V
vierailija
Vieras
Olemme viisihenkinen perhe. Äiti, isä ja kolme lasta (17,13 ja 10). Perheen isä on ulkomaalainen ja työllistänyt itsensä pienyrittäjänä Suomessa. Jossain määrin on ollut kulttuuritörmäystäkin, mutta eniten "baggagea" parisuhteeseen on työnyt työllistymisen vaikeus ja miehen jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne. Itse olen ollut koko ajan palkkatyössä.
Olin nuorempana hyvin epävarma ja miellyttämisen haluinen. Vuosien saatossa olen kasvanut vahvemmaksi, kun taas mies on ehkä hiukan katkeroinut elämäänsä. Meillä on hyviäkin aikoja, mutta viime vuosina yhä enemmän ristiriitoja. Mies on joko muuttunut ilkeäksi, tai itse siedän sitä vähemmän. Hän on mm. alkanut haukkua ulkonäköäni hyvin ikävästi. Vuosia on tullut ja kieltämättä kilojakin kertynyt, mutta koen hänen kommentoinsa täysin ala-arvoiseksi. Usein hän myös liittää sen mielestänsä huonoon äitiyteeni - esim. hän haluaa "pakottaa" tyttäremme urheilemana, ettei heistä tulisi yhtä lihavia kuin äidistään. Kun hän on saanut purkauksensa ulos, hän käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut ja ihmettelee, mikä minua vaivaa. Itselläni alkaa kasvaa paha olo ja katkeruus ja rehellisesti sanottuna nautin hetkistä, kun mies ei ole kotona.
Esikoispojan kanssa heidän kommunikaationsa ei toimi ollenkaan. Miehen mielestä minä olen estänyt sen. Pohdin jatkuvasti, olenko tosiaan toiminut niin, ja varmasti olen vuosien saatossa tehnyt virheitäkin - ja teen varmasti edelleenkin. En ole kuitenkaan mielestäni estänyt häntä olemasta isä, ja mm. vauvavuosina hän huolehti lapsistamme. En "ominut" heitä. Näkenymksemme vanhemmuudesta on erilainen - itse pyrin keskustelevaan ja ymmärtävään vanhemmuuteen ja yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni, että lasten täytyy löytää oma polkunsa elämässä, vaikka saankin välillä itseni kiinni esim. omien "opintosuunnitelmien" tuputtamisesta tmv. Mieheni lempilauseita on "kuuntele ja tottele", sillä hän tietää mielestään kaiken paremmin. Esim. lahjakas urheilijapoika on kärsinyt vammoista. Mieheni mielestä se on lopulta minun syyni, koska olen antanut hänen käydä kavereiden kanssa kaupungilla tai harjoitella omalla tavallaan.
Hirveän vaikeaa selittää tyhjentävästi. Haluaisin olla vanhempi, joka pystyisi peittämään oman pahan olonsa lapsilta, mutta en pysty. Perheessä on hyviäkin aikoja, enkä haluaisi rikkoa perhettä lapsilta. Viime aikoina lasten kasvettua isommiksi olen alkanut aika avoimesti kertoa heille ongelmistani mieheni kanssa, osittain myös selittääkseni omaa käytöstäni. Se on varmasti väärin siinä mielessä, että lasten ei pidä valita puolia tai kantaa aikuisten murheita. Ja olen heille sanonutkin, että haluan vain kertoa rehellisesti, koska en pysty aina omaa huonoa oloa peittämään. PInnani myös lyhenee valtavasti, kun mies on ryöpyttänyt minua.
Tiedän, että etenkin esikoinen on kärsinyt huonosta ilmapiiristä kotona. Hänen mukaansa isä on hänen elämänsä isoin negatiivisuuden lähde. Olen samaa mieltä, mutta sitten mietin kuitenkin, että onkohan se kuitenkin minun syytäni. Olenko muuttanut isän negatiiviseksi tai kääntänyt lapset isää vastaan? En ole koskaan haukkunut isää lapsille, mutta kertonut kyllä rehellisesti missä asioissa olemme eri mieltä. Olen myös huolissani, miten esim. ulkonäkökeskeisyys ja urheilun "yli-ihannointi" vaikuttaa lapsiin. Itse olan aina ollut sitä mieltä, että kotona jokaisen täytyisi olla täysin hyväksytty, eikä rakkautta tai hyväksymistä pitäisi joutua "ansaitsemaan".
Saikohan kukaan tästä sekavasta vuodatuksesta mitään selvää? En tiedä, mitä tehdä.
Olin nuorempana hyvin epävarma ja miellyttämisen haluinen. Vuosien saatossa olen kasvanut vahvemmaksi, kun taas mies on ehkä hiukan katkeroinut elämäänsä. Meillä on hyviäkin aikoja, mutta viime vuosina yhä enemmän ristiriitoja. Mies on joko muuttunut ilkeäksi, tai itse siedän sitä vähemmän. Hän on mm. alkanut haukkua ulkonäköäni hyvin ikävästi. Vuosia on tullut ja kieltämättä kilojakin kertynyt, mutta koen hänen kommentoinsa täysin ala-arvoiseksi. Usein hän myös liittää sen mielestänsä huonoon äitiyteeni - esim. hän haluaa "pakottaa" tyttäremme urheilemana, ettei heistä tulisi yhtä lihavia kuin äidistään. Kun hän on saanut purkauksensa ulos, hän käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut ja ihmettelee, mikä minua vaivaa. Itselläni alkaa kasvaa paha olo ja katkeruus ja rehellisesti sanottuna nautin hetkistä, kun mies ei ole kotona.
Esikoispojan kanssa heidän kommunikaationsa ei toimi ollenkaan. Miehen mielestä minä olen estänyt sen. Pohdin jatkuvasti, olenko tosiaan toiminut niin, ja varmasti olen vuosien saatossa tehnyt virheitäkin - ja teen varmasti edelleenkin. En ole kuitenkaan mielestäni estänyt häntä olemasta isä, ja mm. vauvavuosina hän huolehti lapsistamme. En "ominut" heitä. Näkenymksemme vanhemmuudesta on erilainen - itse pyrin keskustelevaan ja ymmärtävään vanhemmuuteen ja yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni, että lasten täytyy löytää oma polkunsa elämässä, vaikka saankin välillä itseni kiinni esim. omien "opintosuunnitelmien" tuputtamisesta tmv. Mieheni lempilauseita on "kuuntele ja tottele", sillä hän tietää mielestään kaiken paremmin. Esim. lahjakas urheilijapoika on kärsinyt vammoista. Mieheni mielestä se on lopulta minun syyni, koska olen antanut hänen käydä kavereiden kanssa kaupungilla tai harjoitella omalla tavallaan.
Hirveän vaikeaa selittää tyhjentävästi. Haluaisin olla vanhempi, joka pystyisi peittämään oman pahan olonsa lapsilta, mutta en pysty. Perheessä on hyviäkin aikoja, enkä haluaisi rikkoa perhettä lapsilta. Viime aikoina lasten kasvettua isommiksi olen alkanut aika avoimesti kertoa heille ongelmistani mieheni kanssa, osittain myös selittääkseni omaa käytöstäni. Se on varmasti väärin siinä mielessä, että lasten ei pidä valita puolia tai kantaa aikuisten murheita. Ja olen heille sanonutkin, että haluan vain kertoa rehellisesti, koska en pysty aina omaa huonoa oloa peittämään. PInnani myös lyhenee valtavasti, kun mies on ryöpyttänyt minua.
Tiedän, että etenkin esikoinen on kärsinyt huonosta ilmapiiristä kotona. Hänen mukaansa isä on hänen elämänsä isoin negatiivisuuden lähde. Olen samaa mieltä, mutta sitten mietin kuitenkin, että onkohan se kuitenkin minun syytäni. Olenko muuttanut isän negatiiviseksi tai kääntänyt lapset isää vastaan? En ole koskaan haukkunut isää lapsille, mutta kertonut kyllä rehellisesti missä asioissa olemme eri mieltä. Olen myös huolissani, miten esim. ulkonäkökeskeisyys ja urheilun "yli-ihannointi" vaikuttaa lapsiin. Itse olan aina ollut sitä mieltä, että kotona jokaisen täytyisi olla täysin hyväksytty, eikä rakkautta tai hyväksymistä pitäisi joutua "ansaitsemaan".
Saikohan kukaan tästä sekavasta vuodatuksesta mitään selvää? En tiedä, mitä tehdä.
