Mä tässä olen pohtinut eroa jo kolmen vuoden ajan. Nii-in, kolmen vuoden ajan. Saamatta mitään aikaiseksi. Tai olenhan saanut, kaksi lasta. Vanhin kolme, nuorin 1v7kk. Ja koko ajan ollut olo, ettei tää ole oikein, ei ole sitä mitä mä haluan. Siis suhde, ei lapset. Niin, moni ihmettelee miksi tekee lapsia vaikka suhde on kuralla, ja sitä ihmettelen minäkin. : /
Anyway, suhteemme ei missään vaiheessa ole ollut normaali, kuten ystäväni tämän minulle on kertonut. Siis sillä tavalla normaali että arvostaisimme ja kunnioittaisimme toisiamme, ei ei. En usko että me koskaan ollaan arvostettu toisiamme, tekemisiämme arvojamme. Ollaan vaan luultu niin.
Riidat ovat värittäneet elämäämme, niin henkinen kuin fyysinen väkivalta. Molemmin puolin, en minä ole ollut vain uhrina vaan yhtälailla käynyt päälle. Ei normaalia.
Olemme hakeneet apua, aloitteestani. Kaksi kertaa. Parisuhdeterapeutilla. Jotta voisimme vielä jatkaa yhdessä. Ne ei ole tuottaneet tulosta, elämä on jatkunut riitojen ja hyvien aikojen vuorotellessa.
Moneen otteeseen miettinyt eroa, mutta se viimeinen askel on jäänyt ottamatta. Häpeän takia. Kaikki tulisi esille, väkivalta. Siis se että minäkin olen paha. Ja mies on käyttänyt tätä hyväksi, kuten taloudellista valtaa. Uhkailuilla että vie kaiken mukanaan eikä maksa mitään.... ja mä olen nämä uskonut ja pysynyt suhteessa.
Kai siellä taustalla on sitä, että pitää yrittää kaikkensa jotta perhe pysyy yhdessä. Opetetus että kaksi vanhempaa saman katon alla on parempi kuin eri katon alla. Mutta mihin asti? Siihenkö asti että toinen on tosissaan niin lyöty henkisesti ettei jaksa vaatiakaan mitään muuta? Tai pahimmassa tapauksessa että toinen on hautausmaalla ja toinen vankilassa?
Nyt oon saanut asiat sanottua ystäville, vanhemmille. Ollut alaston, rehellinen omista vioista lähtien. Asiasta en miehelle ole sanonut mitään. Olen käynyt sosiaalityöntekijöiden kanssa keskustelut. Varasin ajan jolloin mennään yhdessä keskustelemaan jatkosta, erosta, asumuserosta, lasten jutuista. Ja tämä sopi miehelle. Hän ei kuitenkaan tiedä totuutta että mä olen niin pitkällä omissa ajatuksissani että me erotaan. Hänelle olen kertonut että mennään avaamaan tilannetta kun tämä ei näin voi jatkua.
Mutta nyt on ajatuksissa se, että teenkö mä hätikötyjä päätöksiä, olenko mä oikeasti yrittänyt kaikkeni että voisimme olla yhdessä? Siis tuntuu että nyt kun asiat etenevät niin mä laitan jarruja, onko se normaalia? On se.
nko normaalia että haluaa olla onnellinen? Onko normaalia että kuulee mieheltään, että ansaitset erityistä? Kait on, mutta mä en ole onnellinen nyt enkä todellakaan kuule noita sanoja hyväsä merkityksessä. Eiryisen huono äiti kuulemma...
Nyt on just menossa sellainen seesteinen vaihe, ei tapella mutta emme kyllä keskustelekaan tärkeistä asioista. Jos keskustelisimme tai edes yrittäisimme, tappelisimme.
Miten mä selviän erosta, voinko mä oikeasti nyt erota kun on hyvä vaihe? Kaikkea näitä mä mietin. Ja tietenkin mietin, että miten mies pärjää? Hullua eikö vain?
Mutta mä en osaa kuvitella kuitenkaan sitä tilannetta että mä olisin oikeasti yksin? Yhteishuoltajuutta, mutta sitä että mä olisin yksin? Rahat tulisi vain minulta ja mä olisin se joka elättää lapset. Huhhuh, rankkoja aikoja edessä, sen tiedän. Päätettiin me mitä vain. Mutta eikö ole hassua, että pysyy suhteessa josta ei saa sitä mitä kaipaa. Katsoo aluksi ruusunpunaisten lasien läpi elämää ja miettii mielessään että tuo voisi olla tuollainen, mutta ei katso totuutta silmiin, että ei se ole nyt eikä se siksi muutu jollei se itse halua muuttua. ja kuitenkin jatkaa suhdetta, odottaa ihmettä tapahtuvaksi. Ja se ei tule, se ihme. Tilalle tulee pettymys.. ja siinä sitä sitten olet kun lasien vaaleanpunaisuus katoaa ja totuus on se että elämäsi ei ole sitä mitä halusit. Onko siihen tyydyttävä? Vai voiko vielä yli kolmekymppisenä muuttaa elämää? Mutta pitääkö sitä kysyä sitä toista mukaan? Mutta jos ei mikään ennenkään ole muuttunut vaikka muka on haluttu? Onko se taas joku ihme jota odottaa?
Jos joku on ollut tällaisessa pohtivassa tilanteessa niin olisin enemmän kuin kiitollinen jos voisin saada tukea ajatuksille, kuulla selviytymistarinoita. Kun tässä mun tilanteessa on se, että mulla ei ole säästöjä, kaikki pistin firmaan kiinni joka nyt on heikossa jamassa. Mutta tällä kertaa olen ajatellut että se ei ole se este, siis taloudellinen ahdinko jonka takia tähän jäisin. Ei, vaan nyt muut asiat ovat ne, jotka vaikuttavat päätöksiini, epäröinteihini.
Alkuun vanhempani sanoivat että jos ajat olisivat paremmin niin siis tal. tilanne. Mutta ei sekään välttämättä muuttais mitään. Me olimme hyvin toimeentulevia, oli rahaa riittämiin ei tarvinnut miettiä mihin sitä laittoi ja kuitenkin meillä oli ongelmia. Joten ei se ole se raha...
Tällaista pohdintaa tälle työpäivälle. Jotenkin tuntuu etten pariin viikkoon ole saanut tehtyä yhtään mitään töissä. Ei jaksa. Jos olisin vieraalla töissä, varmasti olisin saanut sairaslomaa. JA kuten ne sosiaalityöntekijätkin sanoivat, että eihänn tällaisessa tilanteessa voikaan pystyä tekemään asioita hyvin. Mutta selitäpä tätä nyt töissä kun ei vielä mikään ole selvää eikä tapanani ole olla ihan näin avoin kaikille...
Anyway, suhteemme ei missään vaiheessa ole ollut normaali, kuten ystäväni tämän minulle on kertonut. Siis sillä tavalla normaali että arvostaisimme ja kunnioittaisimme toisiamme, ei ei. En usko että me koskaan ollaan arvostettu toisiamme, tekemisiämme arvojamme. Ollaan vaan luultu niin.
Riidat ovat värittäneet elämäämme, niin henkinen kuin fyysinen väkivalta. Molemmin puolin, en minä ole ollut vain uhrina vaan yhtälailla käynyt päälle. Ei normaalia.
Olemme hakeneet apua, aloitteestani. Kaksi kertaa. Parisuhdeterapeutilla. Jotta voisimme vielä jatkaa yhdessä. Ne ei ole tuottaneet tulosta, elämä on jatkunut riitojen ja hyvien aikojen vuorotellessa.
Moneen otteeseen miettinyt eroa, mutta se viimeinen askel on jäänyt ottamatta. Häpeän takia. Kaikki tulisi esille, väkivalta. Siis se että minäkin olen paha. Ja mies on käyttänyt tätä hyväksi, kuten taloudellista valtaa. Uhkailuilla että vie kaiken mukanaan eikä maksa mitään.... ja mä olen nämä uskonut ja pysynyt suhteessa.
Kai siellä taustalla on sitä, että pitää yrittää kaikkensa jotta perhe pysyy yhdessä. Opetetus että kaksi vanhempaa saman katon alla on parempi kuin eri katon alla. Mutta mihin asti? Siihenkö asti että toinen on tosissaan niin lyöty henkisesti ettei jaksa vaatiakaan mitään muuta? Tai pahimmassa tapauksessa että toinen on hautausmaalla ja toinen vankilassa?
Nyt oon saanut asiat sanottua ystäville, vanhemmille. Ollut alaston, rehellinen omista vioista lähtien. Asiasta en miehelle ole sanonut mitään. Olen käynyt sosiaalityöntekijöiden kanssa keskustelut. Varasin ajan jolloin mennään yhdessä keskustelemaan jatkosta, erosta, asumuserosta, lasten jutuista. Ja tämä sopi miehelle. Hän ei kuitenkaan tiedä totuutta että mä olen niin pitkällä omissa ajatuksissani että me erotaan. Hänelle olen kertonut että mennään avaamaan tilannetta kun tämä ei näin voi jatkua.
Mutta nyt on ajatuksissa se, että teenkö mä hätikötyjä päätöksiä, olenko mä oikeasti yrittänyt kaikkeni että voisimme olla yhdessä? Siis tuntuu että nyt kun asiat etenevät niin mä laitan jarruja, onko se normaalia? On se.
nko normaalia että haluaa olla onnellinen? Onko normaalia että kuulee mieheltään, että ansaitset erityistä? Kait on, mutta mä en ole onnellinen nyt enkä todellakaan kuule noita sanoja hyväsä merkityksessä. Eiryisen huono äiti kuulemma...
Nyt on just menossa sellainen seesteinen vaihe, ei tapella mutta emme kyllä keskustelekaan tärkeistä asioista. Jos keskustelisimme tai edes yrittäisimme, tappelisimme.
Miten mä selviän erosta, voinko mä oikeasti nyt erota kun on hyvä vaihe? Kaikkea näitä mä mietin. Ja tietenkin mietin, että miten mies pärjää? Hullua eikö vain?
Mutta mä en osaa kuvitella kuitenkaan sitä tilannetta että mä olisin oikeasti yksin? Yhteishuoltajuutta, mutta sitä että mä olisin yksin? Rahat tulisi vain minulta ja mä olisin se joka elättää lapset. Huhhuh, rankkoja aikoja edessä, sen tiedän. Päätettiin me mitä vain. Mutta eikö ole hassua, että pysyy suhteessa josta ei saa sitä mitä kaipaa. Katsoo aluksi ruusunpunaisten lasien läpi elämää ja miettii mielessään että tuo voisi olla tuollainen, mutta ei katso totuutta silmiin, että ei se ole nyt eikä se siksi muutu jollei se itse halua muuttua. ja kuitenkin jatkaa suhdetta, odottaa ihmettä tapahtuvaksi. Ja se ei tule, se ihme. Tilalle tulee pettymys.. ja siinä sitä sitten olet kun lasien vaaleanpunaisuus katoaa ja totuus on se että elämäsi ei ole sitä mitä halusit. Onko siihen tyydyttävä? Vai voiko vielä yli kolmekymppisenä muuttaa elämää? Mutta pitääkö sitä kysyä sitä toista mukaan? Mutta jos ei mikään ennenkään ole muuttunut vaikka muka on haluttu? Onko se taas joku ihme jota odottaa?
Jos joku on ollut tällaisessa pohtivassa tilanteessa niin olisin enemmän kuin kiitollinen jos voisin saada tukea ajatuksille, kuulla selviytymistarinoita. Kun tässä mun tilanteessa on se, että mulla ei ole säästöjä, kaikki pistin firmaan kiinni joka nyt on heikossa jamassa. Mutta tällä kertaa olen ajatellut että se ei ole se este, siis taloudellinen ahdinko jonka takia tähän jäisin. Ei, vaan nyt muut asiat ovat ne, jotka vaikuttavat päätöksiini, epäröinteihini.
Alkuun vanhempani sanoivat että jos ajat olisivat paremmin niin siis tal. tilanne. Mutta ei sekään välttämättä muuttais mitään. Me olimme hyvin toimeentulevia, oli rahaa riittämiin ei tarvinnut miettiä mihin sitä laittoi ja kuitenkin meillä oli ongelmia. Joten ei se ole se raha...
Tällaista pohdintaa tälle työpäivälle. Jotenkin tuntuu etten pariin viikkoon ole saanut tehtyä yhtään mitään töissä. Ei jaksa. Jos olisin vieraalla töissä, varmasti olisin saanut sairaslomaa. JA kuten ne sosiaalityöntekijätkin sanoivat, että eihänn tällaisessa tilanteessa voikaan pystyä tekemään asioita hyvin. Mutta selitäpä tätä nyt töissä kun ei vielä mikään ole selvää eikä tapanani ole olla ihan näin avoin kaikille...
