P
plaa
Vieras
Vauva 1vko ikäinen. Esikoisen synttärit ensi lauantaina jolloin vauva vajaa 2vko. Esikoisella hirveä uhma ja reagoi tosi vahvasti vauvaan. Mulla perse täynnä tikkejä ja olo todella heikko edelleen synnytyksen ja ison verenhukan jäljiltä.
Äitini keksi pyytää pääsisikö mieheni auttamaan tavaroiden kantamisessa tuolloin synttäripäivän aamupäivänä "ihan vain puoisen tuntia". Meiltä ajaa heille ja takaisin reilu 40min plus roudaamiseen käytetty aika siihen päälle. Kun kysyin eikö tätä voisi hoitaa joskus toiste, alkoi natina siitä kuinka hän ei usein pyydä mitään, ja että onhan se mieheni välillä muutenkin puoli tuntia tästä poissa. Sanoin että juu, mutta synttäreitä valmistellessa sitä on tarpeen että toinenkin aikuinen on paikalla, että saan kaiken tehtyä, jos esikoisella on huono päivä tai vauva haluaa syödä jatkuvasti tai olen taas valvonut puoli yötä sen kanssa. Siitä alkoi sitten alentuvaan sävyyn "voi en tajunnut että sä olet NOIN VÄSYNYT voi voi vaikka mies on KOKO AJAN SIINÄ SUN TUKENA ja kyllä MINÄ silloin hoidin lapset ja kodin AIVAN YKSIN kun te olitte pieniä, kyllä MINÄKIN JAKSOIN" jne.
Mua aloi niin julmetusti suututtamaan että annoin tulla tuutin täydeltä mitä ajattelin, pointteina lähinnä
1) oliko hän edes ajatellut _kysyvänsä_ meiltä saako apua, vai oliko jo _päättänyt_ että näin tullaan tekemään?
2) kun itse olin lapsi ja veljeni syntyi, oli meillä 8v ikäeroa, nyt meillä esikoisella ja vauvalla 3v eli hiukan työläämpi tilanne
3) meillä oli tosi kurja tilanne lapsuudenkodissa, faija dokasi ja aina sai pelätä jokaöistä kotiutumista ja tappelua mikä siitä seurasi, äiti keskittyi täysillä pikkuveljeen ja minä kirjoittelin anteeksi että olen olemassa-lappuja vanhemmilleni ja suunnittelin itsemurhaa kymmenenvuotiaana.
Äitini argumentti on että olen ollut hänen silmäteränsä ja kaikkein rakkain koko lapsuuteni ajan, ja että häntä loukkaa suunnattoman paljon, kun kyseenalaistan sen rakkauden kaikkivoipuuden ja kerron millaiset jäljet perhetilanne tuolloin on minuun jättänyt. No, se on voi voi ja minä olen valitettavasti joutunut näitä kipupisteitä pureskelemaan pitkän terapian verran. Nyt olen niiden osalta jo sujut, mutta ihan mitä vain en suostu kuuntelemaan enää.
Yritin kertoa, että eniten mua satuttaa se alentuva sävy jolla hän muhun suhtautuu. Ja ettei hän suostu näkemään sitä, kuinka eri tilanne meidän perheessä on, ja kuinka paljon korkeammalla mun rima on onnellisen elämän rakentamisessa kuin hänellä ehkä aikanaan oli. Mun lasten ei tarvitse pelätä kotonaan ketään eikä ikinä.
Sanon harvoin äidilleni vastaan missään asiassa, myönnyn yleensä kaikkeen enkä esitä vasta-argumentteja vaan mielummin nielen sanani ja annan hänen päteä asioissa joissa olemme ehkä eri mieltä. Mutta nyt, viikon vanhana uusioäitinä kaikkien hormonien ja väsymyksen yhteisvaikutuksesta, meni vaan yli ja sanoin pahasti takaisin, ja se taisi yllättää äitini pahanpäiväisesti. Normaalisti olisin varmaan sanonut että no joo, kai se roudausjuttu saadaan sumplittua johonkin väliin jotenkin, kai mä pärjään näiden hunnien kanssa ja ei siinä mitään, vaikka oikeasti en olisikaan halunnut päästää apukäsiä pois siltä aamupäivältä.
Puhelun lopuksi mua vielä jäi raivostuttamaan äidin asenne joka tulee hyvin esiin siinä, kun sanoi että asia selvä, jätänpä teidät sitten ihan rauhaan (vaikka nyt siis tietää että olen hemmetin väsynyt ja heikkona edelleen ja esim. esikoisen kanssa olisi kiva jos joku viettäisi välillä aikaa) ja vielä tokaisi että "Nähdään sitten siellä synttäreillä - mikäli olen enää tervetullut sinnekään! En halua tulla sinne kuuntelemaan kun huudat minulle ja loukkaat minua!" Ööö, mulla ei todellakaan ole tapana huutaa ja raivota ylipäätään ikinä, saati nyt sitten synttäreillä joita tiedän esikoisen odottavan todella kovasti. Piti vielä vetää tuo marttyyrikortti esiin "jos nyt enää olen tervetullut" - hohhoijaa. Sanoin tuota ennen jo, että nyt järki käteen, hoidetaan asiat asioina ja suunnitelma pitää mutta en ala kuunnella mitään olotilani vähättelyä tai vertailua hänen tilanteeseensa.
No jopa tuli tilitys, mutta raivostuttaa niin valtavasti, itkettää ja on paha mieli. Ja olisi oikeasti kiva jos äiti ymmärtäisi eikä olisi aina tuollainen diiva jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava :/. Joo, itsekin olisin voinut olla rauhallisempi, tiedetään, mutta joskus se minunkin kuppini menee näköjään nurin. Nyt sitten ollaan ilman isovanhempien apua vähintään synttäreihin saakka, ei sillä että sitä apua olisi tähänkään mennessä liikaa saanut. Äitini vahti poikaa yön yli kun olimme synnyttämässä ja puoli päivää sen jälkeen, että mies pääsi käymään töissään ja ruokakaupassa, nyt koko viikkona ei ole nähty sen jälkeen. (vaikka asumme siis ihan lähekkäin, ruuhkista riippuen vajaa/reilu 20min suuntaansa)
Äitini keksi pyytää pääsisikö mieheni auttamaan tavaroiden kantamisessa tuolloin synttäripäivän aamupäivänä "ihan vain puoisen tuntia". Meiltä ajaa heille ja takaisin reilu 40min plus roudaamiseen käytetty aika siihen päälle. Kun kysyin eikö tätä voisi hoitaa joskus toiste, alkoi natina siitä kuinka hän ei usein pyydä mitään, ja että onhan se mieheni välillä muutenkin puoli tuntia tästä poissa. Sanoin että juu, mutta synttäreitä valmistellessa sitä on tarpeen että toinenkin aikuinen on paikalla, että saan kaiken tehtyä, jos esikoisella on huono päivä tai vauva haluaa syödä jatkuvasti tai olen taas valvonut puoli yötä sen kanssa. Siitä alkoi sitten alentuvaan sävyyn "voi en tajunnut että sä olet NOIN VÄSYNYT voi voi vaikka mies on KOKO AJAN SIINÄ SUN TUKENA ja kyllä MINÄ silloin hoidin lapset ja kodin AIVAN YKSIN kun te olitte pieniä, kyllä MINÄKIN JAKSOIN" jne.
Mua aloi niin julmetusti suututtamaan että annoin tulla tuutin täydeltä mitä ajattelin, pointteina lähinnä
1) oliko hän edes ajatellut _kysyvänsä_ meiltä saako apua, vai oliko jo _päättänyt_ että näin tullaan tekemään?
2) kun itse olin lapsi ja veljeni syntyi, oli meillä 8v ikäeroa, nyt meillä esikoisella ja vauvalla 3v eli hiukan työläämpi tilanne
3) meillä oli tosi kurja tilanne lapsuudenkodissa, faija dokasi ja aina sai pelätä jokaöistä kotiutumista ja tappelua mikä siitä seurasi, äiti keskittyi täysillä pikkuveljeen ja minä kirjoittelin anteeksi että olen olemassa-lappuja vanhemmilleni ja suunnittelin itsemurhaa kymmenenvuotiaana.
Äitini argumentti on että olen ollut hänen silmäteränsä ja kaikkein rakkain koko lapsuuteni ajan, ja että häntä loukkaa suunnattoman paljon, kun kyseenalaistan sen rakkauden kaikkivoipuuden ja kerron millaiset jäljet perhetilanne tuolloin on minuun jättänyt. No, se on voi voi ja minä olen valitettavasti joutunut näitä kipupisteitä pureskelemaan pitkän terapian verran. Nyt olen niiden osalta jo sujut, mutta ihan mitä vain en suostu kuuntelemaan enää.
Yritin kertoa, että eniten mua satuttaa se alentuva sävy jolla hän muhun suhtautuu. Ja ettei hän suostu näkemään sitä, kuinka eri tilanne meidän perheessä on, ja kuinka paljon korkeammalla mun rima on onnellisen elämän rakentamisessa kuin hänellä ehkä aikanaan oli. Mun lasten ei tarvitse pelätä kotonaan ketään eikä ikinä.
Sanon harvoin äidilleni vastaan missään asiassa, myönnyn yleensä kaikkeen enkä esitä vasta-argumentteja vaan mielummin nielen sanani ja annan hänen päteä asioissa joissa olemme ehkä eri mieltä. Mutta nyt, viikon vanhana uusioäitinä kaikkien hormonien ja väsymyksen yhteisvaikutuksesta, meni vaan yli ja sanoin pahasti takaisin, ja se taisi yllättää äitini pahanpäiväisesti. Normaalisti olisin varmaan sanonut että no joo, kai se roudausjuttu saadaan sumplittua johonkin väliin jotenkin, kai mä pärjään näiden hunnien kanssa ja ei siinä mitään, vaikka oikeasti en olisikaan halunnut päästää apukäsiä pois siltä aamupäivältä.
Puhelun lopuksi mua vielä jäi raivostuttamaan äidin asenne joka tulee hyvin esiin siinä, kun sanoi että asia selvä, jätänpä teidät sitten ihan rauhaan (vaikka nyt siis tietää että olen hemmetin väsynyt ja heikkona edelleen ja esim. esikoisen kanssa olisi kiva jos joku viettäisi välillä aikaa) ja vielä tokaisi että "Nähdään sitten siellä synttäreillä - mikäli olen enää tervetullut sinnekään! En halua tulla sinne kuuntelemaan kun huudat minulle ja loukkaat minua!" Ööö, mulla ei todellakaan ole tapana huutaa ja raivota ylipäätään ikinä, saati nyt sitten synttäreillä joita tiedän esikoisen odottavan todella kovasti. Piti vielä vetää tuo marttyyrikortti esiin "jos nyt enää olen tervetullut" - hohhoijaa. Sanoin tuota ennen jo, että nyt järki käteen, hoidetaan asiat asioina ja suunnitelma pitää mutta en ala kuunnella mitään olotilani vähättelyä tai vertailua hänen tilanteeseensa.
No jopa tuli tilitys, mutta raivostuttaa niin valtavasti, itkettää ja on paha mieli. Ja olisi oikeasti kiva jos äiti ymmärtäisi eikä olisi aina tuollainen diiva jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava :/. Joo, itsekin olisin voinut olla rauhallisempi, tiedetään, mutta joskus se minunkin kuppini menee näköjään nurin. Nyt sitten ollaan ilman isovanhempien apua vähintään synttäreihin saakka, ei sillä että sitä apua olisi tähänkään mennessä liikaa saanut. Äitini vahti poikaa yön yli kun olimme synnyttämässä ja puoli päivää sen jälkeen, että mies pääsi käymään töissään ja ruokakaupassa, nyt koko viikkona ei ole nähty sen jälkeen. (vaikka asumme siis ihan lähekkäin, ruuhkista riippuen vajaa/reilu 20min suuntaansa)
. Hyvänen aika. Itse vaan ehkä haluaisin olla apuna, en tiedä vaikea toki sanoa, mutta luulisin näin. Äiti käy töissä, on hyväkuntoinen alle kuusikymppinen eikä joudu huolehtimaan kenestäkään itsensä lisäksi 
. Istuskelee illat kotona ja meditoi, käy kävelyllä ja lueskelee. 
