Tuo ohje on ihan hyvä, vaikkei se välttämättä koske sua ap, koska asetat ihan kriteereitä kumppanille.
Mutta noin sanovilla ihmisillä ja mulla on kokemusta sarjaseurustelijoista. Aina pitää olla joku äijä kierroksessa ja yksinäisyys ahdistaa.
Ja kun hyviä puolisoehdokkaita (joiden kanssa liitto sujuis pitemmän päälle, ei vain ekaa puolta vuotta) tulee vastaan vain harvoin, niin se tarkoittaa sitä että yli puolet niistä siipoista on huonohkoja valintoja.
Semmoinen ihminen joka malttaa odottaa, ei ota ketä tahansa. Mieluummin mukavasti yksin, ja jos puolison ottaa, niin sen pitää sit olla just passeli itselle.
Mitä pahaa siinä on vaikka vaihtaisikin seurustelukumppania puolen vuoden välein?
Kuka sellaisen normin on määrännyt ettei niin saisi tehdä?
Ok, ymmärrän tän kun jotkut luulevat aina löytäneensä elämänsä rakkauden... Mutta silloinhan on kyse enemmän siitä ettei osaa hillitä some-käyttäytymistä...ja omia tunteitaan..
Ja mitä pahaa siinä on, jos tapaileekin puoli vuotta sitä jonka tietää ettei tämä ole elämänsä rakkaus?
Kyllä minäkin voin sanoa rehellisesti käsi sydämellä, että mun totaaliset sinkkuajat on aina olleet mun elämän kauheinta aikaa. Mutta jos on edes joku, kuka tahansa normi mukava mies jonka kanssa kirjotella, tavata, jakaa elämää, niin se elämä on ihan erilaista. Mutta itse olen ollut siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että olen aina tiennyt ettei kyseinen mies ole elämäni rakkaus.
Mutta ei mulla ketään korvaavaakaan ole ollut miehelle, esim sisaruksia, aina tavoitettavissa olevaa ystävää, aina kannustavaa ja käytettävissä olevaa isää ja äitiä, tai ylipäätään ketään kuka halais tai olis henkisesti ja fyysisesti lähellä. Lemmikistäkään ei ole ollut tähän tarpeeseen korvaajaa, eikä työstäni sairaanhoitajana. Nyt mulla on lapsiakin, eikä hekään täytä sitä parisuhteen tarvetta. Kyllä siihen on aina miestä tarvittu.
Ihmisiä nyt vain on erilaisia. Toiset ovat ihan fine yksin ja toiset eivät selviä iltaan asti ilman toista.
