Säälin nuorten äitien lapsia.

Parikymppinen (19-25-vuotias) on vielä niin nuori ja keskeneräinen tekemään isoja päätöksiä. Yli 30-vuotiaana sitten tajuaa, että se perheen perustaminen olisi pitänyt jättää myöhemmäksi.

 

Säälit sitten molempia lapsiani.

Minua lapsena harmitti se, että vanhempani olivat vanhoja ja epäcooleja.

 

Olipa taas typerä provo. Jos jostain kumman syystä oot tosissas, niin mä voin kertoa, että en mä ainakaa sun sääliäs kaipaa. Eikä kyllä kaipaa mun lapsikaa sun sääliäs.

Mitä siitä tulis jos kaikki sais lapset vasta yli 30-vuotiaana...

 

ei mun lasta tarvitse sääliä, on sillä ainakin isä joka on 35

 

[QUOTE="vieras.";29785374]ei mun lasta tarvitse sääliä, on sillä ainakin isä joka on 35 [/QUOTE]

Niin miks taas mainittiin alootukses vain naiset.

 

Olen saanut lapset 21, 24 ja 26 vuotiaana. Nyt olen 35 ja onneksi olen lapset nuorena saanut. En enää jaksaisi yövalvomista enkä touhuta lasten kans Nyt myös asuntolaina ja -opintolainat, joten ei olisi varaakaan jäädä kotiin töitään lapsia. Hyvä näin

 

20 v sain esikoisen ja nyt odotan toista, täytän 22 ennen vauvan syntymää. Rakastan perhe-elämää ja mieskin on täysillä mukana, raha-asiat kunnossa, ammattitutkinto hankittuna ja itse ainakin kerkesin baareissa yli vuoden juosta ja juhlia ennen sitäkin. Käydään esikoisen kanssa muskarissa ja perhekerhossa ja nautin lapsen kanssa kotona olosta täysillä<3 paljon ystäviä ja lapsikavereitakin löytyy en tiedä mitä säälimistä tässä tilanteessa oikein on.

 

Miljoona, miljoona provoa....

 

En usko hetkeäkään, että aloittaja on täyttänyt kolmeakymmentä. Jos on, niin on jäänyt pari ruuvia matkan varrelle...

 

Sääli on sairautta.

 

Jaa minä en sääli!! Itse täytän pian 34-vuotta ja mietin että jos olisin nuorempi jaksaisin ehkä paremmin esimerkiksi lasten yöheräilyjä... Voisin jopa harkita kolmatta lasta, jos olisin nuorempi.

 

Joku toinen säälii sitten vastaavasti nuorten lasten äitejä, joten eiköhän se säälin määrä lopulta tasoitu.

 

30-vuotiaana äidiksi tulleena ja vielä monta vuotta myöhemmin viimeistä odottaessani voin todeta että vaikka henkisesti olisikin kypsä hankkimaan lapset myöhemmin, niin kyllä kroppa kestää ja palautuu varmasti tästä rääkistä paremmin nuorella iällä.

 

Parikymppinen (19-25-vuotias) on vielä niin nuori ja keskeneräinen tekemään isoja päätöksiä. Yli 30-vuotiaana sitten tajuaa, että se perheen perustaminen olisi pitänyt jättää myöhemmäksi.

en ole bieläkään tajunnut, olen 37 ja esikoinen täyttää 18, muut 15-7v

 

Parikymppinen (19-25-vuotias) on vielä niin nuori ja keskeneräinen tekemään isoja päätöksiä. Yli 30-vuotiaana sitten tajuaa, että se perheen perustaminen olisi pitänyt jättää myöhemmäksi.

Ja yli 40-vuotiaana on ikionnellinen kun lapset on jo aikuisia ja itsellä riittää vielä virtaa ja terveyttä matkustaa ja harrastaa

 

Minua ei näköjään tarvitse sääliä, sillä kerkesin saada lapseni ennen kuin täytin 19.

On sulla paljon säälittävää, sillä suurinosa maailman naisista saa esikoisensa ennen kahtakymmentäviittä ikävuotta.

 

Olen saanut lapseni alle 35-vuotiaana ja suren vain sitä, ettei ollut mahdollista saada heitä 10 vuotta aikaisemmin..

 

mä en kyllä sääli nuorten äitien lapsia enkä vanhojenkaan. Jos nyt jotain lasta pitää sääliä, niin
- väkivaltaisten äitien
- alkoholistien
- nikotinistien
- nistien
- sekä sossupummien
lapsia

 

Ap, mua kiinnostaisi että minkä ikäisenä on oletettavaa, että tuo mun mies tajuaa tehneensä isoja virheitä?

 

Aapeen mielestä otollinen ikä olisi siinä 50 vuotiaana, kun on nähnyt riittävästi maailmaa. Harmi, ettei biologia anna periksi. Sanopa aapee miksi koulutuksesta päätetään jo ysiluokalla ja sitä ennenkin on pitänyt olla motivoitunut pääsemään tulevaisuutensa ammattiin ja kiinnostua vaikka kemiasta viimeistään ysillä. Jos menet riman ali kun et tiennyt niin voi voi kun sinusta tuli roskakuski kun et tiennyt vielä yläasteikäisenä että voisit ollakin kiinnostunut lääketieteestä. Se on turha sitten kolmikymppisenä itkeä kun se meni sitten siinä kun se lääkärin koulutus kestäisi itsestään ainakin 5 vuotta, plus lukiot ja vielä pitäisi sinne lääkikseen päästä. Ei onnistu ei.

Ei elämä toimi niin, että kaikki menee täydellisesti, kun ensin kokeilet parikymppisenä huonoja miehiä ja sitten 28 vuotiaana löydät sen unelman lentokentältä, menette 7 vuoden päästä naimisiin (kriisit kun pitää ohittaa), ja 35 vuotiaana ryhdytte lastentekoon. Teillä on tietysti se punainen tuma ja kasvimas jossa kasvatatte lasten kanssa tomaatteja.

Unelmissasi joo, mutta ei todellisuudessa. Tietysti jollekin käy tuuri, mutta se ei ole ikäsidonnaista. Tosi elämässä kun sitä oikeaa miestä ei ikinä löydä sieltä kentältä vaikka miten kauan sitä etsii, sitten iskeekin totuus kun olet lähemmäs kolmekymmentä ja olet lempannut kaikki miehet, joista olet löytänyt pienen virheen. Yksi ei halunnut edes lapsia, toisella oli hitaat siittiöt. Kolmas sattui olemaan huonotuloinen, eikä hän edes halunnut omakotitaloasumista, neljännestä olisit saanut hirveän anopin. Ei, ei mene kuin elokuvissa.

Tai jos menettekin naimisiin ja vielä oikeaan aikaan, saattekin hirveän koliikkilapsen, mies käy vieraissa ja pettää. Olit odottanut kahta täydellistä lasta, varsinkin sitä vaaleanpunaista prinsessaa. Ei...sait kaksi ylivilkasta poikaa, joihin ei tunnu mikään tehoavan. Lykitkaksosten rattaita vapputorilla ja toivot ettei toinen saa kohtausta. Voi helvetti mietit. Missä se sinun rauhallinen, helposti kasvatettava pikku tyttäresi on. Miksei sitä tullut.

Ota rennosti ja anna asioiden kulkea omalla painollaan.

 

Itse olin 19, kun sain esikoisemme. Nyt on useampi lapsi, ikää 36v. Nautin, kun alkavat olla isoja, en jaksaisi enää näin "vanhana" vauva- ja taaperoaikaa samalla tavalla kuin nuorempana. Lapset ovat tasapainoisia ja saman miehen kanssa olen nämä kaikki vuodet onnellisesti taivaltanut. Hoidossa ovat olleet vanhempien menojen takia ehkä 20-30 kertaa yhteensä ikinä, syynä muutaman päivän ulkomaanmatkat, konsertit, sisarusten syntymät tai elokuvissa käynti. Baarissa ei juosta ollenkaan, enkä usko, että sinne alkaa veri vetää nyt "vanhanakaan", vaikka mikäs siinä, kukin tykkää, mistä tykkää (mainitsenpa nyt kuitenkin, kun nuorista äideistä on sellainen kuva yleensä, että hoidattavat lapsiaan yhtenään mummoilla "biletyksensä" vuoksi). Päivähoidossa toki ovat, että voimme käydä töissä. Minulta löytyy useampikin ammatti (yksi oli jo ennen esikoisen syntymää), talous on kunnossa, on oma asunto (sekin kun on niin hienoa, ettei ihminen asu vuokralla herran jestas koko ikäänsä! ), on viisautta (kuulemma), empatiaa ja on suurta rakkautta niin miestä kuin lapsiakin kohtaan. En olisi voinut parempia valintoja tehdä ja väittäisin eläväni hyvin onnellisena onnellisten ihmisten parissa

 

Olipa taas aloitus. Kaikki vanhemmat voivat olla säälittäviä omalla tavallaan. Ihan sama minkäikäisinä lapset tekee, jos aidosti jaksaa niistä välittää ja rakastaa. Joillekin sopii vanhemmuus nuorella iällä, joillekin yli 40-veenä. Olen saanut lapseni yli 40-veenä ja ei se fyysisesti raskasta ole ollut. Hermot on jo venytetty ja yöunet muutenkin lyhentyneet. Ongelma on vain siinä, että raskautuminen vaikeutuu vanhemmalla iällä. Totta on sekin, että sitten sitä lapsetonta omaa aikaa ei tule ennen eläkeikää, mutta voihan sitä toki harrastaa silti kaikkea. Ei lapset mikään harrastusten este ole, tietty vaikempaa lähteä esim. golf-viikonloppua viettämäään naisporukassa, jos pieniä lapsia kotona. Mutta yksi asia on, jos tekee lapsia iäkkäänä, omat vanhemmat eivät ole enää vedossa ja henkisestikin voi jotkut isovanhemmat alkaa jo höpsääntyä, joten apua niistä ei enää välttis ole, päinvastoin.

 

Ja yli 40-vuotiaana on ikionnellinen kun lapset on jo aikuisia ja itsellä riittää vielä virtaa ja terveyttä matkustaa ja harrastaa

Tätä pointtia en ole näissä keskusteluissa tajunnut koskaan. Itse sain esikoiseni 33-vuotiaana, takana runsaasti elämää, kokemuksia, matkustelua, vapautta, virtaa, terveyttä ja nuoruuden draivia. Yli 40-vuotiaana toinen lapsi on jo koulussa ja toinenkin 5v, jos halutaan matkalle kahdestaan niin isovanhemmat ottaa ihan mielellään hoitoon kyllä. Tosin nautitaan nyt muksuista ja heidän kanssa matkusteluista niin paljon, että otetaan mukaan

 

Tätä pointtia en ole näissä keskusteluissa tajunnut koskaan. Itse sain esikoiseni 33-vuotiaana, takana runsaasti elämää, kokemuksia, matkustelua, vapautta, virtaa, terveyttä ja nuoruuden draivia. Yli 40-vuotiaana toinen lapsi on jo koulussa ja toinenkin 5v, jos halutaan matkalle kahdestaan niin isovanhemmat ottaa ihan mielellään hoitoon kyllä. Tosin nautitaan nyt muksuista ja heidän kanssa matkusteluista niin paljon, että otetaan mukaan

Mä puhun toki vain omasta puolestani, enkä missään nimessä väitä että mun tapani olisi ainoa oikea