Sektiosta toipuminen

[sektioäiti]

Minulle tehtiin hätäsektio reilu puoli vuotta sitten. Olin leikkauksen jälkeen todella kipeä ja sain jo sairaalassa maksimiannoksen kipulääkkeitä. Sektiosta on kuitenkin jäänyt hassu tunne vatsanseudulle; haavan yläpuolella tuntuu ihon alla ikään kuin siinä menisi sellainen kova haavan pituinen, ehkä sentin paksuinen möykky. Ei tunnu makuuasennossa, mutta seistessä siinä on koko matkalta ihan selkeä kova kohta. Vatsassa tuntuu vieläkin kiristystä aika ajoin. Onko normaalia? Lääkäri epäili kiinnikkeitä, mutta voiko niitä olla ihan koko haavan pituudelta? Pelkään, että kohtu ei ole parantunut kuitenkaan kunnolla, ja se vaikeuttaa mahdollisten tulevien lasten saantia tai synnytystä.

 

[HippuTAR]

Mulle on tehty 3 sektiota, viimeisin yli 3 vuotta sitten. Ja samanlainen kova möykky on haavan yläpuolella, on kuulemma normaalia. Tosin kahdella ekalla kerralla se hävis ajan kans mutta nyt ei taida enää hävitä. On myös kiristyksiä ja kipuja edelleen. Kiinnikkeitä oletettavasti on paljon, oli jo ekan sektion jäljiltä. Muuten ei mitään varsinaista vikaa ole kohdussa, paitsi että kolmen sektion jäljiltä ei raskautta enää kestäisi.

Mutta jos sua epäilyttää niin pyydä et tutkitaan. Jos ei julkisella suostuta niin sit yksityiselle. Parempi on tutkia ja tietää kuin pelätä turhaan tai mikä pahempi, pelätä ja huomata jossain vaiheessa olleensa oikeassa.

 

[vierailijaas]

Mulla on 2,5v sitten tehty hätäsektio.. Sairaalassa oli kolme päivää epiduraali ja sitten sain oxynormia. Kotona niin ku kaikille 600mg buranat ja 1g panadolit kolmesti päivässä kaksi viikkoa vähintään, söin niitä aika pitkän aikaa, kun mun hakaset poistettiin liian aikasin ja haavan pinta repes puolilta matkaa auki... Haavan takia en päässy suihkuun, ja sain pahat rintatulehdukset..
Itse voin sanoa että henkinen toipuminen on vieläkin kesken.. Äitiyspolilla käytiin vähän aikaa sitten juttelemassa..kun en uskalla alkaa yrittää uutta lasta.. Lähinnä ajatuksena on, että mitäs jos nyt käy huonommin, että se olis niin väärin esikoista kohtaan...

Haavan aluehan on aina heikompaa kudosta.. Vatsan alueen leikkauksissa yleisin ongelma on tyrä.. Pieni reikä vatsanpeitteessä, josta suoli pääsee pullahtaa läpi paineen kasvaessa, eli ylösnoustessa... Makuulle mennessä tyrä sujahtaa takas vatsaonteloon..Ettei vois olla tyrä...?
Tai en mää usko että se on, vaan ennemminkin ovat joutuneet ompelee kudoksia vähän kasaan...saattaa pehmetä vielä ajan kanssa.. Mut tuli nyt vaan mieleen.

Itsellä koko haava on sellainen kuin rautalanka..eikä vieläkään kärsi pitää mitään tiukkia housuja, kun napit ja kaulukset sattuu ja tekee arvesta kirkkaan punaisen..

 

[vierailija1234567]

Mulla oli ihan samanlainen kova outo kohta n puolet haavan mitasta, se hävisi pikku hiljaa muutaman vuoden aikana. Nyt 5 v jälkeen ei ainakaan enää mitään tunnu ☺ ja arpi on tasainen, vaalea ja ihan muun vatsan tuntuinen. Varmaan jo pari vuotta ollut näin

 

[vierailija1234567]

Mulla oli ihan samanlainen kova outo kohta n puolet haavan mitasta, se hävisi pikku hiljaa muutaman vuoden aikana. Nyt 5 v jälkeen ei ainakaan enää mitään tunnu ☺ ja arpi on tasainen, vaalea ja ihan muun vatsan tuntuinen. Varmaan jo pari vuotta ollut näin

Niin ja piti vielä lisätä, että ikäviä kiristelykäkin tuntui varmaan ainakin ekan vuoden ajan mutta lakkasivat nekin pikku hiljaa. Toisen lapsen sain ihan normaalisti. Eli älä huolestu vielä! Toki voit tutkituttaa kaiken varalta, mutta mun kokemuksen mukaan nuo kyllä helpottavat ajan myötä.

 

[feger]

Oli mullakin siinä sellainen kova alue ja sitä kiristikin. Se oli varmaan jotain 1-2 vuotta epänormaalin tuntuinen, mutta nyt kun sektiosta on kulunut yli 7 vuotta, mahan alue on ihan ok. Vain jos sitä venyttää äärimmilleen, tuntuu inhottavaa kiristymistä. Tuntoaisti palautui siihen hiljakseen myös.

Imettäessä vauva potki aina just siihen haavakohtaan, mikä aiheutti lievää ihoalueen ärtymistä.

 

[Sektio suretti]

Minulla on sektiosta nyt 9 kk ja vasta nyt alan tuntea olon normaaliksi. Sektiohaava tuntuu yhä kun teen esim. vatsoja. Vatsa roikkuu ja pelkään ettei se siitä enää muutu normaaliksi. Näytän siltä kuin olisin 5 kk raskaana. Viilto on poikkiviiva bikinirajassa ja se tuntuu inhottavalle varsinkin kun ajelee karvoja siitä ympäriltä. Ikäänkuin kihelmöi ja tunto osin pois.

Olen miettinyt miten hyvin sektiohaava paranee vuosien saatossa, en odota että vatsa enää näyttäisi parikymppisen vatsalta mutta pahalta tuntuu jos se jää tällaiseksi kuin nyt. Raskaus ei ole sairaus mutta minulta se ainakin pilasi keskivartalon.

Toisaalta sektiosta toipuminen näyttää kestävän pidempään kuin annetaan ymmärtää. Moni hehkuttaa että jo pari viikkoa on kuin entisensä. En usko tämän pitävän paikkaansa. Ei mistään mahaleikkauksesta hypätä takaisin entiseen parissa viikossa saati kuukaudessa. Sektio on iso leikkaus! Minulta palautumiseen kesti ainakin 7-8 kk ja silti sektio kummittelee arven tuntemuksina sekä mahan pömpötyksenä.

 

[sektioäiti (ap)]

Kiitos vastauksistanne! Henkiset arvet minulla on niin syvällä, etten varmaan ikinä toivu sektiosta kokonaan. Se oli minulle todella kova paikka, ja on edelleen arka aihe. Itken vieläkin melkein joka ilta sen takia. Eniten pelottaa, etten saa enää ikinä synnyttää normaalisti alakautta. Pelottaa myös se, etten enää raskaudu sektion takia. Tiedän, että sektio oli ainao oikea vaihtoehto, koska vauvan henki pelastettiin sillä.

 

[akava]

Miksi itket sektiota vieläkin.. Ei taida olla enää normaalia... Oletko masentunut tms?
Ihme asioista ihminen saa "trauman" itselleen. Nauti elämästä ja lapsestasi.

Ps. Olen toipunut nopeasti ja helposti suunnitellusta sektiosta, joten ainakin siitä voi toipua hyvin, ei ole mitään"huhua".

 

[sektioäiti]

Miksi itket sektiota vieläkin.. Ei taida olla enää normaalia... Oletko masentunut tms?
Ihme asioista ihminen saa "trauman" itselleen. Nauti elämästä ja lapsestasi.

Ps. Olen toipunut nopeasti ja helposti suunnitellusta sektiosta, joten ainakin siitä voi toipua hyvin, ei ole mitään"huhua".

Miksen saisi itkeä? Henkinen toipuminen saattaa kestää vuosia, sanoivat kätilö ja lääkäri minulle. Kyllä minä nautin lapsestani ja päivät menevätkin ihan hyvin, iltaisin vaan tapahtumat palaavat mieleeni... Ne, jotka eivät ole kokeneet hätäsektiota ja siihen liittyviä asioita, eivät voi tietää, miltä se tuntuu.

 

[hohoijakaa]

Kiitos vastauksistanne! Henkiset arvet minulla on niin syvällä, etten varmaan ikinä toivu sektiosta kokonaan. Se oli minulle todella kova paikka, ja on edelleen arka aihe. Itken vieläkin melkein joka ilta sen takia. Eniten pelottaa, etten saa enää ikinä synnyttää normaalisti alakautta. Pelottaa myös se, etten enää raskaudu sektion takia. Tiedän, että sektio oli ainao oikea vaihtoehto, koska vauvan henki pelastettiin sillä.

Ihan oikeasti, sulla on terve lapsi ja jaksat pillittää jostain synnytystavasta. Asiat tärkeysjärjestykseen tai mene hoitoon noiden turhien ongelmien takia.

 

[hohoijakaa]

Miksen saisi itkeä? Henkinen toipuminen saattaa kestää vuosia, sanoivat kätilö ja lääkäri minulle. Kyllä minä nautin lapsestani ja päivät menevätkin ihan hyvin, iltaisin vaan tapahtumat palaavat mieleeni... Ne, jotka eivät ole kokeneet hätäsektiota ja siihen liittyviä asioita, eivät voi tietää, miltä se tuntuu.

Ja mulle on tehty hätäsektio koska olisin muuten kuollut ja vauva samalla ja silti en sitä kertaakaan itkenyt. Sulla on vähän ruusuiset kuvat elämästä.

 

[sektioäiti]

Ihan oikeasti, sulla on terve lapsi ja jaksat pillittää jostain synnytystavasta. Asiat tärkeysjärjestykseen tai mene hoitoon noiden turhien ongelmien takia.

Onneksi minulle on sanottu ihan hoitohenkilökunnan taholta, että sureminen on normaalia ja kuuluu toipumisprosessiin. Viestisi oli töykeä, mutta se ei minua hetkauta, sillä tiedän, ettei kukaan voi tulla sanomaan, miten saa tai ei saa tuntea pettymystä tai surua. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän muiden kokemukset fyysisestä toipumisesta, niin kun ensimmäisessä viestissä kirjoitin.

 

[hohoijakaa]

Onneksi minulle on sanottu ihan hoitohenkilökunnan taholta, että sureminen on normaalia ja kuuluu toipumisprosessiin. Viestisi oli töykeä, mutta se ei minua hetkauta, sillä tiedän, ettei kukaan voi tulla sanomaan, miten saa tai ei saa tuntea pettymystä tai surua. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän muiden kokemukset fyysisestä toipumisesta, niin kun ensimmäisessä viestissä kirjoitin.

Juuri samaa ne selitti mullekkin ja sillon jo ajattelin, että mitä mielenterveyspotilaita jotkut äidit oikein on.

 

[sektioäiti minäkin]

minulle on tehty kolme sektiota, eka oli hätäsektio (haava pystysuunnassa) toka kiireellinen ja kolmas suunniteltu. Jokaisen sektion jälkeen haava oli aikansa arka, muhkurainen ja kovakin osittain, mutta viimeistään vuoden kuluttua se palasi niin normaaliksi kuin sektioarpi nyt voi palautua. Tuosta henkisestä paranemisesta sen verran että toki oma hätäsektionikin oli traumaattinen ja ilman sitä olisimme molemmat kuolleet mutta eihän siihen asiaan voi jäädä vellomaan jo lapsenkaan takia. Itselleni kävi toisen lapsen kohdalla selväksi etten voisi ikinä lapsia alateitse synnyttää mutta eipä se minua tehnyt murheelliseksi, päinvastoin, oli kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni kun ensimmäinen synnytys oli niin karmea kokemus.

 

[sektioäiti]

Juuri samaa ne selitti mullekkin ja sillon jo ajattelin, että mitä mielenterveyspotilaita jotkut äidit oikein on.

Ihmiset kokevat asiat eri tavalla. On hienoa, jos sinä olet selvinnyt hätäsektiosta noin hyvin. Itse käsittelen asiaa vielä ja minulla on oikeus se tehdä. Ensin ajattelin, että unohdan vaan koko asian, mutta se olikin huono idea; ahdistus palasi entistä pahempana. Olen onnellinen, että minulla on terve lapsi, joka voi hyvin. Pidän kuitenkin lapsen syntymän ja oman kokemuksen kahtena erillisenä asiana. Lapsi on ihana ja onnellinen asia, leikkaus ei ollut. Olen monesti miettinyt, että onko oikein tuntea pettymystä, mutta se on kuulemma ihan normaalia. Minun tapauksessa kaikki kävi niin nopeasti, että tajusin vasta muutama päivä sektion jälkeen mitä oikein tapahtui. Ensimmäiset päivät olin varmaan jossain shokkitilassa, näin jälkeenpäin ajateltuna. Tunnetta on vaikea selittää, olo oli sairaalasta lähtiessä samaan aikaan onnellinen ja pettynyt.

 

[Nappi ja Neppari]

Ihmiset kokevat asiat eri tavalla. On hienoa, jos sinä olet selvinnyt hätäsektiosta noin hyvin. Itse käsittelen asiaa vielä ja minulla on oikeus se tehdä. Ensin ajattelin, että unohdan vaan koko asian, mutta se olikin huono idea; ahdistus palasi entistä pahempana. Olen onnellinen, että minulla on terve lapsi, joka voi hyvin. Pidän kuitenkin lapsen syntymän ja oman kokemuksen kahtena erillisenä asiana. Lapsi on ihana ja onnellinen asia, leikkaus ei ollut. Olen monesti miettinyt, että onko oikein tuntea pettymystä, mutta se on kuulemma ihan normaalia. Minun tapauksessa kaikki kävi niin nopeasti, että tajusin vasta muutama päivä sektion jälkeen mitä oikein tapahtui. Ensimmäiset päivät olin varmaan jossain shokkitilassa, näin jälkeenpäin ajateltuna. Tunnetta on vaikea selittää, olo oli sairaalasta lähtiessä samaan aikaan onnellinen ja pettynyt.

Ensiksi, kahden sektion jälkeen voin kertoa, että minulla on myös kummastakin jäänyt se arven mittainen, n. 1cm levyinen kova möntti. Eli uskon että on normaalia. Sektioiden välillä oli n. 1,5v. Toisesta sektiosta arpi yms olivat hieman isompia ja kestivät pidempää. Kiinnikkeitä tuli, ja vatsalihakset ovat rupukunnossa kun niitä on ollut hankala tehdä. Sektiosta toipuminen itsessään oli todella lyhyt prosessi minulla. En laske sitä paranemisprosessiin että arpi pehmenee ja kova kohta pienenee. Kaikkien arpihaavojen paraneminen kestää vuosia kunnes arpi on niin pieni kun se mahdollisesti koskaan tulee olemaan.

Sitten vielä tuohon ahdistus asiaan. En halua olla ikävä sinua kohtaan ja yritän kirjoittaa mahdollisimman hienotunteisesti.

Jokaiseen asiaan voi jäädä kiinni, ja tuntuu että olisit ottanut itsellesi "siunauksen" olla ahdistunut sektion jälkeen kun hoitajatkin sinulle "luvan" antoivat. Itse olen sitä mieltä että asioista kannattaa tehdä vain niin suuria kuin ne ovat, ja jos joku asia, kuten nyt sektio, on ollut jopa hengen pelastaja, pitäisi osata jättää taka-alalle sellaiset pienet epämukavuusseikat (verrattuna siihen toiseen vaihtoehtoon), eikä siis jäädä niihin kiinni.

Vaikka sektiokin tavallaan vaikuttaa elämääsi fyysisestikin vielä, niin haitta on kuitenkin todella pieni. En nyt sano että omat ongelmat eivät voi olla suuria, mutta ajattele, että moni joutuu käymään läpi leikkauksia sairauksien vuoksi, ja kärsimään kivuista ja pelosta että sairaus uusiutuu, pahenee tai ei edes parane. Monet joutuvat elämään suoliavanteen kanssa.

Sinulla on ollut vain leikkaus, jossa lapsesi henki on pelastettu. Ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa. Jokainen meistä joutuu elämään jossain kohtaa pienten pettymysten ja epämukavuuksien kanssa, joksi sektiokin mielestäni kannattaa luokitella.

 

[Sektio suretti]

Te jotka tunnutte nyt vähättelevän tämän erään äidin sektiotarinaa, voin sanoa että minusta on aina surullista kun äiteihin, raskaana oleviin naisiin ja synnytykseen suhtaudutaan kuin lihapalaan liukuhihnalla. "Raskaus ei ole sairaus", "miksi lihot raskaana", "sektio ei ole mikään big deal".

Jos ukot joutuisivat kokemaan jotain tuollaista niin olen varma että yhteiskunnassa olisi tuplasairaslomat jne. kun he pitäisivät siitä sellaisen haloon. Naisen osa on ilmeisesti aina alistua ja vähätellä kipujaan sekä kokemuksiaan.

Hätäsektion kokeneena, todellakin voi jäädä traumoja. Olin toista vuorokautta aivan kamalissa kivuissa ja tuskissa, ja olin silti valmis synnyttämään alakautta. Sektiopäätös oli iso shokki ja pettymys, enkä osannut olla siitä edes iloinen vaikka tiesin että tuskat olisivat pian ohi. Minulta riistettiin lempeämpi äidiksi tuleminen, että saan synnyttää ja luoda heti kontaktin vauvaan. Sen sijaan makasin kuin lihapala lihatiskillä, veitsen alla kun lapsi revitään mahasta ja viedään huutavana pois salista.
Minusta äidillä on oikeus surra sitä tapaa, sillä äiti minussa koki etten saanut kokea äidiksi tuloa pitämällä lasta lähellä, tutustumalla uuteen ihmiseen. Olimme 9 kk kiinni toisissamme ja meidän revittiin erilleen noin ikävällä tavalla.

Sen lisäksi sektioäidin pitää heti alkaa hoitaa vauvaa. Minulle leikkaus oli kivulias ja haava todella kipeä lähes viikon. Sairaalan hoitajat tuntuivat olevan kärttyisiä ja huokailivat kun soitin kelloa että saisin lapsen nostettua rinnalle. En oikeasti pystynyt siihen itse, koska haava oli niin kipeä. Lisää särkylääkkeitä sain vasta kun sanoin kovasti hoitajalle. Maitokaan ei noussut ja sitä kytättiin jatkuvasti, vaikka hoitajat varmasti tietävät että sektio viivyttää maidonnousua. Se vaan unohdettiin kertoa minulle, ja itkin kun maitoa ei tullutkaan. Pumppasin jatkuvasti ja epätoivoissani, heräsin pitkin yötä ja herätin vauvankin imemään kun kuvittelin että minussa on jotakin vikaa tai teen jotain väärin.
Sairaalassa on kiire, joten ihmiset hoidetaan liukuhihnalla ja minä uikuttava lihakimpale äpäröineni olimme vain tiellä. Se ainakin jäi olotilaksi, kokemus Tyksistä.

Hienoa sinulle "traumatisoitunut" äiti että lapsi on terve ja haava jokseenkin parantunut. Ymmärrän sinua hyvin. Sektio jätti minuun sen tunteen etten halua enää toista lasta. Synnytys oli kauhea kokemus, ja epäinhimillinen kohtelu täydellä osastolla sai minut tuntemaan itseni taakaksi yhteiskunnalle.

Kotiuduttuamme vauvan kanssa olen sulkeutunut kotiin, neuvolassa en puhu enää mitään asioistamme ja koen että ihmiset ovat vihamielisiä ja kylmiä. Ja kiitos, kirjoittelijat, te vain vahvistatte tätä kokemustani suomalaisista ihmisistä.

 

[Nappi ja Neppari]

Te jotka tunnutte nyt vähättelevän tämän erään äidin sektiotarinaa, voin sanoa että minusta on aina surullista kun äiteihin, raskaana oleviin naisiin ja synnytykseen suhtaudutaan kuin lihapalaan liukuhihnalla. "Raskaus ei ole sairaus", "miksi lihot raskaana", "sektio ei ole mikään big deal".

Jos ukot joutuisivat kokemaan jotain tuollaista niin olen varma että yhteiskunnassa olisi tuplasairaslomat jne. kun he pitäisivät siitä sellaisen haloon. Naisen osa on ilmeisesti aina alistua ja vähätellä kipujaan sekä kokemuksiaan.

Hätäsektion kokeneena, todellakin voi jäädä traumoja. Olin toista vuorokautta aivan kamalissa kivuissa ja tuskissa, ja olin silti valmis synnyttämään alakautta. Sektiopäätös oli iso shokki ja pettymys, enkä osannut olla siitä edes iloinen vaikka tiesin että tuskat olisivat pian ohi. Minulta riistettiin lempeämpi äidiksi tuleminen, että saan synnyttää ja luoda heti kontaktin vauvaan. Sen sijaan makasin kuin lihapala lihatiskillä, veitsen alla kun lapsi revitään mahasta ja viedään huutavana pois salista.
Minusta äidillä on oikeus surra sitä tapaa, sillä äiti minussa koki etten saanut kokea äidiksi tuloa pitämällä lasta lähellä, tutustumalla uuteen ihmiseen. Olimme 9 kk kiinni toisissamme ja meidän revittiin erilleen noin ikävällä tavalla.

Sen lisäksi sektioäidin pitää heti alkaa hoitaa vauvaa. Minulle leikkaus oli kivulias ja haava todella kipeä lähes viikon. Sairaalan hoitajat tuntuivat olevan kärttyisiä ja huokailivat kun soitin kelloa että saisin lapsen nostettua rinnalle. En oikeasti pystynyt siihen itse, koska haava oli niin kipeä. Lisää särkylääkkeitä sain vasta kun sanoin kovasti hoitajalle. Maitokaan ei noussut ja sitä kytättiin jatkuvasti, vaikka hoitajat varmasti tietävät että sektio viivyttää maidonnousua. Se vaan unohdettiin kertoa minulle, ja itkin kun maitoa ei tullutkaan. Pumppasin jatkuvasti ja epätoivoissani, heräsin pitkin yötä ja herätin vauvankin imemään kun kuvittelin että minussa on jotakin vikaa tai teen jotain väärin.
Sairaalassa on kiire, joten ihmiset hoidetaan liukuhihnalla ja minä uikuttava lihakimpale äpäröineni olimme vain tiellä. Se ainakin jäi olotilaksi, kokemus Tyksistä.

Hienoa sinulle "traumatisoitunut" äiti että lapsi on terve ja haava jokseenkin parantunut. Ymmärrän sinua hyvin. Sektio jätti minuun sen tunteen etten halua enää toista lasta. Synnytys oli kauhea kokemus, ja epäinhimillinen kohtelu täydellä osastolla sai minut tuntemaan itseni taakaksi yhteiskunnalle.

Kotiuduttuamme vauvan kanssa olen sulkeutunut kotiin, neuvolassa en puhu enää mitään asioistamme ja koen että ihmiset ovat vihamielisiä ja kylmiä. Ja kiitos, kirjoittelijat, te vain vahvistatte tätä kokemustani suomalaisista ihmisistä.

Hei, minulla on aika lailla samanlaiset kokemukset erityisesti ensimmäisen sektion ajoilta sairaalasta. Koen että äidistä välitetään vain niin kauan kun vauva on mahassa. Sen jälkeen vauva menee äidin edelle, jopa niin, ettei äidin tunteilla eikä kivuilla ole enää merkitystä (hoitajille). Ensimmäistä vauvaani käynnistettiin monta päivää (myös oksitosiinitipassa) kunnes päädyttiin kiireellliseen sektoon. Myös seuraava vauva syntyi sektiolla, mutta vähän nopeammin kuin ensimmäinen. Jostain syystä elimistöni ei käynnistä synnytystä avituksellakaan.

Ymmärrän kyllä että sektiot ja muut synnytykset voivat ahdistaa. Ehkä jotkut niihin sitten jäävät kiinni eivätkä pääse kokemuksistaan yli. Itse ajattelen että pikkujuttu verrattuna miljooniin asioihin, ja nyt kaikki on ohi.

Kyllä minäkin haluaisin synnyttää alateitse, imettää vauvaa niin että maito nousee hyvin jne. Nämä jäävät minulle ainaisiksi "haaveiksi". Mutta edelleen katson että pikku juttu, monet kun eivät saa yhtään lasta, tai joidenkin lapsi kuolee synnytyksessä, on vammainen jne.

Itse siis suhteutan, ja ajattelen että näin meille jokaiselle tulee jotain epämukavaa elämässä. Sektion ja kaiken minulle tapahtuneen koen vielä pikkujutuksi.

 

[akava]

Ei tiedä itkeäkö vai nauraa kun lukee sektio surettaa äidinkin kommentin
Suljeudun kotiin, yhteiskunta sitä ja tätä. Voi herra jeesus! Taitaa olla kultalusikka syvällä ahterissa jos tuo sektio(jolla pelastettiin lapsesi) on elämässäsi noin iso trauma.
Toiset ei edes saa lasta ja yhdet mököttää ja itkee ja sulkeutuu kotiin kun ei saa synnyttää alakautta!!! On siinä vaan jotain outoa.

 

[Sektio suretti]

Ei tiedä itkeäkö vai nauraa kun lukee sektio surettaa äidinkin kommentin
Suljeudun kotiin, yhteiskunta sitä ja tätä. Voi herra jeesus! Taitaa olla kultalusikka syvällä ahterissa jos tuo sektio(jolla pelastettiin lapsesi) on elämässäsi noin iso trauma.
Toiset ei edes saa lasta ja yhdet mököttää ja itkee ja sulkeutuu kotiin kun ei saa synnyttää alakautta!!! On siinä vaan jotain outoa.

Et tunne minua joten sun kommenttisi painoarvo on tasan nolla. Ikävää jos et ole saanut lasta toiveistasi huolimatta. Ei se silti vähennä kokemukseni arvoa.

Ihmiset kokee asiat omakohtaisesti. Toiselle voi kynnen katkeaminen olla pahin asia, toiselle se ei merkitse mitään.

Ihmisyyden mittana pitäisikin olla kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja nähdä asiat suhteellisina, tuomitsematta.

Mites on oman ihmisyytesi mitta, liekö toteutunut?

 

[akava]

Minulla on kyllä lapsi, ajattelin ihan muiden puolesta. Pystyn sen tekemään, elämäni ei pyöri oman navan ympärillä! Minä minä minä minun synnytys minä olisin halunnut minua kohdeltiin säälikää nyt minua minua yhteiskunta murjoo...
Muuhun arvosteluusi en ota kantaa. Tiedätkö kun minuakaan ei sinun arvostelusi kiinnosta yhtään. Mutta tuollaisia natisijoita en kestä.

 

[Sektio suretti]

Minulla on kyllä lapsi, ajattelin ihan muiden puolesta. Pystyn sen tekemään, elämäni ei pyöri oman navan ympärillä! Minä minä minä minun synnytys minä olisin halunnut minua kohdeltiin säälikää nyt minua minua yhteiskunta murjoo...
Muuhun arvosteluusi en ota kantaa. Tiedätkö kun minuakaan ei sinun arvostelusi kiinnosta yhtään. Mutta tuollaisia natisijoita en kestä.

Ikävää ettet ole saanut itse sitä tukea ja sympatiaa sekä empatiaa kun olet tarvinnut. On aina kurjaa kun ihminen kyynistyy siten kun itse kokee jääneensä lämpimistä ja hyväksyvistä tunteista ja vastavuoroisuudesta paitsi.

Olin myöskin aikoinaan kaltaisesi kylmä kyynikko, kunnes tajusin että se ei auta ihmisiä eikä se vie eteenpäin. Paha mielikin minulla oli, jota purin keskustelupalstoilla syyttelemällä ja vähättelemällä. Sitten muutuin. Aikuistuin? Sinullekin se on mahdollista. Lämpöä ja haleja <3

 

[sektioäiti (ap)]

Kiitos viesteistäsi "sektio suretti". Sinä ainakin ymmärrät, mitä olen käynyt läpi. Olen monesta asiasta kanssasi samaa mieltä. Luojan kiitos päätin jo odotusaikana, että Tyksiin en enää synnyttämään mene. Kokemuksesi perusteella voisin sanoa, että tein oikean ratkaisun.

 

[akava]

Kiitos hyvistä nauruista oikein kunnon keittiöpsykologiaa... Hurraa!