se tunne kun 3-vuotias lapsesi lohduttaa.

[QUOTE="a.p";24415704]Oiskohan parempi nyt luovuttaa. Sais lapsikin paremmat eväät elämään, olla lapsi. On vasta 3-vuotias, ei välttämättä muistaisi koko loppuelämäänsä kuinka äiti hylkäsi? Hän ehtisi unohtaa, ei ehtisi syyllistää itseään.[/QUOTE]

No mä ainakin olen onnellinen että mun äiti ei hylännyt mua, vaikka onkin aina ollut masentunut ja elämä muutenkin kohteli häntä kaltoin kun olin pieni. Toivoisin kyllä, että olisi tehnyt jotain asioita toisin, mutta äiti on rakas.

 

Tosi idioottia porukkaa täällä :O Kai äitikin voi joskus itkeä hetken. Onko oikein opettaa lapselle kulissia sitten? Ei äiti itke, ei äidillä ole tunteita?

Hyvä kirjoitus.

Kyllä on käsittämätöntä, että lapsen pitäisi nähdä vain positiivisia tunteita. Äiti ei saisi koskaan itkeä vaan äidin pitäisi olla täydellinen. Yrittäkää edes kuvitella sotavuosien kauheuksia ja suhteuttakaa ne ajat nykyaikaan.

 

Tosi idioottia porukkaa täällä :O Kai äitikin voi joskus itkeä hetken. Onko oikein opettaa lapselle kulissia sitten? Ei äiti itke, ei äidillä ole tunteita?

Tämäkö on mielestäsi sitten sitä normaalia toimintaa? Sitä, kun äiti saa itkeä hetken ja ei tarvitse pitää kulisseja pystyssä? Ja me olemme sinusta idiootteja kun uskomme, että tämä ap ei voi hyvin?

[QUOTE="a.p";24415704]Oiskohan parempi nyt luovuttaa. Sais lapsikin paremmat eväät elämään, olla lapsi. On vasta 3-vuotias, ei välttämättä muistaisi koko loppuelämäänsä kuinka äiti hylkäsi? Hän ehtisi unohtaa, ei ehtisi syyllistää itseään.[/QUOTE]

 

[QUOTE="Vieras";24415786]Yksittäinen kerta on hiukan eri asia, mutta toistuvasti lapsen joutuminen hoivaajan rooliin, vie pohjan lapsen oikeudesta olla lapsi, jonka ei kuulu murehtia elämää, saatikaan olla huolissaan vanhemmistaan.
Lapselle pitää pystyä antamaan turvallinen koti, jossa tietää että äiti/ isä hoitaa HÄNTÄ ja vie pipin pois. Ei toisinpäin.

Jos tähän ei pysty, on vanhemman tehtävä hoitaa asiansa niin, että saa apua ja lapsi turvallisen paikan olla LAPSI!
Mieti asiaa lapsen näkökulmasta, se aikuinen joka on olemassa huolehtiakseen sinusta, onkin yhtäkkiä kykenemätön siihen tehtävään ja lapsi huomaa sen, koska osaa kerran lohduttaakin. Se kaikkein turvallisin ja rakkain ihminen ei olekaan enää se johon hädän hetkellä luottaa.[/QUOTE]

+ että jo pienikin lapsi oppii suojelemaan toisia, eli jos kokee toisen olevan hädissään surullinen, yrittää suojella tätä ja ehkei siksi uskalla omia huoliaan/ murheitaan jakaa.

 

Lapsella on katto päänsä päällä, lapsella on ruokaa sekä puhtaat vaatteet. Lapsi käy päiväkodissa, äiti työssä. Lapsi ei koe eikä näe perheessään väkivaltaa, vihaa eikä alkoholia. Lapsi saa rakkautta, läheisyyttä. Mutta äiti ei osaa olla äiti. Menee päiviä hyvin, äiti peittelee lapsen, lukee iltasadun ja silittää. Menee kuukausia hyvin, elämä kulkee tasaisesti, äiti hymyilee.

Taas menee hetki ja käy näin. Äiti ei kykene nousemaan sängystä. Äiti itkee, paiskaa oven kiinni ja menee ulos istumaan. Kuulee kuinka lapsi itkee sisällä. Paha olo valtaa äidin. Viha itseään kohtaan. miksi tehdä näin. häpeää itseään, äidillä ei ole oikeutta tehdä näin, ei ole syytä.

 

Tosi idioottia porukkaa täällä :O Kai äitikin voi joskus itkeä hetken. Onko oikein opettaa lapselle kulissia sitten? Ei äiti itke, ei äidillä ole tunteita?

Ap anto ymmärtää nyt jotain muuta kun satunnaista äidin heikkoutta. Olen minäkin itkenyt 3v edessä mutten sentään masennusta tms että lapsen pitäs mua pääsääntöisesti lohduttaa.

 

[QUOTE="a.p";24415821]Lapsella on katto päänsä päällä, lapsella on ruokaa sekä puhtaat vaatteet. Lapsi käy päiväkodissa, äiti työssä. Lapsi ei koe eikä näe perheessään väkivaltaa, vihaa eikä alkoholia. Lapsi saa rakkautta, läheisyyttä. Mutta äiti ei osaa olla äiti. Menee päiviä hyvin, äiti peittelee lapsen, lukee iltasadun ja silittää. Menee kuukausia hyvin, elämä kulkee tasaisesti, äiti hymyilee.

Taas menee hetki ja käy näin. Äiti ei kykene nousemaan sängystä. Äiti itkee, paiskaa oven kiinni ja menee ulos istumaan. Kuulee kuinka lapsi itkee sisällä. Paha olo valtaa äidin. Viha itseään kohtaan. miksi tehdä näin. häpeää itseään, äidillä ei ole oikeutta tehdä näin, ei ole syytä.[/QUOTE]

Etkö sä kestä omia negatiivisia tunteitasi? Vai sitä, että purat ne lapseen?

 

[QUOTE="a.p";24415821]Lapsella on katto päänsä päällä, lapsella on ruokaa sekä puhtaat vaatteet. Lapsi käy päiväkodissa, äiti työssä. Lapsi ei koe eikä näe perheessään väkivaltaa, vihaa eikä alkoholia. Lapsi saa rakkautta, läheisyyttä. Mutta äiti ei osaa olla äiti. Menee päiviä hyvin, äiti peittelee lapsen, lukee iltasadun ja silittää. Menee kuukausia hyvin, elämä kulkee tasaisesti, äiti hymyilee.

Taas menee hetki ja käy näin. Äiti ei kykene nousemaan sängystä. Äiti itkee, paiskaa oven kiinni ja menee ulos istumaan. Kuulee kuinka lapsi itkee sisällä. Paha olo valtaa äidin. Viha itseään kohtaan. miksi tehdä näin. häpeää itseään, äidillä ei ole oikeutta tehdä näin, ei ole syytä.[/QUOTE]

Joo just. Tulkaa nyt vaan te jotkut vieläkin moralisoimaan kuinka me muut olemme idiootteja kun olemme sitä mieltä että tämä äiti ei ole ok. :headwall: Voi helvetti sentäs. Hae nyt ap ystävä hyvä apua. Ei siinä muu auta.

 

[QUOTE="a.p";24415821]Lapsella on katto päänsä päällä, lapsella on ruokaa sekä puhtaat vaatteet. Lapsi käy päiväkodissa, äiti työssä. Lapsi ei koe eikä näe perheessään väkivaltaa, vihaa eikä alkoholia. Lapsi saa rakkautta, läheisyyttä. Mutta äiti ei osaa olla äiti. Menee päiviä hyvin, äiti peittelee lapsen, lukee iltasadun ja silittää. Menee kuukausia hyvin, elämä kulkee tasaisesti, äiti hymyilee.

Taas menee hetki ja käy näin. Äiti ei kykene nousemaan sängystä. Äiti itkee, paiskaa oven kiinni ja menee ulos istumaan. Kuulee kuinka lapsi itkee sisällä. Paha olo valtaa äidin. Viha itseään kohtaan. miksi tehdä näin. häpeää itseään, äidillä ei ole oikeutta tehdä näin, ei ole syytä.[/QUOTE]

Oletko sä hakenu apua? EI tosiaan oo lapsen elämää toi toka selostus. Mutta luovuttaa ei kannata, 3v muistaa kyllä äidin ja asioita. Jossain kuitenkin ellei aktiivisesti.

 

Tämän iltainen tapahtuma, josta aloituksessani kerroin, sai mut ymmärtämään mitä mä teen omalle lapselleni. Todellakin ymmärrän että lapsen paikka on muualla. Hän on vain ainoa mulle, en tiedä pystynkö luopumaan. Tälläkin hetkellä vihaan itseäni, mitä tapahtuu. Yhtenä päivänä mä hukutan lapseni rakkauteen, annan kaikkeni. Toisenä päivänä olen kylmä, en jaksa puhua lapselleni. Kolmantena itken itseni häpeästä, en kykene liikkumaan, en halua nähdä ketään. miten mä pystyn tekemään näin, miksi? Minulle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ei ole oikeutta surra, ei ole syytä

 

Ettei olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö? Mulla on, ja siihen on olemassa lääkkeet.

Nyt AP haet sitä apua, niin itsesi kuin lapsesikin vuoksi!

 

Pahintahan tuossa ap.n kertomuksessa on se, että se "normaali" äiti, muuttuu välillä täysin tuntemattomaksi ihmiseksi. Mitähän mahtaa pienen päässä liikkua?

Hae itsellesi apua, olet sen velkaa lapsellesi. Lähteminen ei ole ratkaisu, jättää vaan jälkeensä suuren määrän kysymyksiä ja hylätyn tunteen. Avun hakeminen ei ole heikoutta, vaan rakkautta lähimmäisiään kohtaa, etenkin sitä pientä lasta, joka ei pysty ymmärtämään aikuisten murheita ja on täysin riippuvainen muiden hoivasta.

Hae apua, älä enää odota! Asiat ei itsestään muutu ja kohta saat olla hakemassa apua itsellesi ja lapsellesi sekä murehtia loppuelämäsi lapsesi vuoksi.

 

[QUOTE="a.p";24415821]Lapsella on katto päänsä päällä, lapsella on ruokaa sekä puhtaat vaatteet. Lapsi käy päiväkodissa, äiti työssä. Lapsi ei koe eikä näe perheessään väkivaltaa, vihaa eikä alkoholia. Lapsi saa rakkautta, läheisyyttä. Mutta äiti ei osaa olla äiti. Menee päiviä hyvin, äiti peittelee lapsen, lukee iltasadun ja silittää. Menee kuukausia hyvin, elämä kulkee tasaisesti, äiti hymyilee.

Taas menee hetki ja käy näin. Äiti ei kykene nousemaan sängystä. Äiti itkee, paiskaa oven kiinni ja menee ulos istumaan. Kuulee kuinka lapsi itkee sisällä. Paha olo valtaa äidin. Viha itseään kohtaan. miksi tehdä näin. häpeää itseään, äidillä ei ole oikeutta tehdä näin, ei ole syytä.[/QUOTE]

Mulla on samat tunteet käyty läpi.. Tuo vaihe kesti itsellä ikävä kyllä liian kauan, mutta lopulta sain apua. Puhuminen auttoi vaikka aluksi olinkin epäileväinen.. Harmi vain kun lapsi ei unohda tuota aikaa, nykyisin reagoi liian helposti jos näkee, että minulla on paha olla.
Hae kiltti oikeasti apua, pyydän.

 

Mullekin tuli mieleen tuo kaksisuuntainen. Nyt aloittajan on pakko hakea apua. Tuohon on ihan tietyt lääkkeet, joiden pitäisi tasapainottaa.

 

Miksi AP haluat niin kovasti luovuttaa ja antaa lapsen pois, mikset halua parantua? Apua on olemassa, sitä on vaan itse lähdettävä hakemaan.

 

mäkin olen sitä mieltä, että hae apua aktiivisesti. lapsen paikka on äidin luona ja lapsella on vain yksi biologinen äiti. mutta jos äiti on sairas niin äiti tarvitsee apua kyetäkseen olemaan hyvä äiti lapselleen. kaikki on kuitenkin kunnossa jos joka päivä ei jaksa "äitiyttä" ja silloin ollaan koko päivä yökkäreissä, katsotaan koko päivä telkkaria ja syödään pelkästään muroja. jotain isompaa on vialla, jos lapsesi joutuu kokemaan negatiivisia tunteita ja muuttumaan aikuiseksi silloin kun sinä et jaksa olla äiti.

 

Itselläni samanlainen kokemus, lapseni lohdutti minua kun itkin rankkaa keskenmenoa. Ja ikävä kyllä elämässä on hetkiä jolloin äitikin voi olla hetken heikko. Toivotaan jottei lapseni nyt kasva kieroon sen takia jotta en saanut itseäni koottua tarpeeksi ajoissa. Voimia aapeelle!

Toivotaan tosiaan niin. Ei aikuinen SAA itkeä lapselleen murheita.

 

Mistä mä parannun? Mitä mä sanon, mistä mä haen apua? Mulla ei ole mitään syytä tähän, olenko siis huomiota hakeva idiootti. Määräävät vitamiineja.

Sanonko rehellisesti vai onko ne vain ajatuksia? Olemme lapsen kanssa kahden.

 

Soita ap heti huomenna terveyskeskukseen. Tiedätkö, keskusteluapu tai lääkitys tai jokin voi saada sut palaamaan raiteillesi, niin että jaksat taas olla rakkaimmallesi hyvä äiti, niin kuin pohjimmiltasi varmasti olet. Olen siitä ihan varma.

 

[QUOTE="a.p";24416007]Mistä mä parannun? Mitä mä sanon, mistä mä haen apua? Mulla ei ole mitään syytä tähän, olenko siis huomiota hakeva idiootti. Määräävät vitamiineja.

Sanonko rehellisesti vai onko ne vain ajatuksia? Olemme lapsen kanssa kahden.[/QUOTE]

Sinä saat apua kun haet sitä, kerrot millaista sinulla ajoittain on. Ota yhteys esim. terveyskeskuksen neuvontaan, heiltä saat neuvoja mitä tehdä.

 

[QUOTE="a.p";24416007]Mistä mä parannun? Mitä mä sanon, mistä mä haen apua? Mulla ei ole mitään syytä tähän, olenko siis huomiota hakeva idiootti. Määräävät vitamiineja.

Sanonko rehellisesti vai onko ne vain ajatuksia? Olemme lapsen kanssa kahden.[/QUOTE]

Sano että sun on paha olla. Pyydä aika terveydenhoitajalle tai lääkärille. Tuo voi olla vaikka masennusta. Masennuksessa aivojen välittäjäaineita erittyy väärä määrä - siihen pystytään vaikuttamaan lääkkeillä. Tai sitten terapialla, että saisit jutteluapua.

Ei masennukseen useimmilla ole mitään syytä. Silti kolmasosa suomalaisista sen käy jossain vaiheessa elämäänsä läpi.

Millaiset tukiverkot sulla on? Vanhempasi, lapsen isä? Pystyvätkö auttamaan joskus lapsenhoidossa, jos sulle tulee oikein paha olla?

 

[QUOTE="a.p";24416007]Mistä mä parannun? Mitä mä sanon, mistä mä haen apua? Mulla ei ole mitään syytä tähän, olenko siis huomiota hakeva idiootti. Määräävät vitamiineja.

Sanonko rehellisesti vai onko ne vain ajatuksia? Olemme lapsen kanssa kahden.[/QUOTE]

En ole psykologi, mutta käytöksesi (hyvät ja huonot jaksot ilman mitään syitä) voisivat tosiaan viitata kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Terveyskeskuslääkärikin osaa jo auttaa ja ohjata eteenpäin, esimerkiksi psykologin juttusille.

KUKAAN ei tule pitämään sua huomiota hakevana idioottina. Lapsesi etu on nyt tärkein. Sanoit itsekin, että tilanne aiheuttaa ahdistusta. Älä siis jää seisomaan paikalleen, vaan ota se ensimmäinen askel.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei tee kenestäkään huonoa äitiä, ja kuten jo sanottu, siihen on olemassa lääkkeet. Myös minä olen yksinhuoltaja, ja olen bipolaarinen.

 

Lisään, että kerro rehellisesti millaisia ajatuksia sun päässä pyörii. Hoitohenkilökunnan on pakko ottaa sinut tosissaan.

 

[QUOTE="a.p";24416007]Mistä mä parannun? Mitä mä sanon, mistä mä haen apua? Mulla ei ole mitään syytä tähän, olenko siis huomiota hakeva idiootti. Määräävät vitamiineja.

Sanonko rehellisesti vai onko ne vain ajatuksia? Olemme lapsen kanssa kahden.[/QUOTE]

Mene neuvolaan ja sano terkalle, että et jaksa enää. Omistatko printtiä? Printtaa vaikka tämä keskustelu ja lätkäse terkalle käteen. Ei sinulla mitään menetettävää ainakaan ole. Sulla on joku vika korvien välissä, siitä parannut. Saat jotkut napit ainakin ensalkuun ja syöt niitä tunnollisesti ja käyt vähän jutskailemassa terkalle. Odota vaan, joku kaunis päivä elämä voittaa ja lapsi kiittää.

 

Itselläni samanlainen kokemus, lapseni lohdutti minua kun itkin rankkaa keskenmenoa. Ja ikävä kyllä elämässä on hetkiä jolloin äitikin voi olla hetken heikko. Toivotaan jottei lapseni nyt kasva kieroon sen takia jotta en saanut itseäni koottua tarpeeksi ajoissa. Voimia aapeelle!

Vaan että on, siis jaksettava, jos kerran lapsia hankkii. Ei ole pakko jaksaa siivota, ulkoilla jne. mutta on pakko jaksaa olla se turvallinen vanhempi lapselle, toki lapsen iästä ja ymmärryksen tasosta riippuen. Isommalle lapselle voi kertoa, miksi äiti on surullinen. Se on jopa hyvä, opettaa samalla lapselle miten suruja käsitellään.
Mutta tässä ap.n tapauksessa 3 vuotias on vielä pieni, niin pieni ettei ymmärrä aikuisten murheita. Ymmärtää vaan sen että äidillä joku hätä. Miten pahalta äitinä tuntuu, kun lapsi joutuu kokemaan suruja? Kuinka paljon pahempaa se onkaan lapsesta nähdä, oma rakas ihmisensä poissa tolaltaan, eikä ymmärtää mistä se johtuu.