Onko syy todella parisuhteessa vaiko siinä että olet huono puhumaan/pyytämään apua.
Mieti nyt totuuden mukaisesti asiaa, moni kuvittelee oman pahan olon lähteeksi puolison, kun oikeasti syy voi olla masennus tai uupumus , tai tukiverkkojen puute. Tai oma kyvyttömyys käsitellä ongelmia.
Minulta et ainakaan saa eroamiselle tukea, minusta monikasn asia ei ole aen arvoinen mitä lapsi menettää kun perhe rikotaan.
Esimerkiksi mieheni isä rikkoi perheensä miehen ollessa 12v (kyllä masentui 12vuotiaana) se johti miehellä vuosien masennus ahdistus kierteeseen, kyvyttömyyteen ratkoa ongelmia, ym ongelmiin. Hän parani vasta minun kanssani( 24v iässä), mutta helppoa se ei ollut , ensimmäiset vuodet oli todella vaikeita.
Minä taas tule ehjästä perheestä, vanhemmat yhdessä 35vuotta, kyllä on tullut nähtyä hyvät ja huonot ajat, huonojen aikojen jälkeen hyvät ajat taas. Kaikennäköisiä kriisejä, mutta myös uudelleen puolisoon rakastumisia.
Itse en luovuta, vaikka nyt joku asia plis parikin vuotta hankala, niin mitäs sitte, ei se ikuisuutta kuitenkaan kestä. Puolisot muuttuu ja joskus kasvaa eri tahdissa, kun kuitenkin aina pitää mielessä sen että tähän tyyppiin rakastuin , niin kyllä ne ongelmat loppupeleissä ratkeaa. Rakkauskin voi välillä tuntua olevan hukassa (vaikka uupumuksrn takia , ihana vauva aika ) mutta se rakkauden tunnekin palasi kun ei ollut enää vaan väsynyt 24/7 . Omat ajatuksetkin vaikuttaa tunteisiin toista kohtaan. Onneksi oon oppinut vanhemmiltani ja mummilta että kaikesta pitää puhua, vaikka sata kertaa.
Ja oma lisäys on se että pariterapiaan ajoissa! Jos ei tunnu eka terapeutti oikeelta niin sitte aika toiselle.
Mummin suhde/avioliitto kesti hautaan asti.
Se on omakin tavoitteeni, plus siinä sivussa haluan opettaa lapset vaalimaan ihmissuhteitaan, opettaa heidät arvostamaan ja välittämään vaikka olisivatkin joskus eri mieltä. Opettaa heidät ratkomaan ongelmat, eikä tuhoamaan parisuhteitaan
Ajattelin että löytyisiköhän täältä vertaistukea eronpartailla olevilta. Olen todella huono puhumaan tai pyytämään apua ulkopuolisilta, kun elämä on onnistunut kolhimaan paljon ihmissuhteita. Sen takia varmaan olen niin yksinäinen lasten kanssa kun en uskalla luottaa. Tunnen itseni epäonnistuneeksi äidiksi kun haluan erota avopuolisostani. Olisin halunnut antaa lapsilleni ehjän kodin ja nyt haluan sen rikkoa.. Tiedän että lapsille on parasta että vanhemmat ovat onnellisia olivat he sitten erossa tai yhdessä ja että kyllä lapset sopeutuvat. Mutta ei tämä ole reilua lapsia kohtaan. En tiedä kokevat muut eroa harkitsevat näin? Tuntuu kuin en riittäisi mihinkään ja voimat loppuvat kun ei läheisiltä voi/halua pyytää apua kun he vain tuomitsevat.. Joka kuluttaa voimia entisestään..Toivoisin niin että elämä olisi edes hetken helpompaa..