O
"ouluäiti"
Vieras
Minulla on mies ja 3-vuotias poika ja toinen vauva tulossa tänä vuonna.
Olen huomannut, että me halailemme tosi paljon. Pojalle olemme kertoneet, että tykkäämme hänestä tosi paljon ja että meillä oli häntä ikävä kun hän on päiväkodissa.
Nyt tämä "kotikulttuuri" on alkanut tuottaa "tulosta" niin, että lapsemmekin on alkanut sanoa "äitiä oli ikävä", "minä tykkään isistä, äidistä". Tällaiset lauseet sulattavat sydämen ihan kokonaan. Samoin se, että mies sanoo kuinka ihana olen. Sanon myös miehelle näitä helliä sanoja.
Nyt olen alkanut tuntea jotenkin tosi pahaa oloa tästä tilanteesta, kun katselin omia lapsuuden videoita. Meillä kotona oli hyvä ilmapiiri, mutta äitimme ei vain koskaan saanut kuulla meiltä lapsilta tällaista. En muista koskaan halanneeni häntä itse omasta aloitteesta tai puhuneeni helliä sanoja. Tosi minullekaan ei sanottu koskaan, että "XXXXX sinua oli niin ikävä, sinä olet meidän kulta". Meillä oli siis paljon positiivista, mutta äitini ei saanut halauksia vaikka niistä pitääkin.
Jotenkin olen alitajuisesti alkanut pelätä, että olen saanut nyt liian hyvän perheen.
Miten muilla on, onko kyse vain siitä että perhekulttuurimme on kasvattanut lapsestamme niin hellyyttä osoittavan kullan, vai mikä on?
Minulla on jotenkin kauhea syyllisyys myös ajatella, että entä jos syynä on se, että äidilläni ei ollut poikaa - olisinko minä (jos olisin ollut poika) halannut häntä koko ajan? Johtuuko tämä lapsen sukupuolesta?
Olen huomannut, että me halailemme tosi paljon. Pojalle olemme kertoneet, että tykkäämme hänestä tosi paljon ja että meillä oli häntä ikävä kun hän on päiväkodissa.
Nyt tämä "kotikulttuuri" on alkanut tuottaa "tulosta" niin, että lapsemmekin on alkanut sanoa "äitiä oli ikävä", "minä tykkään isistä, äidistä". Tällaiset lauseet sulattavat sydämen ihan kokonaan. Samoin se, että mies sanoo kuinka ihana olen. Sanon myös miehelle näitä helliä sanoja.
Nyt olen alkanut tuntea jotenkin tosi pahaa oloa tästä tilanteesta, kun katselin omia lapsuuden videoita. Meillä kotona oli hyvä ilmapiiri, mutta äitimme ei vain koskaan saanut kuulla meiltä lapsilta tällaista. En muista koskaan halanneeni häntä itse omasta aloitteesta tai puhuneeni helliä sanoja. Tosi minullekaan ei sanottu koskaan, että "XXXXX sinua oli niin ikävä, sinä olet meidän kulta". Meillä oli siis paljon positiivista, mutta äitini ei saanut halauksia vaikka niistä pitääkin.
Jotenkin olen alitajuisesti alkanut pelätä, että olen saanut nyt liian hyvän perheen.
Miten muilla on, onko kyse vain siitä että perhekulttuurimme on kasvattanut lapsestamme niin hellyyttä osoittavan kullan, vai mikä on?
Minulla on jotenkin kauhea syyllisyys myös ajatella, että entä jos syynä on se, että äidilläni ei ollut poikaa - olisinko minä (jos olisin ollut poika) halannut häntä koko ajan? Johtuuko tämä lapsen sukupuolesta?
