Ihan aluksi täytyy kiittää kaikkia parisuhteen myötä - ja vastoinkäymisistä rohkeasti kirjoittaneita, olen saanut palstalta tukea ja neuvoja monenlaisiin parisuhteen ja arjen asioihin. Parisuhdeasiat ja avioliiton hinta ovat itselläni olleet viime aikoina kovasti tapetilla, sillä meillä on nuoresta liitostamme ( yhdessä 3v, 2 naimisissa) käymässä niin, että pelkään tiemme läheisyyden puutteen takia erkaantuvan. Lähtijä olen luultavimmin minä, parisuhteen naispuolinen jäsen.
Erosta on rankka puhua - edes ajatella, sillä elämä tuntuu muuten olevan kuitenkin ok kunnossa ja meillä on ihana, kohta 1 vuotta täyttävä tytär. Fyysisen läheisyyden tunnen kuitenkin jo niin valtavana kipuna, että mietin onko parempi pettää vai lähteä kokonaan. Sama lopputulos luultavammin on kuitenkin.
Meillä toisistamme erkaantuminen lähti vaivihkaa toisen unohtamisena, liian kauan luotimme siihen, että alun kipinän luoma yhteenkuuluvaisuus ja yhteiset arvot/ päämäärät riittäisivät. Alussa yhteisiä harrastuksia ja päämääriäkin oli enemmän, mutta pikkuhiljaa kävi niin, että yhdessä ei enää liikuttu kodin ulkopuolella. En tiedä oliko kyse laiskistumisesta vai siitä, että väsyin olemaan se suhteen "moottori". Koska olen meistä kahdesta se sosiaalisempi, kaipaan sopivasti "tuulettelua" kodin ja arjen ulkopuolella. Yhteisistä menemisistä nautin, koska niiden aikana saan olla erilaisessa roolissa ja usein niihin liittyy myös romanttista ja erityisesti seksuaalista jännitettä. Minä olen nainen, hän mies - emme pelkästään äiti tai isä. Nykyisin näitä hetkiä ei kuitenkaan ole ja mies ei varmaankaan koe niitä tarvitsevan ( tai näin ainakin tulkitsen, kun hänellä ei ole mitään tarvetta niitä järjestää tai niihin panostaa). Tavallaan ymmärrän asian, sillä töiden jälkeen on varmasti vain kiva nauttia lapsesta ja levähtää. Tästä "ymmärtämiseen pakottautumisesta" huolimatta koen kuitenkin hänen toimintansa suorana loukkauksena ja välinpitämättömyytenä itseäni kohtaan - tai mikä pahempaa mietin, ettei hän kehtaa liikkua enää kanssani jne. ( Ja sitten eksyn mustasukkaisuuteeni miettimään syitä tähän ja maalaamaan piruja seinille). Lopullisen niitin seksin loppumiseen toi lapsi. Itse olisin ollut valmis toimiin vaikka heti, mutta mieheni kiinnostus minuun loppui raskauden toteamisen myötä. Itse lapsesta hän kyllä on innoissaan ja on toimissaan varmasti unelmien perheenisä - tämä on se ulkoinen kuva, jota kaikki minulle hehkuttavat ja jonka voimalla minun pitäisi jaksaa fyysinen yksinäisyyteni ja oma sisäinen kuolemani. Kirjoitan vahvasti, mutta seksuaalisuus kuuluu vahvasti persoonaani ja se on minulle valtava voimavara.
Ihailen valtavasti niitä pareja, jotka onnistuvat säilyttämään kipinän liitossaan ja selviytymään vaikeidenkin aikojen yli. Meillä kommunikointi on ollut aina haasteellista ja seksi on miehelle ollut aina arka aihe - en tiedä ovatko syynä suorituspaineet vai mitkä, itse en koe olevani mitenkään erityisen vaativa ja jaksan kannustaa ja yrittää pettymystenkin jälkeen uudelleen. Jos yritän viritellä keskustelua parisuhteestamme, on nykyään lähes toistuvasti seurauksena riita tai mökötys. Terapeutille hän halua lähteä monisyisistä (teko-)syistä - ehkä hän kokee puhumisen paineen vielä suurempi tai hän pelkää kuulevansa vain moitteita.
Tilanteemme on surullinen, meillä olisi mielestäni kaikki hyvän ja onnellisen liiton edellytykset, mutta tarvitsisimme apua ja aika alkaa tehdä tehtävänsä : masentaa, väsyttää ja usko loppuu, vaikka mieheni on aivan ihana ja kyllä taistelemisen arvoinen. Itsestänikin haluaisin uskoa samaa.
On kuitenkin surullista herätä usein päivän aikana miettimästä sitä, miten raskasta parisuhteessa eläminen on, aurinko ei tunnu paistavan siihenkään. Syytän itseäni tilanteen aiheutumisesta, pahinta on kun mietin, mitä tolkkua parisuhteessamme on - ja tiedän, että ilman lasta olisin varmasti jo lähtenyt. Koen yrittäneeni parantaa asioita sen, minkä ilman toisen panosta voin.
Pelkään uusien ihmisten kohtaamista ja niiden vanhojen tapaamista, sillä en tiedä kuinka kauan jaksan enää kätkeä perheemme ja parisuhteemme todellisen laidan ja sen, että olen valtavan yksinäinen - tai ehkä me molemmat. Tuulettumaan tekisi kotoa kovasti mieli vaikka yksin, mutta pelkään - ja silti toivon - että siellä voisi olla kotielämää hauskempaa.
Vastatkaapa te viisaat, varsinkin eronneet ja toisen kerran parisuhteen muodostaneet, onko tuntunut, että olisi vielä kannattanut yritttää.
