Siis onko oikeesti ihan yleistäkin, että päiväkoti-ikäinen lapsi

Sanoisin, että jos purevaa, lyövää ja sylkevää 5-vuotiasta halitaan ja ymmärretään, niin ei herra jee näitä metodeja...

Niin, koska maailmassahan on vain yksi kaikille toimiva yleispätevä menetelmä.

 

[QUOTE="vieras";27544037]Käyttäydyn eri tavalla ollessani kahden lapsen kanssa kuin seurassa. Näkemäsi äiti ei välttämättä sanoisi vain "noh" , jollei olisi kaikkien ihmisten ympäröimänä. Siinä samaan aikaan nolottaa oman lapsen käyttäytyminen ja samaan aikaan miettii miten muut äidit käyttäytyisivät tässä tilanteessa ja unohtaa lopulta käyttäytyä niin kuin normaalisti käyttäytyisi. Nykyään ollaan niin arvostelevia. Tarkoitan jos lapsi ensimmäistä kertaa julkisesti käyttäytyy noin. Jatkuvasti julkisesti noin käyttäytyvien lasten äidit ovat varmasti tottuneet ja eivät häpeile asiaa.

Tottakai niitäkin äitejä on, jotka eivät osaa vaikeita lapsia kasvattaa.[/QUOTE]

Peesi. Päiväkodin hlökunta usein ihmettelee vanhempia, jotka suhtautuvat niin lepsusti lastensa huonoon käytökseen hakutilanteissa. Kuitenkin fakta taitaa olla, että harvalla vanhemmalla riittää rohkeus ojentaa lastaan (ei-fyysisestikään) kasvatuksen ammattilaisten silmien alla. Sitä arastelee omaa osaamistaan ja ne tilanteet selvitetään sitten kotona tms.

 

Sanoisin, että jos purevaa, lyövää ja sylkevää 5-vuotiasta halitaan ja ymmärretään, niin ei herra jee näitä metodeja...

"Keskustelkaa tilanteesta raivokohtauksen jälkeen rauhassa. Lapsi voi olla uupunut, surullinen ja kokea syyllisyyttä. Yhteinen mukava tekeminen ja sylittely auttavat ymmärtämään, että kaikki on taas hyvin, ja lapsi on vanhemmalle edelleen rakas."

Tuossa nyt eräs ote lukuisista oppikirjoista...

 

Sanoisin, että jos purevaa, lyövää ja sylkevää 5-vuotiasta halitaan ja ymmärretään, niin ei herra jee näitä metodeja...

No jos puhut meidän tyttärestämme, niin ensinnäkään ei ole koskaan purrut eikä sylkenyt ketään, ja toisekseen kuten sanoin niin kaikki lapset eivät ole keskivertotaviksia vaan voi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia.

Tolla logiikalla vois kaikki aikuisten mielen sairaudetkin hoitaa laittamalla vankilaan.

 

[QUOTE="vieras";27544088]"Keskustelkaa tilanteesta raivokohtauksen jälkeen rauhassa. Lapsi voi olla uupunut, surullinen ja kokea syyllisyyttä. Yhteinen mukava tekeminen ja sylittely auttavat ymmärtämään, että kaikki on taas hyvin, ja lapsi on vanhemmalle edelleen rakas."

Tuossa nyt eräs ote lukuisista oppikirjoista...[/QUOTE]

jälkeen joo, samaa mieltä.

 

[QUOTE="vieras";27544088]"Keskustelkaa tilanteesta raivokohtauksen jälkeen rauhassa. Lapsi voi olla uupunut, surullinen ja kokea syyllisyyttä. Yhteinen mukava tekeminen ja sylittely auttavat ymmärtämään, että kaikki on taas hyvin, ja lapsi on vanhemmalle edelleen rakas."

Tuossa nyt eräs ote lukuisista oppikirjoista...[/QUOTE]

Toi nyt on päivänselvää kenelle tahansa varmaankin, mulle ainakin, MUTTA ei kai sitä lasta mennä kesken sen raivarin halimaan,kuten mä ymmärsin ainakin jostakin kommentista, että niin toimivat...?
Myös tuo oppikirjasi kehoittaa sylittelyä raivokohtauksen JÄLKEEN, ei sen aikana..
Mulle myöskin raivokohtaus ja huono käytös ovat kaks eri asiaa ja se,mitä mä tänään näin , oli selkeesti enemmänkin sitä jälkimmäistä - kuten edellä kerroin, niin ensin löi ja puri ja sitten siirtyi sylkemiseen... Oli,mitä oli ja oli syy äidin reagointiin missä tahansa, niin mä en katelis hetkeäkään omiltani vaikka olisin missä tahansa julkisella paikalla...

 

Ai näitä maailman mahtavimpia kasvattajia taas!

Tiannut unohtua sellainen pikkujuttu että välinpitämättömyys kun on yksi tehokkaimpia kasvatuskeinoja. Ei todellakaan ole yhtä kuin se ettei asiaan puututa tai että yritetään päästä vain tilanteesta pois.

Meidän perheessä ei ole näkynyt väkivaltaa mutta kiukkukohtauksia kyllä ja meillä saa 2minuutin jäähypenkkeilyä harrastaa vaikka viikon mutta vaikutus on aika nolla koska lapsi malttaa hyvin sen min/ikävuosi ja on vain tyytyväinen sen jälkeisestä huomiosta.

Täysi välinpitämättömyys ja asiasta puhuminen esim. tunnin päästä taas toimii todella tehokkaasti. Tosin välinpitämättömyys on taas herkille lapsille aivan liian rankka rangaistus.

 

Hei ap! Olen tuon toisen ketjun ap ja ajattelin tulla tännekin kertomaan meidän 5,5-vuotiaasta "hirviöstä".

Hän on aina ollut aggressiivinen lapsi ja kun oli pienempi, epäilin huonoina hetkinä että tajuaako hän edes muiden lasten olevan ihmisiä eikä esineitä. Olemme kasvattaneet johdonmukaisesti, tiukan rakastavasti ja selkeillä säännöillä tähän päivään asti; lyömisiä tai vastaavaa huonoa käytöstä ei ole siedetty vaan siitä on puhuteltu ja tarvittaessa rangaistu joka kerta, hyvästä käytöksestä on tullut runsaasti kiitosta ja välillä myös palkintoja. Perheneuvolan mukaan olemme tehneet asiat ns. oikein (jos näin nyt voi edes sanoa?) eikä lapsen käytös selity myöskään kotiongelmilla, koska niitä ei juurikaan ole: olemme hyvin tavallinen, suomalainen lapsiperhe. Mieheni käy töissä, harrastamme perheen kesken liikuntaa viikottain, ruoka on tavallista kotiruokaa, säännöt ja rytmi ovat varmaan keskimääräistä tiukemmat lapsen vaativuuden vuoksi.

Lapsen käytös tuntuu menevän kausittain: vuodesta 10 kuukautta tuntuu olevan enemmän tai vähemmän huonoa aikaa hänelle (= voi olla jo aamusta pahantuulinen, suuttuu helposti, huutaa ja rähjää), 2 menee paremmin (nämä yleensä kesälomakuukaudet, tosin vuosi sitten kesällä hän oli aivan mahdoton raivareidensa kanssa). Varsinaista uhmaikää ei ole ollut, koska kaikki on ollut hänelle jotenkin vaikeaa ihan aina. Aistihäiriöitä on muutama (tutkitusti), samoin jotain nykimisoireita. Näiden epäillään tulleen pitkittyneen synnytyksen + hapenpuutteen vuoksi. En juo, polta tms. nyt enkä myöskään raskausaikana. Itse olen terve, kuten miehenikin.

Hyvin usein tuntuu, että jos olisimme saaneet tavallisen lapsen, hän kukoistaisi. Pidän lapsista ja he pitävät minusta; kaverini pyytävät minua lastenhoitajaksi tarvittaessa eikä minulla ole vaikeuksia heidän lastensa suhteen. Sitten taas tulen kotiin...ja kuulen jo ulko-ovelle lapsen, joka raivoaa miehelleni, ja näen sisällä mieheni kädessä hampaanjäljet. Vuosi toisensa perään jatkuu näin eikä kukaan osaa sanoa mitään tai kertoa, mitä vielä voisimme tehdä. Tahtoisimme toisen lapsen, vaan onko meistä siihen? Jos saisimme toisen esikoisen kaltaisen tapauksen, jaksaisimmeko? Paljon pyörii väsyneessä mielessä ja suru on suuri.

 

Ai näitä maailman mahtavimpia kasvattajia taas!

Tiannut unohtua sellainen pikkujuttu että välinpitämättömyys kun on yksi tehokkaimpia kasvatuskeinoja. Ei todellakaan ole yhtä kuin se ettei asiaan puututa tai että yritetään päästä vain tilanteesta pois.

Meidän perheessä ei ole näkynyt väkivaltaa mutta kiukkukohtauksia kyllä ja meillä saa 2minuutin jäähypenkkeilyä harrastaa vaikka viikon mutta vaikutus on aika nolla koska lapsi malttaa hyvin sen min/ikävuosi ja on vain tyytyväinen sen jälkeisestä huomiosta.

Täysi välinpitämättömyys ja asiasta puhuminen esim. tunnin päästä taas toimii todella tehokkaasti. Tosin välinpitämättömyys on taas herkille lapsille aivan liian rankka rangaistus.

Raivokohtauksen voin minäkin ohittaa olankohutuksella -eli olla välinpitämätön sillä hetkellä,kun se raivari on päällä ja asiaa puidaan sitten,kun lapsi on rauhoittunut, mutta jos on kyse siitä, että lapsi käyttäytyy huonosti, eli on väkivaltainen, tai ruma suustaan, niin siihen pitää mun mielestä puuttua sillä sekunilla,mikäli sen aikoo koskaan saada loppumaan... Mutta mitäpä mä mistään tietäisin
Aika kumma, että just mulle on haikara tunonut ne lapset,jotka ei oo harrastaneet väkivaltaa, vaikka siihen ei kasvatuksella voi ollenkaan vaikuttaa

 

Oli,mitä oli ja oli syy äidin reagointiin missä tahansa, niin mä en katelis hetkeäkään omiltani vaikka olisin missä tahansa julkisella paikalla...

Nimenomaan SINÄ et katselisi OMILTASI, ei tarkoita etteikö kyseinen äiti toiminut oman lapsensa suhteen oikein. Sitä kun ei kovasta hingusta huolimatta pysty ihan yhden tilanteen vilkaisun perusteella päättelemään.

 

Aika kumma, että just mulle on haikara tunonut ne lapset,jotka ei oo harrastaneet väkivaltaa, vaikka siihen ei kasvatuksella voi ollenkaan vaikuttaa

Jotta se siitä epäpätemisestä.

No olet sä erinomainen, ole vaan. Mä olen paras äiti omalle lapselleni.

 

Aika kumma, että just mulle on haikara tunonut ne lapset,jotka ei oo harrastaneet väkivaltaa, vaikka siihen ei kasvatuksella voi ollenkaan vaikuttaa

Itsellä lapsia useampi, myös erityislapsi, kehuttuja käytökseltään. Aika kumma, että siitä huolimatta minulla ei tulisi mieleen vetää noin pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä noin hepposin perustein.

 

Hei ap! Olen tuon toisen ketjun ap ja ajattelin tulla tännekin kertomaan meidän 5,5-vuotiaasta "hirviöstä".

Hän on aina ollut aggressiivinen lapsi ja kun oli pienempi, epäilin huonoina hetkinä että tajuaako hän edes muiden lasten olevan ihmisiä eikä esineitä. Olemme kasvattaneet johdonmukaisesti, tiukan rakastavasti ja selkeillä säännöillä tähän päivään asti; lyömisiä tai vastaavaa huonoa käytöstä ei ole siedetty vaan siitä on puhuteltu ja tarvittaessa rangaistu joka kerta, hyvästä käytöksestä on tullut runsaasti kiitosta ja välillä myös palkintoja. Perheneuvolan mukaan olemme tehneet asiat ns. oikein (jos näin nyt voi edes sanoa?) eikä lapsen käytös selity myöskään kotiongelmilla, koska niitä ei juurikaan ole: olemme hyvin tavallinen, suomalainen lapsiperhe. Mieheni käy töissä, harrastamme perheen kesken liikuntaa viikottain, ruoka on tavallista kotiruokaa, säännöt ja rytmi ovat varmaan keskimääräistä tiukemmat lapsen vaativuuden vuoksi.

Lapsen käytös tuntuu menevän kausittain: vuodesta 10 kuukautta tuntuu olevan enemmän tai vähemmän huonoa aikaa hänelle (= voi olla jo aamusta pahantuulinen, suuttuu helposti, huutaa ja rähjää), 2 menee paremmin (nämä yleensä kesälomakuukaudet, tosin vuosi sitten kesällä hän oli aivan mahdoton raivareidensa kanssa). Varsinaista uhmaikää ei ole ollut, koska kaikki on ollut hänelle jotenkin vaikeaa ihan aina. Aistihäiriöitä on muutama (tutkitusti), samoin jotain nykimisoireita. Näiden epäillään tulleen pitkittyneen synnytyksen + hapenpuutteen vuoksi. En juo, polta tms. nyt enkä myöskään raskausaikana. Itse olen terve, kuten miehenikin.

Hyvin usein tuntuu, että jos olisimme saaneet tavallisen lapsen, hän kukoistaisi. Pidän lapsista ja he pitävät minusta; kaverini pyytävät minua lastenhoitajaksi tarvittaessa eikä minulla ole vaikeuksia heidän lastensa suhteen. Sitten taas tulen kotiin...ja kuulen jo ulko-ovelle lapsen, joka raivoaa miehelleni, ja näen sisällä mieheni kädessä hampaanjäljet. Vuosi toisensa perään jatkuu näin eikä kukaan osaa sanoa mitään tai kertoa, mitä vielä voisimme tehdä. Tahtoisimme toisen lapsen, vaan onko meistä siihen? Jos saisimme toisen esikoisen kaltaisen tapauksen, jaksaisimmeko? Paljon pyörii väsyneessä mielessä ja suru on suuri.

Kiitos kommentistasi.
Teillä kyse on ihan selkeästi siis jostakin sairaudesta, vaikka diagnoosia ei ilmeisesti tarkkaan vielä ole luokiteltu? Ja teillä siis aivan eri tilanne,kun mitä aloituksessa tarkoitin-te olette yrittäneet kaiken, hankkineet ammattiapua jne. mutta mikään ei auta. Se on aivan eri asia.
Ja uskon, että teillekin joku apu löytyy,kunhan lapselle joku diagnoosi iän myötä saadaan.
Teidän perheelle toivotan kovasti voimia ja jaksamista ja toivon, etten loukannut sinua tässä ketjussa.

 

Raivokohtaus ilman väkivaltaa on leikki-ikäiseltä käytännössä sama kuin väkivallan kanssa - sen ikäinen ei ole vaan vielä oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita. Raivokohtaus kun ei sekään ole yhtään väkivaltaa hyväksyttävämpi tapa käsitellä asioita aikuisellekaan ihmiselle.

Ihmislapsi ei ole koira. Se pystyy käsittelemään asiaa vartin päästä, tunnin päästä jne.. Yleensä paremminkin kuin välittömästi mikäli tilanne on sellainen että lapsella on kierrokset päällä. Sillon kun on kierrokset kovimmillaan niin rangaistuksen opetushyöty on käytännössä nolla, aiheuttaa vaan ylimääräistä surua lapselle, joka yhtälailla suree sisällään sitä ettei osaa käsitellä negatiivisia tunteitaan.

 

Mutta mitäpä mä mistään tietäisin

Minun kokemukseni mukaan ne, jotka jotain jostain tietävät eivät päästele tällaista näppikseltään.

 

[QUOTE="vieras";27544202]Nimenomaan SINÄ et katselisi OMILTASI, ei tarkoita etteikö kyseinen äiti toiminut oman lapsensa suhteen oikein. Sitä kun ei kovasta hingusta huolimatta pysty ihan yhden tilanteen vilkaisun perusteella päättelemään.[/QUOTE]

Se on sinun mielipiteesi ja näkemyksesi asiasta..
Mun mielestä ei toiminut oikein ja piste. Tollanen käytös ei voi,kun pahentua,jos siihen ei puututa piste.

 

Niin. On äitejä/vanhempia joilta sen erityislapsen kasvatus ei meinaa luonnistua. On myös päiväkodin henkilökuntaa, psykologeja, erityisopettajia, kouluavustajia jne jotka ovat lapsen kanssa yhtä avuttomia. Missä vika sitten lieneekään, varsinkin jos toinen erityislapsi on samojen ihmisten toimesta saatu kasvatettua niin ettei tuollaisia ongelmia ole koskaan tullut.

Kyllä varmaan itse olen niin moneen kertaan herättänyt ihmisissä kummastusta kun en puutu tytön huonoon käytökseen. Ts jos hän ulkona kävellessä saa jonkun kiukkukohtauksen niin turvallisessa paikassa annan maata maassa ja huutaa, potkia jne. Muuten jatketaan vaan matkaa niin kuin en huomaisikaan mitään. Samoin lapsen syljeskelyyn (niin kauan kun se ei kohdistu kehenkään muuhun ihmiseen tai näiden omaisuuteen tai sotke paikkoja sisätiloissa) vältän kiinnittämästä huomioa. Varmasti monen mielestä välinpitämätöntä, meillä kuitenkin todettu tehokkaimmaksi tavaksi päästä noista tilanteista yli. Keskustelu lapsen kanssa joka ei kykene keskusteluun on jokseenkin turhaa. Ohjeet, seurakset yms on oltava lyhyitä ja selkeitä.

 

Se on sinun mielipiteesi ja näkemyksesi asiasta..
Mun mielestä ei toiminut oikein ja piste. Tollanen käytös ei voi,kun pahentua,jos siihen ei puututa piste.

Ihan tuplapistettäsi uhmatenkin- mistä tiedät ettei äiti puuttunut tilanteeseen? Siitäkö, että hänen tapansa puuttua ei ollut sama kuin sinun olisi ollut? Samaa periaatetta jalostaen kiinalaiset eivät osaa lukea, koska he eivät lue kuten suomalaiset.

Kuten tuossa aiemmin todettaan, ihminen ei ole koira ja rangaistuksen hyöty kierrosten ollessa päällä nolla...

 

[QUOTE="Vieras";27543783]Ei ole välttämättä kasvatuksesta kiinni.[/QUOTE]

No siis 95% on kasvatuksesta kiinni .

 

Jos nyt jätetään ne erityislapset ihan selkeyden vuoksi koko keskustelun ulkopuolelle, niin olenko mä ainoa, joka on kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyisin löytyy oikeesti kokoajan vaan huonommin käyttäytyviä lapsia -> jatkuvasti uutisista saa lukea,kuinka ala-asteikäinen lapsi on käynyt opettajiin käsiksi yms..
Pakkohan sen vian on oltava siellä kotona ja kasvatuksessa, ainakin suurilta osin.

 

[QUOTE="vieras";27544280]Ihan tuplapistettäsi uhmatenkin- mistä tiedät ettei äiti puuttunut tilanteeseen? Siitäkö, että hänen tapansa puuttua ei ollut sama kuin sinun olisi ollut? Samaa periaatetta jalostaen kiinalaiset eivät osaa lukea, koska he eivät lue kuten suomalaiset.

Kuten tuossa aiemmin todettaan, ihminen ei ole koira ja rangaistuksen hyöty kierrosten ollessa päällä nolla...[/QUOTE]

Se, että tokastaan : "Noh!" ja jatketaan kävelyä,niinkun mitään ei olisi tapahtunut, ei ole puuttumista asiaan -se on tilanteen huomiotta jättämistä, tässä tapauksessa aivan väärässä paikassa.. Kuten sanoin, oli syy mikä hyvänsä,niin mun mielestä ko. äiti kaivaa itselleen todella syvää kuoppaa...

 

[QUOTE="jaa";27544285]No siis 95% on kasvatuksesta kiinni .[/QUOTE]

Ihan mahdollista, mutta toisia lapsia on helpompi kasvattaa kuin toisia. Rauhallista ja tottelevaista lasta on helppo kasvattaa. Temperamenttisen ja villin lapsen kasvatus on paljon vaikeampaa. En siis menisi syyllistämään vaikeiden lasten vanhempia siitä ja väittäisi huonoiksi vanhemmiksi.

 

Jos nyt jätetään ne erityislapset ihan selkeyden vuoksi koko keskustelun ulkopuolelle, niin olenko mä ainoa, joka on kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyisin löytyy oikeesti kokoajan vaan huonommin käyttäytyviä lapsia -> jatkuvasti uutisista saa lukea,kuinka ala-asteikäinen lapsi on käynyt opettajiin käsiksi yms..
Pakkohan sen vian on oltava siellä kotona ja kasvatuksessa, ainakin suurilta osin.

On niitä ennenkin sattunut, luepa mikä tahansa entisaikojen lapsuutta käsittelevä kirja, niin aikas hurjia oli touhut silloinkin. Toisekseen, mikäli yhden tilanteen perusteella päättelet noin paljon, niin saanet kestää sen, että muut huomauttavat kyseessä voivan olla myös erityislapsi.

Ja totta kai pitää kasvattaa, eikä hyväksyä väkivaltaa, mutta sitä yhtä yleispätevää input-outcome-ohjetta kun ei yksinkertaisesti ole olemassa.

 

Kiitos kommentistasi.
Teillä kyse on ihan selkeästi siis jostakin sairaudesta, vaikka diagnoosia ei ilmeisesti tarkkaan vielä ole luokiteltu? Ja teillä siis aivan eri tilanne,kun mitä aloituksessa tarkoitin-te olette yrittäneet kaiken, hankkineet ammattiapua jne. mutta mikään ei auta. Se on aivan eri asia.
Ja uskon, että teillekin joku apu löytyy,kunhan lapselle joku diagnoosi iän myötä saadaan.
Teidän perheelle toivotan kovasti voimia ja jaksamista ja toivon, etten loukannut sinua tässä ketjussa.

Et loukannut, et ollenkaan. Osallistuin keskusteluun koska halusin kertoa tilanteestamme + koska noteerasit ketjuni. Uskoisin itsekin että nykytilanne ei voi jatkua kauaa ja että saamme lapsen pahalle ololle kohta nimen (ainakin näin toivon!).

 

Se, että tokastaan : "Noh!" ja jatketaan kävelyä,niinkun mitään ei olisi tapahtunut, ei ole puuttumista asiaan -se on tilanteen huomiotta jättämistä, tässä tapauksessa aivan väärässä paikassa.. Kuten sanoin, oli syy mikä hyvänsä,niin mun mielestä ko. äiti kaivaa itselleen todella syvää kuoppaa...

Eli jos äiti ensiksi käyttää välinpitämättömyyttä ja kenties sen jälkeen (ehkä jo ennen tätä tapausta aloitettua) muuta menetelmää (ei lastenohjelmia, kotiaresti, omaan huoneseen rauhoittumaan ja keskustelu jne jne), niin se ei ole puuttumista, koska sinä et puuttuisi niin.

Minulle asia on sinänsä yhdentekevä, koska tällaista ei ole minulle tapahtunut, mutta hämmästelen suuresti, että joku tietää noin hyvin mitä muut ajattelevat, miten he toimivat ja miten heidän kuuluu kasvattaa lapsensa ja yhden tilanteen perusteella.