Esikoisen aikaan asuimme pääkaupunkiseudun tuntumassa pikkukaupungin keskustan vieressä kerrostalokaksiossa. Autoa ei tarvinnut ja joka paikkaan pääsi kävellen. Tarvittaessa pääsi julkisilla kulkuneuvoilla nopeasti Helsingin keskustaan. Lähellä oli puistoja, joissa kävi paljon porukkaa, oli äiti-lapsi -kerhoja jne. En kokenut oloani ollenkaan yksinäiseksi, sillä ympärillä oli niin paljon virikkeitä niin äidille kuin vauvallekin ja tarvittaessa luontokin oli lähellä. Heti, kun vauva oppi istumaan itse, aloimme pyörällä liikkumaan esim. pyöräilimme lähimetsään poimimaan mustikoita. Vauva nukkui päiväunet päiväkävelyitteni aikana, parvekkeella tai kesäaikaan jopa takapihalla (asuntomme sijainti on päättyvän kadun varrella, ei juurikaan läpikulkua jalankulkijoiden osalta jne).
Toinen vauva syntyi sitten aikanaan kaksioomme ja tajusimme toki sen, että pitäisi päästä siirtymään isompaan asuntoon ennemmin tai myöhemmin.
Otimme jättilainan ja muutimme kotikaupungissamme keskustasta kauas laitamille "maalle" saadaksemme juuri ne himoitut oman pihan ja saunan. Tajusimme aika pian, että se oli virheliike. Suurin osa naapureistamme oli meitä vanhempia, joilla ei ollut pikkulapsia, vaan murkkuikäisiä. Ne, joilla oli pikkulapsia, olivat niitä vanhempia, joilla laina oli niin iso, että oli kummankin vanhemman pakko käydä töissä. Rahaa ei ollut ostaa toista autoa, joten olin keskellä ei-mitään syrjässä palveluista, julkinen liikenne toimi huonosti, ei ollut kavereita sen paremmin itselle kuin lapsillekaan. Myös rahan puute tuntui. Lapset halusivat omalta pihalta puistoon ja kavereitten luokse, eikä heille ollut mikään arvo se, että pihapläntti oli oma. Pidimme asuntoa vain 2 vuotta, jonka jälkeen muutimme takaisin kerrostaloon.
Nyt elämme taas tyytyväisinä. Aikaa ja rahaa on enemmän. Hermotkaan eivät ole niin riekaleina, kun koti pysyy kunnossa pienemmällä puuhastelulla. Kerrostalon saunavuoro + uintireissu järvelle tai uimahalliin riittää meille. Omaa pihaa ei ole, mutta kesäisin vuokrataan mökki tai käydään vanhempien mökillä.
Kannattaa tosiaan miettiä asioita monelta kantilta. Vaikka omakotitaloa pidetään parhaana asumismuotona, se on kallis eikä ollenkaan niin huoleton kuin kerrostalo. Rivitalo puolestaan yhdistää omakoti- ja kerrostaloasumisen hyvät sekä huonot puolet.
Muuten, paras ystäväni asuu perheensä kanssa huonomaineisessa lähiössä kerrostalossa. Hän on kehunut alueen hyväksi, sillä lähiöissä on usein paljon lapsia. Vaikkei sitä omaa pihaa olekaan, niin lasten ei tarvitse yksinään olla pihalla, vaan kavereita riittää. Tuossa lähiössä on myös vieressä päiväkoti, jonka pihalla voi käydä leikkimässä iltaisin, vieressä on pulkkamäki ja isommille lapsille lähellä on koulu, jonka pihalla voi käydä luistelemassa tai pelaamassa pesistä tai futista. Eri elämäntilanteissa "huonokin" vaihtoehto voi olla oikeasti tosi hyvä. Huonomaineisten lähiöiden maine voi perustua yksittäisiin vuokrataloihin, joissa on meteliä tai esim. juuri alueen baarin läheisyyteen.