Niin, siitä se alkoi tässä tapauksessa. Poikaystävä tiesi alusta asti, että aborttia en ikinä tekisi, en missään tilanteessa. Luulin hänen ymmärtäneen asian. Olimme sitten seurustelleet vajaa kaksi vuotta, kun huomasin odottavani lasta. Siitähän hän otti pultit. "Kyllähän sun täytyy tajuta, miksi haluan, että hankkiudut siitä eroon." Ja tämä oli kevyt ilmaus. Ajattelin kuitenkin, että se menisi ohi, kun hän huomaisi,ettei moisella mölinällä olisi minuun mitään vaikutusta. Kyllähän se levy vaihtui. " Mä oikeestaan toivon keskenmenoa." Sen jälkeen alkoi ryyppäys- ja sekoilukausi. Oli pakko erota, ei kiinnostanut katsoa sellaista. Pari kuukautta ennen lapsen syntymää hän kuitenkin sanoi, että välitti sekä minusta että lapsesta. Annoin luvan tulla mukaan synnytykseen. Tulihan hän sinne, muttei selvinpäin. Ja kun vauva oli tyttö, hän alkoi heti suunnitella seuraavien lasten syntymää, että saisi pojan. Tämä tapahtui siis synnytyssalissa. Kysyin kuitenkin puoliksi leikilläni, että mitä jos syntyykin vain tyttöjä, missä vaiheessa hän luovuttaisi. Kuulemma seitsemännellä kerralla. Hän kun vain haluaa pojan ja sillä siisti. Kun kotiuduin vauvan kanssa, tuoreen isän vierailut ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saatoi laskea kahden käden sormin, lastenvalvojalla hän vaati isyystestiä ja sen jälkeen sanoi suoraan, että on parempi, että olen yksinhuoltaja. Sitten hän vain katosi. Tutuilta kuulin, että hän teki kaikkea muuta kuin mietti tytärtään. Tyttö täyttää kohta viisi, eikä isä ole tähän mennessä vastuuta kantanut (ja on kohta 30 v) . Ei hän tyhmä tai paha ole, ei vain koskaan ole kasvanut oikeasti aikuiseksi. Erosta kuitenkin tuli helppo, hän vain ei enää ilmestynyt. Se oli helpotus.