Minun tapauksessani syy ei uskoakseni ollut kenessäkään yksittäisessä, ilkeässä lapsessa, vaan paremminkin huonossa ryhmädynamiikassa ja, valitettavasti, myös minun jo valmiiksi heikossa itsetunnossani ja sen aiheuttamassa arkuudessa. Ne yksittäiset teot, jotka tuntuivat pahalta, olivat loppujen lopuksi todella pieniä juttuja.
 
Kiusaamista esiintyy yllättävän paljon ja aika harva lapsi ei jossain vaiheessa syyllisty kiusaamiseen. Toinen kun ottaa kiusaamisen niin eri tavalla.

Meidän erityislapsi kiusasi yhtä poikaa, tai siis hän ei edes itse tiennyt kiusanneensa. Mutta opettajan ja meidän vanhempien kanssa keskusteltuaan pyysi anteeksi pojalta ja ilmeisesti pystyi lopettamaan toista ärsyttävän toiminnan. Sanon ilmeisesti, koska en pysty olemaan kärpäsenä katossa koko koulupäivää.
Vanhempana tunsin ensin pettymystä ja suuttumusta, sitten surua ja voimattomuutta, koska kiusaaminen oli sellaista jolle lapsi ei aina mahda neurologisen poikkeavuutensa takia mitään. Hän ei ymmärrä aina mikä ärsyttää muita, eikä hallitse eleitään/ilmeitään/sanojaan.

Monikaan vanhempi ei tajua mitä kaikkea esim. koulumatkoilla tapahtuu, kyllähän se kiusaaminen yleistä on.
Siitä voin olla ylpeä että lapseni ei tahallaan ole kiusannut ketään, aiheuttaakseen mielipahaa.

Lastani kyllä on kiusattu.
 
Tässä on oletuksena että lasten vanhemmat ovat järkeviä ja kasvattavat lapsiaan. Monesti näin ei kuitenkaan ole, vaan on paljon piittaamattomia aikuisia jotka eivät juurikaan välitä lapsistaan. Monesti lapsen vanhempi voi itsekin olla kiusaaja, sillä työpaikkakiusaaminen on ihan yleistä Suomessa.
 
olen juu lääkäriin menossa kohta, mutta pakko kysyä..

eilen alkoi huimata ja tätä siis jatkunut tähän saakka, välillä näkö häviää ja sumenee ihan kävellessä, oksensin myös illalla kauhean pahan olon seurauksena..

mitä tää voi olla vai onko ihan normaalia?
 
Minulla on ollut kiusaaja lapsi, sama lapsi on vielläkin mutta ainakaan enää ei tietojeni mukaan kiusaa. "Kiusaaja luonne" jos näin voi sanoa, näkyi jo hyvin pienenä. Itse en voi sietää kiusaamista ollenkaan. En siis yhtään.

Kun koulun alettua, jossain vaiheessa ilmeni, että lapsi kiusaa, niin olin kouluun yhteydessä, ripitin kotona (ja kovasti ripitinkin) ja pyrin tekemään kaiken minä nyt vaan voi tehdä.

Koulun toimintaan olin ja olen vielläkin pettynyt, sillä asiaa ei suostuttu selvittämään niin että kiusattu ja hänen perhe sekä me olisimme yhdessä selvittäneet asiaa. Koulusta ei informoitu, kuin vain fyysisssä tapauksissa, eli sain itse lapsen puheista tietooni kiusaustapahtumia jne. Ja muutoinkin tuntui, että koulu ja opettaja vähätteli koko tapahtumaa!

Olen itse kokenut koulukiusaamista koulussa (jonka sain kyllä loppumaan) sekä minulla on lapsi, jota on kiusattu koulussa. Tiedän mitä jälkiä se lapseen jättää. Ja siitä myös on keskusteltu ihan koko perheen voimin.
 
Omat kiusaajani olivat joko perheestä, jossa ollut vaikea vanhempien ero taikka sitten hyvin ankaran uskonnollisesta perheestä. Purkivat sitten olotilaansa koulussa.
 

Yhteistyössä