Sektion jälkeinen aika

Hei!

Minulla on nyt sektiosta kulunut 6kk. Toivuin sektiosta erittäin nopeasti ja hyvin, pystyin hoitamaan lastani heti yms.

Mutta nyt jälkikäteen minulle on tullut kauhea pelko; tajuan nyt vasta kuinka kipeä oikeasti olinkaan leikkauksen jälkeen. Kaikki liikkuminen sattui, sängystä nouseminen oli tuskaa yms. Mutta silloin en sitä kenellekään sanonut, koska halusin hoitaa lastani heti ja tutustua häneen alusta asti. Peittelin silloin siis kipuani täysin. Olen myös nyt muistanut, että kanssani ei sairaalassa juteltu synnytyksestäni ollenkaan. Olisin ehkä kaivannut sitä. Nyt olen todella ahdistunut ja pelkään nyt sektiotani.

Rakastan lastani suuresti ja meillä menee hyvin. Eli mitään "kaunoja" minulla ei ole lapsen takia sektiotani kohtaan. Jostain vaan on nyt tullut suuri pelko ja ahdistus. Olen yrittänyt puhua asiasta miehelleni ja ystävilleni, mutta en ole oikein pystynyt koska tiedän että tämä kuulostaa niin tyhmältä.....

Onko ketään joka olisi tuntenut/kokenut samoin?

 

Mulla oli ihan sama, toivuin tosi nopsaan ja hoidin lasta jo samana iltana kun iltapäivällä leikattiin. Mun mielestä se kipu oli NIIN pientä siihen verrattuna mikä ilo ja rakkaus mulla oli siitä pienestä ihmeestä ja huolikin kun hänen sokerit heitteli viikon ajan ihan holtittomasti ja vietettiin viikko lasten osastolla sen vuoksi. En mä enää edes 2 vuoden jälkeen muista oikein oliko se kipu nyt niin kovaa vaikka en edes ottanut niitä kipulääkkeitä kaikkia mitä määrättiin. Unohda koko juttu ja nauti nyt vaan siitä pienestä !

 

Täällä on samoja asioita tuntenut äiti. Meillä esikoinen syntyi lopulta kiireellisellä sektiolla pitkän synnytyksen ja ponnistamisenkin jälkeen. Alku oli ihanaa, toivuin tosi hyvin nopeasti, haava parani hyvin on tosi siisti jne. Mutta olihan se elo hankalaa, kaikki sängyssä makaaminen, nouseminen, istuminen, liikkuminen jne. Silloin sitä ensihuumassa ja hormoonimylläkässä vaan menee päivä kerrallaan kummemmin kipuja miettimättä. Ja hyvä niin. Mulle iski painajaiset ja ahdistus sektiosta ja kaikesta siihen liittyvästä lapsen ollessa 8kk. On kuulemma tavallista, et alkuhuuman jälkeen arjen tasaannuttua, saattaa iskeä mietteet päälle. Soitin itkuisena neuvolaan ja sain ajan pelkopolille, jotta sain keskustella synnytyksen läpi ja kysellä ja jutella. Oli hirmu hyvä juttu! Suosittelen tekemään näin. Pelkoa mulla ei edes ollut itse synnyttämistä kohtaan, vaan ainoastaan kaikkeen sektioon johtaneeseen hässäkkään liittyen epäselvät tunteet. Myös tällöin antoivat ajan polille. Kannaattaa siis kysäistä. Mulla yksi kerta auttoi. Toivottavasti sielläkin olo pian kohenee tämän asian suhteen.

 

Minulla myös vastaavaa, kaksi synnytystä on päättynyt kiireelliseen sektioon. Minullakin auttoi puhuminen, kerran kävin TYKSissä ja olen puhunut paljon esim. perhekerhoissa muille äideille. Minä koin tärkeäksi, että sain puhua asian itselleni selväksi.

Esikoisen jälkeen myös kirjoitin itselleni kirjeen, miten asiat minun mielestä meni. Sekin oli hyvin terapeuttinen kokemus.

 

Nostan tämän keskustelun ja totean oman kokemukseni olleen samankaltainen.
Itse heräsin kuukauden verran hiestä märkänä,painajaisunista ja erään synnyttäjän rääkynä päässä soiden.
Nyt 7kk myöhemmin saan lähes päivittäin paniikkikohtauksia ja tuo kaikki sektion jälkeinen elämä mietityttää.
Onko täällä vielä samankaltaisia kokemuksia joku joutunut kokemaan ja kokee tällä hetkellä?
Olisi ihana saada puhua jonkun kanssa.

 

Minun pieni tyttöni on nyt 7,5kk ja syntyi myös kiireellisellä sektiolla. Muistan myös olleeni tosi kipeä. Ja kun sairaalassa oli aika nousta ylös ja suoristautua, niin sitten suoristauduttiin ja noustiin ja muistan sen olleen tosi kivuliasta. Paranin mielestäni myös nopeasti. Ja halusin pitää vauvaa sylissä aina vaan Se oli ihanaa ja on edelleenkin ihanaa. <3.

Näitä lukiessa mulle tuli mieleen yks ahdistava muisto. Ajattelin että täällä voin sen sanoa. Mulle jäi todella huono omatunto ensimmäisestä yöstä vauvani kanssa. Kun hän itki ja itki maitoa ja nälkäänsä, ja lopulta aamu kuudelta soitin kellolla hoitajaa. Kätilö tuli sieltä tosi topakasti ja kysyi mitä nyt. Ja sanoin, etten jaksa enää nousta, tuntuu etten pääse ylös ja en ole muutenkaan saanut tyttöä rauhoittumaan. Ja kätilö sanoi siihen huomattavan topakasti kädet vyötäisillään, että nyt nouset ylös ihan itse siitä vaan. Ja taas sain itseni nousemaam.. ja kätilö sanoi, no niin pääsithän sinä ylös. Jälkeen päin monesti olen miettiny tota hetkeä, ja häpeän sitä. Kun pystyin vaikka tuntui etten pysty

Nyt kun toivon kovasti tytöllemme pikkusisarusta tulevan, kun sen aika on, alan pelkäämään kovasti sitä mitä tuleman pitää. Kestääkö vatsani yleensäkään koko raskautta En ole koskaan ollut kovin urheilullinen, tai siis en ollenkaan Saatanko vauvan vaaraan. Ja ne kivut... Huh. Ajattelin itse luottaa justiin siihen asiaan, että sitä on taas aivan hullunlailla rakastunut siihen uuteen vauvaan ja hän auttaa jaksamaan Tuo muisto vaan niin kirkkaana vieläkin muistuttaa niistä kivuista.

Vaikken näe painajaisia tuosta kokemuksesta, ainakaan vielä, niin valveilla ollessa ahdistun siitä kaikesta mitä sattui, kun näitä alan muistelemaan tai kun ajattelen mahdollista uutta raskautta. Ja sitä tunnetta kun tuntui että järki lähtee ellei kohta kaikille kivuille siellä synnytyssalissa saada tehtyä jotain.. Ja joku kandi laittaessaan mulle epiduraalia sanoi vaan että noni, vituks meni... Huoooooh! Minä siis jotenkin siinä liikahdin, mutta niin törkeä heitto siltikin.. Se oli siis todella sekavaa touhua ja ahdistavaa. Ehkä kaikki alkoi mennä pilalle siitä "vituiks meni" -kommentista.. Ainakin sairaalassaolon osalta.