...Kannattaa joskus lueskella keskustelupalstoilta muiden hätäsektion läpikäyneiden mietteitä.. Ainakin mulle ne on antanu hirveesti vertaistukea, ja ehkä myös auttanu tunnistamaan, kuvailemaan ääneen näitä fiiliksiä..
Alkaen ihan esim siitä kun ekan kerran on sitten nähnyt vauvan..Onko tuntenut omakseen..? No tavallaan tunnistin, mutta rakkautta ensisilmäyksellä se ei ollut.. Enkä muuten ensin edes halunnut nähdä vauvaa, olin niin kipeä.
Siis vatsa oli leikattu ja revitty auki, ja herätellään ilman mitään kipulääkettä....!.... Ja siihen sit vauva... En halunnut..Huusin niin kauan että sain epiduraalin. En halunnut että kipu pilaa ensinäkemän vauvan kanssa...
Maito, imetys... Joo, kaikillahan on ongelmia, mutta eritoten sektoiduilla, koska synnytyksen normaalit hormoonit jää kehittymättä..Ja kipu, puudutteet heikentää maidon nousua ja herumista.. Itse olin nukutuksesta niin tokkurassa että kun näin vauvan maiskuttavan, nukahdin uudestaan ennen kuin ehdin soittaa kelloa, että olisivat tulleet nostaa vauvan rinnalle.. Sitten ihmettelivät kun vauva on väsynyt...
Ja onhan se hienoa, että on tuollainen hätäsektiomahdollisuus. Mutta on se myös yhtä helvettiä katsoa paniikissa miestään, ja miettiä nähdäänkö viimeisen kerran kun sua roudataan sängyllä ovesta pihalle ovenkarmit rymisten... Ja onhan se aika helvetillinen kokemus olla sidottuna käsistä ja jaloista siihen leikkuupöydälle ja supistaa samaan aikaan...Etkä enää tiedä onko vauvalla sykkeitä enää ollenkaan.. Ja onhan se yhtä helvettiä saada takaumia päähänsä, että mitäs jos oliskin herännyt teholla putkissa kiinni. Tajuta että olisi voinut itse kuolla, tajuta että se rakkain asia maailmassa olisi voinut kuolla..
Ja asia josta harvoin myös puhutaan, nii onhan se miehellekin yhtä helvettiä nähdä kun vaimo itkevänä tuskissaan yhtäkkiä viedään..jonnekin. Jätetään yksin ilman mitään tietoa. Ja sitten tuodaan vaimo takas kipeenä..
Kyllä hätäsektio on rinnastettavissa kaikkiin mahdollisiin kriisi -traumatilanteisiin. Kyllä siinä niin henkeä uhkaavaan järkyttävään tilanteeseen joutuu..
Se on jännä juttu, kun kyllähän kolariuhreillekin tarjotaa keskusteluapua...ja ymmärretään jossei enää ikinä uskalla ajaa autoa ja pelkää kyydissä. Mutta hätäsektion kokeneet perheet unohdetaan ihan kokonaan... Pitäisi vaan iloita vauvasta ja olla kiitollinen. Toki. Mutta kun on myös se kauhea kokemus sielä samaan aikaan, joka olisi voinut viedä sen ihanan vauvan.
Ja sen jälkeen pelätä, ettei voi enää ikinä saattaa itseään samaan riskiin, koska mitäs jos ens kerralla käykin vielä huonommin. Ja ei sinänsä itsellä niin väliä, mutta ei ikinä haluaisi itsekkyyttään riistää esikoiselta äitiä. En haluaisi itsekkäästi haluta toista lasta, vaikka haluankin, koska pelkään että rakas lapseni menettää äidin..
Kaikkea voi sattua..? Joo-o, kyllä. Me (tyks:ssä) hätäsektoidut sen jo ymmärrämme.
