Rv 10 raskaus "kaduttaa"..

En osaa selittää tätä tunnetta, mutta olen aina haaveillut äitiydestä suurimpana unelmanani..
Nyt kun rv 10 niin olen hieman peloissani ja mietiskelen, onko tämä oikeasti sitä mitä haluan... jne...

Mielessäni esim että nyt se on sitten menoa, nuoruus ohi jne...

Onkohan tämä ihan normaalia?

 

On ihan normaalia

 

On ihan normaalia :hug:

 

On normaalia, ja nuoruutesi on kohta ohi olet raskaana taikka et. Sitten lapsettomana vanhana ämmä se elämä vasta kovaa on.

 

Täysin normaalia. Vielä mahdollisten seuraavienkin raskauksien kohdalla

Itselläni kolmas raskaus oli lähes paniikinomaista mietiskelyä, että tuleekohan tästä mitään. En oikein raskausaikana osannut ajatella syntyvää lasta suurella rakkaudella (kuten aiempia) ja olin jo siitäkin huolissani. Nyt vain ei rakkaampaa vauvaa voisi olla :heart:.

 

Voi kuule, ihan normaalia miettiä noita. Minäkin mietin samoja, vielä toisen lapsenkin kohdalla. Vaikka niin kovasti heidät halusimme, ja onneksi teimme! <3 Mutta tottakai niin suuren elämänmuutoksen yhteydessä esiintyy myös pelkoja, huolta ja sitä luopumista. Mutta lupaan, ettet päivääkään vaihtaisi pois!

Minä poden varmaan lopun ikääni niitä mietteitä joita tunsin kun kuopuksella oli koliikki. Mielessäni ajattelin ettei olisi tehty jos olisi tiedetty ja että nyt on elämä pilalla. Mutta nuokin ajatukset johtuivat vain hurjasta väsymyksestä, pelosta ja voimattomuudesta. Ja menivät samalla hetkellä ohi. Ei pitäisi olla liian ankara itselleen.

Vaikka tunnet äitinä tai isänä lasta kohtaan/lapsesta negatiivisiakin tunteita, rakkaus ja onni voittaa kuitenkin aina mennen tullen. Tsemppiä!

p.s. Tuokin on jo sitä äidiksi kasvamista, luonto hoitaa

 

Niin normaalia. Mulla oli sama tilanne vuosi sitten suunnilleen, nyt mulla on sylissä 3 kk vanha vauveli enkä pois vaihtaisi! Noi tunteet jäi kyllä pois jo joskus keskiraskauteen mennessä

 

Kolmas raskaus menossa ja jokaisen aikana olen miettinyt, oliko tässä sittenkään järkeä. Ja tuleva pelottaa. Synnytyksen jälkeen sitten ihan eri juttu. Kuuluu normaaleihin raskauden tunneskaaloihin.

 

Täysin normaalia

 

Vielä on aikaa tehdä abortti.

 

Normia on ja sulla ap on nyt se 9kk aikaa valmistautua kaikkine tunteinesi ja ajatuksinesi. Kyllä mullakin odotusaikana pyöri vaikka ja mitä ajatuksia ja tunteita asiaa kohtaan. Sulla on menossa uuteen kasvaminen nyt ja se ei aina oo helppoa.

 

Ihan normaalia ja menee ohi noi tunteet ja ajatukset, viimeistään siinä vaiheessa kun vauva on sun sylissä.

 

Kiitos kaikille tsemppauksista.

Aborttia en ole tekemässä, mutta täytyy myöntää että olen sitä hieman miettinyt myös... Vaikka en siis ole aborttia tekemässä (en hyväksy sitä, jos ei kyse jostain tosi vakavasta asiasta), niin on käynyt mielessä että "onkohan tämä järkevää/pitäisikö tehdä abortti"...

Eiköhän me jotenkin pärjätä... Mieheni on ihana ja hänelle voisin kertoa tietysti näistä tuntemuksista, mutta en haluaisi huolestuttaa häntä...

ap

 

Niin, ehkä jotenkin olen yllättynyt siitä, että tämä vauva ei tunnu tietenkään mitenkään vielä konkreettiselta. Ehkä olen kuvitellut liikoja: että heti kun on raskaana, yhteys vauvaan rakentuu. Mutta voin kuitenkin vain kuvitella tosiaan, miltä tuntuu pitää vauvaa (ja vieläpä minun ja rakkaan mieheni aikaansaannosta) sylissä.. Eiköhän se siitä! .. Kiitos kaikille tsemppauksesta

Ap

 

Veikkaan, etteivät miehet ymmärrä tuota täysin, jos ollenkaan. He eivät myöskään tunne niitä hormonaalisia ja psyko-fyysisiä muutoksia kehossaan, joten heidän tietämättömyytensä on ymmärrettävää.

 

Täysin normaalia ja tilanne ainakin mulla vielä paheni, kun se lapsi syntyi ja huomasi, ettei paluuta entiseen tule koskaan enää olemaan. Vaan niin se vain ajan kanssa alkoi mieli tottua ajatukseen ja nyt ei voi enää edes kuvitella elämää ilman tuota pientä rakkauspakkausta Ja toinen lapsi tulossa, järki mennyt totaalisesti

Eli hengittele rauhassa, aika siihen auttaa ja se, että hormonitilanne rauhoittuu

 

Niin, ehkä jotenkin olen yllättynyt siitä, että tämä vauva ei tunnu tietenkään mitenkään vielä konkreettiselta. Ehkä olen kuvitellut liikoja: että heti kun on raskaana, yhteys vauvaan rakentuu. Mutta voin kuitenkin vain kuvitella tosiaan, miltä tuntuu pitää vauvaa (ja vieläpä minun ja rakkaan mieheni aikaansaannosta) sylissä.. Eiköhän se siitä! .. Kiitos kaikille tsemppauksesta

Ap

Kyllä se mullakin vaati sen että näin sikiön ekakerran ja kuulin sykkeen. Vaikka oli oireita. Että konkreettisesti sai jotain kosketusta tulokkaaseen. Ja se eka potku oli sitte seuraava sellanen yhteys. Vois sanoa että vaikka se odotusaika on jossain mielessä hemmetin pitkä(etenkin lopussa kun oottaa vaan synnytystä) niin toisaalta se on hyvä juuri sen valmistautumisen kannalta. Ehtii kypsyä.

 

Ja jos ja toivottavasti teillä on hyvä ja avoin suhde miehen kanssa, suosittelen puhumaan kaikista tunteista hänen kanssaan. Yhdessähän sitä taivalta kuljetaan, hyvä antaa isän olla mukana alusta asti.
Yllättävän paljon minun mies ainakin pohti varsinkin ensimmäisen raskauden aikana kaikkia tuntojaan ja tulevaisuutta. Ei ne miehet mitään aivottomia ja tunteettomia ole vaikka eivät raskausaikana niin konkreettisesti ole vielä tekeytyvässä tilanteessa mukana.

 

Tuo tunne on normaalia ja yhteys vauvaan tulee kun näet ekan kerran ultrassa mitä siellä mahassa oikeasti on ja vahvistuu kun kuulet ekan kerran sydänäänet ja tunnet ekat liikkeet. Itsellä kolme lasta ja joka raskaudessa ollut samat tunteet. Olisiko ollut keskimmäistä odottaessa kun tajusin et suurelta osin tuo tunne on sitä ettei uskalla kiintyä ennenkuin on vähän varmemmilla viikoilla. Jos yhtään lohduttaa niin odotan nyt neljättä liki rv 30 ja tässäkin raskaudessa on edelleen välillä tunne et mihin meninkään pääni työntämään ja olis voinu jättää tänkin kokemuksen väliin

 

Ja jos ja toivottavasti teillä on hyvä ja avoin suhde miehen kanssa, suosittelen puhumaan kaikista tunteista hänen kanssaan. Yhdessähän sitä taivalta kuljetaan, hyvä antaa isän olla mukana alusta asti.
Yllättävän paljon minun mies ainakin pohti varsinkin ensimmäisen raskauden aikana kaikkia tuntojaan ja tulevaisuutta. Ei ne miehet mitään aivottomia ja tunteettomia ole vaikka eivät raskausaikana niin konkreettisesti ole vielä tekeytyvässä tilanteessa mukana.

Tämä on muuten ihan totta! Meilläkin suhde lapsen myötä vielä vahvistui, kun vauva oli koliikkitapaus eli ekat kaks kuukautta käytännössä huusi kaiket illat. Osa pariskunnistahan tuossa tilanteessa alkaa miettiä eroa, meillä se asetelma meni niin, että oltiin minä ja mies versus huutava vauva Tilanteesta selvittiin vain puhaltamalla yhteen hiileen, yksin olisin tullut hulluksi. Miehet ei todellakaan ole aivottomia tai tunteettomia, pitää muistaa että lapsi on puolet sen miehen, eikä edes yrittää hoitaa kaikkea yksin

 

Vaikka olenkin ollut äärettömän onnellinen jokaisesta raskaudestani,niin kyllä silti on jossain vaiheessa tullut sellainen onkohan tämä nyt ihan viisasta,miten pärjätään jne olotila käväisemään.

 

Riippuu tietenkin tapauksesta mutta miehille puhumista hormoonipäissään kannattaa ehkä välttää tai ainakin harkita sen oman miehen kohdalla tarkkaan. Mun mies ei ainkaan olenkaan ole ymmäränyt (vaikka jo kolme lasta meillä) että hormoonipäisellä pelot ja ahdistukset voi olla ihan yliammuttuja eikä ne vielä tee ihmisestä hullua. Mun mies ei kestäny kuulla mun peloista kun esikoista odotettiin ja pitää mua hulluna edelleen.

Eikä tämä tietenkään ole kehoitus puhumattomuuteen parisuhteessa mutta ehkä on hyvä miettiä miten peloistaan puhuu ettei vaan lataisi pöytään kaikkea mitä korvien välissä liikkuu niin ku minä pöljä tein ku luulin että voitiin puhua kaikesta.

 

Ja välillä kun meininki yltyy apinamaiseksi ja joutuu kokoajan asettamaan rajoja noille hemmoille. Niin tulee mieleen oliko pakko hankkia niitä ollenkaan. Voisi asua siistissä kodissa jossa lelut ei yrittäisi vallata joka paikkaa. Tulla ja mennä miten tahtoo ja käydä kahvilla ja syödä rauhassa... On ne vaan niin ihania.

 

Normaalia on. Lapsia saadessa se oma elämä heittää kyllä sellasen häränperseen että kumma jos sen voi ihan pureksimatta niellä. Jos kovin mietityttää niin kannattaa kertoa fiiliksistä neuvolassa. Vertaistuki on kans hyvä, olisko sulla toista äitikaveria jonka kanssa jakaa tunteita??

 

Täysin normaalia. Itse tunsin samoin kun aloin odottaa nyt 4kk ikäistä tyttöäni ja vieläpä pitkän lapsettomuuden ja epäonnistuneen lapsettomuushoidon jälkeen! Mietin,että onko tää nyt sit kuitenkaan sitä mitä haluan. Ja voi,tyttö on niin ihana kuin mikä. On ihana seurata hänen kehitystään ja tytön hymyt kruunaa kaiken! :heart:
Ihanaa odotusaikaa ap:lle!