Sori vaan mutta mun silmissä pelkosektio on sama kuin abortti ehkäisynä. Myös sijaissynnytys siksi että ei halua itse synnyttää (turhia syitä voi olla paljon, kuten että miten pääsen eroon vauvaläskeistä, sairastunko synnytyksen jälkeiseen masennukseen jne jne) on ihan suolesta. Ja todellakin nykyään suhtaudutaan leikkauksiin kuin leivän tekemiseen, mitä ne ei IKINÄ ole, ei vaikka lääketiede kuinka kehittyy. Mulla on tosi mustavalkoinen näkemys tässä asiassa. Kaikki leikkaukset pitäis olla vain, kun se on vauvan ja/tai äidin etu. Ei siksi että pelkää ohimenevää kipua tai että onks tukka hyvin salissa ja senjälkeisissä kuvissa.
Minun sektio oli kamala, odotin ihan innolla alatiesynnytystä. Totta helvetissä se sattuu, mutta sitä varten voi käydä pelkopolilla ja juttelemassa, eikä yleensä ihan luomuna tarvitse synnyttää, on olemassa kivunlievitystä. Se on kuin hyppää uimahallista korkealta; kun sen on tehnyt ja itsensä ylittänyt, haluaa mennä uudestaan. Minun asenne alatiesynnytykseen oli, etten katsonut oikeastaan mitään etukäteen valmiiksi, luin vaan äärimmäisen kivun kohtaamisesta ja siihen suhtautumisesta ja mukanaelämisestä. Eli sellainen soitellen sotaan-asenne. Ja sitten jouduinkin ihan liian pian kiireelliseen sektioon, ja kaikki menikin pieleen lääkkeen annostelusta vauvan ulos saamiseen, minun toipumiseen ja vauvan terveyteen. Alatiesynnytyksestä ei seuraa oikeastaan mitään pitkäaikaisia seurauksia (luita voi murtua mutta nekin paranee), meikä sen sijaan makas osastolla melkein viikon jolloin perheen pyöritys kaatui miehen ja sukulaisten niskaan, mua ei voinut käydä katsomassa kuin mies ja mun äiti, vauva oli eri osastolla kuin minä (että olin katkera kun muut äidit sai pitää vauvaa kainalossaan ja minun pikkunen oli toisella puolella sairaalaa!) ja tikit ei pysyneet ja jouduin uudestaan tikattavaksi. Ja kun VIIMEINKIN pääsin kotiin, jouduin liikkumaan älyttömän hitaasti ja varovaisesti (itsensä ruoskiminen liikkeelle tosiaan edesauttaa paranemista mutta damn kun siinä kestää hyvässä lykyssä viikkoja toisin kuin alateitse), olisin tarvinnut apuvälineitä kotiin ja jouduin joka päivä pistämään itseeni ruiskuilla ainetta minkä pitäisi estää veritulpan syntyminen, niitä sanottiin napapiikeiksi ja ne pistetään navan viereen. Ne ruiskut maksoi 60e ja kaikki sairaalakulut minusta ja pojasta oli jotain 600e, sinne meni veronpalautukset sen sijaan että olisin saanut ostaa ihkauudet vaunut. Haava on ihan hirveen näköinen edelleen (siitä on vuosi) eikä sen ympärillä ole tuntoa. Ja se tehtiin liian ylös, vatsa "taittuu" siitä kohdin enkä usko tämän asian ikinä korjaantuvan ilman plastiikkakirurgiaa, vaan meikäläinen saa tästälähin etsiä itselleen joko yksiosaiset uikkarit tai biksut mitkä tulee riittävän ylös. Enkä ole edes lihava, vaikka vauvakilojen karistelu sektion jälkeen olikin paaaaaljon pidempi prosessi kun en voinutkaan lähteä hyppimään lenkkipolulle tuosta vaan.
Mä en voi suurin surminkaan ymmärtää, miksi joku haluaisi tarkoituksella itsensä leikkauspöydälle sen sijaan että hoitais homman kuten se on hoidettu ammoisista ajoista lähtien, olettaen että mitään hyvää estettä alatiesynnytykseen ei ole. Se on aina vauvan paras synnyttää normaalisti ja imettää itse. Jotkut sitten omaa turhamaisuuttaan valitsee toisin, mutta se on sitten niiden oma häpeä. Ihan kuten tupakointi raskaana. Voi jösses.
Mene pelkopolille, kysy asiasta neuvolasta. Ikinä ei kannata suunnitella mitään etukäteen kun mikään ei taatusti mene suunnitellusti. Kuulostan nyt varmasti vain yhdeltä kliseeltä muiden mukana, kliseeltä joita luin ja kuulin itse raskausaikana, mutta kyllä se synnytys sieltä tulee. Ja menee. Ja sitten vauva kasvaa. Ja sinäkin liityt siihen kuoroon joka toteaa että pahus kun aika on mennyt nopeaan ja mikkomaija on jo vuoden. Itse näpsein mahastani kuvia joka päivä ja tuijottelin sitä peilistä, kuvittelin kumpi siellä on ja mitenpäin. En osannut yhtään keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin ja siihen kuinka muutun Äidiksi ja se koko maailma kaatuu niskaan. Voi kumpa mulla olisi ollut mammakaveri joka olisi vähän realiteetteja heilutellut nokkani edessä ja saanut minut ymmärtämään, millaista elämä tulee olemaan ja kuinka mukautua siihen. Minun lapset on maailman ihanimmat huolimatta siitä että kokoajan ollaan kipeenä tai antibiooteilla (voisikohan sen luonnollisen flooran puuttuminen olla se syy?), mutta olisi se normaali synnytys ollut kumminkin ihan kiva kokemus, tai edes imetys. Sekin meni keturoilleen kun makasin eri osastolla enkä osannut pyytää hoitajilta apua vaan kaikki vain oletti minun pärjäävän itse, ja se touhu on aika paljolti kiinni siitä, mitä korvien välissä on. :/ Onnea sinulle kuitenkin loppuodotukseen ja synnytykseen, mutta käy nyt hyvä ihminen puhumassa asiasta.