Sektiosta

Miten leikkaus meni ja kauanko kesti toipua? Erityisesti jos olet synnyttänyt myös alateitse, miten sektio erosi siitä? Minulla on istukka lapsen edessä, joten luultavasti sektio tulossa jos istukka ei siirry. Uusi ultra edessä. Nyt rv 20.

 

minulle tehtiin hätäsektio, kun vauvan pää meni synnytyskanavassa vinoon ja synnytys loppui siihen. Sektio tehtiin klo 21.00, ja seuraavana aamuna klo 8.00 olin pystyssä, ja hoidin vauvaa. Veriarvot oli alhaalla, ja huimasi pari päivää, mutta pystyin liikkumaan, ja itse nousemaan sängystä ylös. Vauvaakin kanniskelin itse.

Viikon päästä leikkauksesta lopetin särkylääkkeet, ja pystyin jo kurottamaan varpaisiin, eli aika nopeasti kävi toipuminen. Ainoa asia mikä kesti kauan, oli tunnon palaaminen leikkaushaavan alueelle, siihen meni noin vuosi.

 

Kiireellisestä sektiosta aikaa nyt neljä viikkoa (perätilan takia sektio, lapsiveden menemisen takia kiireellinen). Sektio tehtiin myöhään illalla, yöllä sain kipulääkettä suoneen ja lihakseen eikä kipuja ollut ollenkaan. Heti aamulla pääsin kävelemään ja pesulle, enkä tarvinnut enää muita kuin suun kautta otettavia särkylääkkeitä. Vauvaa en vielä sinä päivänä uskaltanut nostella. Sitä seuraavana päivänä (1,5 vrk sektiosta) hoisin vauvan täysin itse enkä tarvinnut enää mitään särkylääkkeitä, vaikka kätilöt niitä koittivat tuputtaa. Kotiin päästiin neljäntenä päivänä.
Viikko sektion jälkeen aloitin vaunulenkkeilyn ja oikeastaan siitä saakka olen pystynyt elämään ihan normaalisti. Sektiosta muistuttaa ainoastaan siisti arpi näkymättömässä paikassa

 

Mulle tehtiin suunniteltu sektio 2004. Sain äitipolilta hyvän selostuksen jo etukäteen siitä, miten homma etenee, mihin pitää tulla ja mihin aikaan, kertoivat kipupumpusta jne. Kyselin itse kovasti, ja kaikkeen vastasivat asiallisesti. Olin kirjoittanut itse jo etukäteen kysymykset paperille, että en sitten unohda kysyä jotain tärkeätä.

Leikkauspäivän aamuna menimme mieheni kanssa sairaalaan. Olin ajellut karvoja pois ja hoitanut suolentyhjennyksen itse kotona ennen lähtöä, joten meidän tarvitsi vain odotella leikkaussaliin pääsyä.

Leikkuriin kärräsivät sängyllä, mies vietiin pukemaan leikkaussalivaatteita. Mä käännyin kyljelleni, ja yritin mennä ison (se oli siis VALTAVA!) mahani kanssa mahdollisimman kippuraan. Selkään pistettiin spinaalipuudutus, säikähdin pistoksen tuntua niin, että menin ihan jäykäksi, vaikkei se edes niin hirveästi sattunut. Onneksi hoitaja hoksasi sanoa, että nyt pitää rentoutua, itse en varmaan olisi tajunnut!

Sitten ne siirteli ja käänteli mua, ja odoteltiin seuraavaksi, että leikkaava lääkäri tulisi paikalle. Mies sai istua siellä mun pään takana, anestesiahoitajan vieressä.

Kostealla vanutupolla tai jollain sen tapaisella kokeilivat mihin asti puudutus ylettyy, ja sitten alettiin leikkaamaan. En tuntenut yhtään mitään, ääniä siinä vaan kuunneltiin, ja mitä ne leikkurin ihmiset puhuivat keskenään. Jos alkoi tulla paha olo kun verenpaine laski, niin sanoin vaan siitä, niin anestesiahoitaja laittoi lisää nesteytystä, ja olo parani.

Ei mennyt kovinkaan monta minuuttia, kun alkoi meidän neiti huudella, kun sitä kiskottiin ulos lämpimästä pesästä... maailman suloisin ääni. Me vaan isin kanssa katselimme toisiamme onnesta sekaisin ja kyyneleet vaan valui molempien poskilla. Vauva näytettiin meille - maailman ihanin näky! - ja sitten tutkivat että vauvalla on kaikki kunnossa. Sain vielä kerran hypistellä ihanaa vauvaa, sitten isi ja vauva lähtivät hoitajan kanssa osastolle, ja lääkärit alkoi kursia mua kokoon. Joissakin sairaaloissa kuulemma vauvan saa tässä vaiheessa omalle rinnalle, mä synnytin Satks:ssa ja siellä ei saanut. Isi oli ikionnellinen kun sai lopultakin pitää vauvaa sylissä, ja ihan itsellään.

Leikkauksen jälkeen mut vietiin heräämöön ja siellä hoitaja kävi painelemassa vatsaa vähän väliä, ja kohtu supistuikin hienosti. Kipupumppua piti muistaa painella vähän väliä. Olin kyllä tosi hyvin doupattu, olo oli varsin lääkitty...

Heräämöstä mut taas kärrättiin osastolle, siellä köllittiin vauvan kanssa ja toisiamme ihmeteltiin, ja isi sai olla paikalla koko päivän. Iltapäivällä nousin ylös, tämä oli hurja kokemus siihen asti, että pääsin kylppäriin pesulle, ja takaisin hoitajan tukemana. Sen jälkeen lääkitty, tokkurainen olo alkoi parantua ihan valtavaa vauhtia. En muistanut enää kipupumppuakaan painella, ja sehän meni sitten tukkoonkin ja otettiin lopulta illalla pois kokonaan.

Kipulääkkeitä tyrkytetiin jatkossa joka välissä, toivat ulostuslääkettäkin, onneksi kysyin mitä se on, enkä sitten ottanut sitä, koska vatsa toimi muutenkin ihan hyvin. Kipulääkkeitä tarvitsin enää seuraavana päivänä, sitten pärjäsin jo ilman, ja olisin voinut lähteä kotiin, mutta eihän ne päästäneet.

Alotin heti vauvan imettämisen, ekana leikkauksen jälkeisenä päivänä pitelin vauvaa vähän väliä molemmilla rinnoilla puolisen tuntia kerrallaan, ja oliko sitten jo seuraava, vai sitä seuraava päivä, kun heräsin aamulla rinnat jalkapalloina, kun maitoa alkoi tulla aivan hirvittävästi.

Kaiken kaikkiaan upea, unohtumaton kokemus, menisin (ja menenkin...) koska vaan uudestaan! Elämäni hienoin hetki.

 

\

Mulle tehtiin suunniteltu sektio 2004. Sain äitipolilta hyvän selostuksen jo etukäteen siitä, miten homma etenee, mihin pitää tulla ja mihin aikaan, kertoivat kipupumpusta jne. Kyselin itse kovasti, ja kaikkeen vastasivat asiallisesti. Olin kirjoittanut itse jo etukäteen kysymykset paperille, että en sitten unohda kysyä jotain tärkeätä.

Leikkauspäivän aamuna menimme mieheni kanssa sairaalaan. Olin ajellut karvoja pois ja hoitanut suolentyhjennyksen itse kotona ennen lähtöä, joten meidän tarvitsi vain odotella leikkaussaliin pääsyä.

Leikkuriin kärräsivät sängyllä, mies vietiin pukemaan leikkaussalivaatteita. Mä käännyin kyljelleni, ja yritin mennä ison (se oli siis VALTAVA!) mahani kanssa mahdollisimman kippuraan. Selkään pistettiin spinaalipuudutus, säikähdin pistoksen tuntua niin, että menin ihan jäykäksi, vaikkei se edes niin hirveästi sattunut. Onneksi hoitaja hoksasi sanoa, että nyt pitää rentoutua, itse en varmaan olisi tajunnut!

Sitten ne siirteli ja käänteli mua, ja odoteltiin seuraavaksi, että leikkaava lääkäri tulisi paikalle. Mies sai istua siellä mun pään takana, anestesiahoitajan vieressä.

Kostealla vanutupolla tai jollain sen tapaisella kokeilivat mihin asti puudutus ylettyy, ja sitten alettiin leikkaamaan. En tuntenut yhtään mitään, ääniä siinä vaan kuunneltiin, ja mitä ne leikkurin ihmiset puhuivat keskenään. Jos alkoi tulla paha olo kun verenpaine laski, niin sanoin vaan siitä, niin anestesiahoitaja laittoi lisää nesteytystä, ja olo parani.

Ei mennyt kovinkaan monta minuuttia, kun alkoi meidän neiti huudella, kun sitä kiskottiin ulos lämpimästä pesästä... maailman suloisin ääni. Me vaan isin kanssa katselimme toisiamme onnesta sekaisin ja kyyneleet vaan valui molempien poskilla. Vauva näytettiin meille - maailman ihanin näky! - ja sitten tutkivat että vauvalla on kaikki kunnossa. Sain vielä kerran hypistellä ihanaa vauvaa, sitten isi ja vauva lähtivät hoitajan kanssa osastolle, ja lääkärit alkoi kursia mua kokoon. Joissakin sairaaloissa kuulemma vauvan saa tässä vaiheessa omalle rinnalle, mä synnytin Satks:ssa ja siellä ei saanut. Isi oli ikionnellinen kun sai lopultakin pitää vauvaa sylissä, ja ihan itsellään.

Leikkauksen jälkeen mut vietiin heräämöön ja siellä hoitaja kävi painelemassa vatsaa vähän väliä, ja kohtu supistuikin hienosti. Kipupumppua piti muistaa painella vähän väliä. Olin kyllä tosi hyvin doupattu, olo oli varsin lääkitty...

Heräämöstä mut taas kärrättiin osastolle, siellä köllittiin vauvan kanssa ja toisiamme ihmeteltiin, ja isi sai olla paikalla koko päivän. Iltapäivällä nousin ylös, tämä oli hurja kokemus siihen asti, että pääsin kylppäriin pesulle, ja takaisin hoitajan tukemana. Sen jälkeen lääkitty, tokkurainen olo alkoi parantua ihan valtavaa vauhtia. En muistanut enää kipupumppuakaan painella, ja sehän meni sitten tukkoonkin ja otettiin lopulta illalla pois kokonaan.

Kipulääkkeitä tyrkytetiin jatkossa joka välissä, toivat ulostuslääkettäkin, onneksi kysyin mitä se on, enkä sitten ottanut sitä, koska vatsa toimi muutenkin ihan hyvin. Kipulääkkeitä tarvitsin enää seuraavana päivänä, sitten pärjäsin jo ilman, ja olisin voinut lähteä kotiin, mutta eihän ne päästäneet.

Alotin heti vauvan imettämisen, ekana leikkauksen jälkeisenä päivänä pitelin vauvaa vähän väliä molemmilla rinnoilla puolisen tuntia kerrallaan, ja oliko sitten jo seuraava, vai sitä seuraava päivä, kun heräsin aamulla rinnat jalkapalloina, kun maitoa alkoi tulla aivan hirvittävästi.

Kaiken kaikkiaan upea, unohtumaton kokemus, menisin (ja menenkin...) koska vaan uudestaan! Elämäni hienoin hetki.

Olipa kaunis tarina! Onnea uudesta perheenjäsenestä! :flower:

 

Mulle tehtiin sektio heinäkuussa -03. Raskausmyrkytys iski rv.lla 27. Seurailtiin osastolla jyväskylässä ensin viikko ja sit päätettiin siirtää kuopioon jossa viikon päästä tehtiin sektio. Poika synty rv:lla 29+5. Sektio meni hyvin, lopussa tuli oksettava olo mutta sain siihen lääkettä joka auttoi heti. Sanottiin että vauva ei luultavasti itke kun on alle kilon painoinen mutta kyllä vaan pojalta lähti ääntä. Teholle poika vietiin heti, jossa oli sit kaks kuukautta. Mutta muuten sektiosta jäi hyvä mieli. Nopea toimenpide eikä missään vaiheessa mikään sattunut. Haava parani hyvin. Parin päivän päästä jo kävelin itse teholle vauvan luo. Nyt on toinen tekovaiheessa ja toivon että seuraavan kanssa saisi kokea luonnollisen synnytyksen.