Seitsemäs enkeli

http://kaksplus.fi/keskustelu/t1096000

Tuossa yllä edellinen kirjoitus. Niin vain kävi, että tämäkin raskaus päätyi keskenmenoon. Ehtihän tämä sentään 5+3 viikolle asti, eli ihan alussa mentiin. Kaikki tuntui olevan alkuun normaalisti, oireita myören. Lauantaina tuli vahva plussa clearbluehen, miehen syntymäpäivänä. Olimme iloisia, onnellisia, uskomatonta, plussattiin. Ihan myöhään la iltana lakoi tuhruttaa, sunnuntaina jatkui ja maanantaina vielä enemmän. Se oli kuitenkin ihan vain ruskeaa tuhrua, jossa alkuun oli punertavaa limaa mukana.

Ajattelin tuon kuuluvan minun alkujen juttuihin, kun ollut ennenkin. Osa johtanut menetykseen, osa ei merkannut mitään. Eilen illansuussa kuitenkin alkoi vuoto muuttua veriseksi, mutta ei siteeseen asti. Alkuyöstä kuitenkin kivut oli hirveitä, sietämättömiäkin. Kouristeli, viilti kuumotti ja nipisteli. Vuoto yltyi. Sain särkylääkkeen viomalla nukuttua, kun edellis yö meni jännätessä koulunalkua enemmän kuin lapset koskaan ja pelotti tuhruttelukin.

Aamulla noustessa ei ollut mitään kipua, lorahti vain järjetön määrä verta ja onneki olin varautunut yösiteen kanssa, mutta täyteen sekin tuli hetkessä. Istuin vartin vessassa ja koko ajan tuli jos jotain paakkua ja vuotoa. Tyhjenin varmaan täydellisesti. Nyt vain ojmottaa menkkamaiesti alavattaa ja vuotaa. Ei mitenkään vähän, vaan ihan reilusti.

Taisi olla tämäkin pieni elinkelvoton, kun luonto näin pian korjasi pois. Parempi nyt, kuin sitten jossain myöhemmin. Jos kerran kesken taas piti mennä. Ei tätä enää järjellä selitä, ei jaksa ymmärtää. Onkohan meidän kohtalo tämä, ettei toista yhteistä saada koskaan :'(

Nyt tuntuu pahlata, sydämeen sattuu. Noustava kuitenkin on ja jatkettava elämää. Viisi lasta tarvii äidin, mies vaimon ja minä itseni. Surulle annan tilan, mutta en anna sen hallita. Pahempaakin on koettu tällä rintamalla, paljon pahempaa. Tähän on pakko mun hakea perspektiiviä, että pysyn kasassa. Jonkinlasta shokkivaihetta varmaan nyt päällä, mutta jotenkin vain on itsensä koottava tähänkin päivään.

Jokainen päivä vie tästä kaemmaksi, aika alkaa parantaa haavoja. Nyt ollaan pohjalla, mutta sieltä nousen taas takaisin, kuten ennenkin. Tiedän, tästä selviää. Vaikkei just siltä tunnu, mutta tiedän sen. En tiedä, yritämmekö vielä, uskallammeko yrittää. Aika näyttää.

Elämä voittaa vielä, Lumi-Marja

 

:hug:

 

:'( En oikein osaa sanoa mitään, mikä sinua lohduttaisi. Olo on tyhjä ja sanaton. Halusin kuitenkin kertoa, että ajatuksissani lähetän sinulle voimia jaksaa.
Iso :hug:

Lumi-Marja olet joutunut kokemaan menetyksen niin moneen kertaan, että pyydän, että annat surun tulla luoksesi, itke kaikki pettymyksen kyyneleet, älä yritä olla reippaampi kuin miltä sinusta tuntuu. Padottu suru alkaa joskus myöhemmin purkautua kuin lumipallo, jos surua ei sure silloin kun sen aika on.

Ilo palaa pikku hiljaa kuin huomaamatta, erityisesti lasten mukana. Olkaa miehesi kanssa toinen toistenne tukena. Puhukaa, puhukaa, itkekää, niin että suru jonakin päivänä kaikkoaa. Anna itsellesi aikaa toipua, ehkä sitten jonakin päivänä huomaat olevasi valmis uuteen yritykseen. Fyysisesti toivut nopeasti, mutta anna itsellesi aikaa toipua myös henkisesti.

 

En osaa lohduttaa, mutta toivon sinulle oikein paljon voimia! :heart:
Itselläni leikattiin muutama vk sitten kohdunulkoinen, joten ymmärrän surusi ja menetyksesi.
Oikein paljon ja isoja :hug:

 

:'( :hug:
Lumi-Marja, lämpimät osanottomme meiltä kaikilta, jotka lukivat tarinasi. Tarinasi oli niin kaunis ja surullinen. Lohdutusta lähettelen täältä sinulle. Oma ensimmäinen raskauteni ja menetykseni muutama päivä aiemmin eivät ole mitään sinun ja perheesi kokemaan suruun. Annoit kuitenkin minulle toivoa: koska sinä olet jaksanut ja selvinnyt niin paljosta ja uskallatte ehkä vielä toivoa ja yrittää, sitten uskallan ehkä minäkin. Kiitos tarinastasi. :heart:

 

Kiitos kaikille :hug: Pahoittelut myös keikile, teille, joita suru on kohdannut. Elämä v´älillä koettelee, se antaa aihetta iloon toisinaan vie surun syvimpii pyörteisiin. Kaikesta kuitenkin selviää, rakkaiden tuella ja ajan kanssa. Vaikka meitä on suru kohdannut useamman kerran, niin vielä emme toivoa ole menttäneet. Olemme puhuneet miehen kanssa menetyksestä, veiläkö todella uskallamme yrttää. Kyllä me vielä yritämme, emme anna periksi. Sen toisen yhteisen lapsen unelma on niin suuri, että se peittää alleen petyymysten kyyneleet ja antaa voimia. Vielä emme ole liian vanhoja, vielä on aikaa. Katsoessani tuota pian 3 vuotiasta tyttöä, joka touhuaa punaiset kiharat hiukset hulmuten omia touhujaan, olen varma, että toinen yhteinen halutaan. Vaikka vanhimmaiset ovatkin jo isoja, lukiossa ja ysillä, niin en tunne, että lapsiluku olisi tässä. Seuraava on kutosella ja nuorin ekan liiton lapsista 7v. Vielä meille mahtuu se kuudeskin lapsi, lapsi, jonka saamme syliin asti.

Mikään maailmassa ei ole minulle perhettä tärkeämpi, ei omaa lasta arvokkaampi. Vielä koittaa se päivä, kun saan aamulla herätä ja nähdä ensimmäisenä pienen vauvan hymyn viereltäni....

Kaikkea hyvää teille ja paljon jaksamista. Elämä kantaa, kun antaa sen viedä mukanaan.

Lumi-Marja