Raskaus ja ero. Miten nauttia tulevasta vauvasta?

[Vieras]

Hei, tahtoisin saada vertaistukea saman kokeneilta.

Olen nuori äiti jolla ennestään edellisestä parisuhteesta 3-vuotias lapsi ja takana vuosi seurustelua uuden miehen kanssa joka siis on nyt entinen. Olen siis raskaana nyt 12.viikolla ero tuli lopullisesti muutamia viikkoja sitten ja mies muutti puolen vuoden yhdessä elon jälkeen pois. Nopeaa toimintaa tiedän, asioita olisi pitänyt harkita etenkin kuin suhde oli alusta asti todella vaikea ja haasteellinen, voimia vievä.

Tein päätöksen jonka takana aijon seistä, esikoiseni ei joudu enään hetkeäkään katsomaan riitaa, huonoa ilmapiiriä, äidin ahdistusta ja väsymystä jota ei ennen ollut nähtävissä. Tämä kaikki siis alkoi lähes heti tavattuamme mutta yhteen muuton jälkeen paheni huomattavasti.

Rankka suhde takana, tosin oli siinä niin paljon hyvääkin. Jos omat voimat loppuu eikä kykene enään toisen ihmisen takia olemaan se äiti joka ennen pystyi olemaan niin kyllä siinä on syy eroon.

Nyt olisi sitten vauva tulossa. Mies on erosta asti käyttäytynyt minua kohtaan todella törkeästi. Olen joutunut supistuksien takia sairaslomille jotka lääkärin mukaan paljolti johtuvat stressistäni. Mies ei edes tervehdi kun kadulla näemme, joudun perään huutelemaan että "Hei" ja saan vastaukseksi jonkun epämääräisen tervehdyksen ilman että edes silmiin katsoo. Ei sano edes lapselleni hei vaikka toisella on varmasti niin ikävä ihmistä josta kuitenkin tuli niin tärkeä. Antaa kavereidensa vaan naureskella minulle samalla.

Miestä ei näytä minun vointini kiinnostavan pätkääkään kun kehtaa vaan haukkua ja kuvitella että käyn uusissa miehissä jo.

Mitä tämä käytös oikein meinaa?? En voi ymmärtää.. Kyllä mullakin on pirun paha olo! Eikä ole ketään kenelle voisin tästä puhua. En olisi ikinä voinut uskoa exäni käyttäytyvän noin, en ikinä.
Hänkin on nuori ja aivan lapsi ilmeisesti vielä.

Pitäisi ihmisille kertoa vauvan tulosta ja erosta mutta en tiedä kestänkö kaikkien kommentit ja puheet..

Miten oikeen saan taas ajatukset kasaan ja pystyn nauttimaan tästä odotuksesta?

 

[myöhästä pyristellä...]

... kun p**ka on housussa. Pistitte vauvan alulle ensihuumassa, ja valitettava totuus on se, että eron tullessa sinä joudut kantamaan siitä huomattavasti suuremman osan kuin exäsi.

Nuoruus on oppimisen aikaa. Ota tästä nyt edes senverran opiksi, että et seuraavan miehen kanssa säntää heti lapsia tekemään. Pärjäät kyllä, Suomessa ei lasten anneta nähdä nälkää, mutta valmistaudu vaatimattomaan elintasoon ja siihen, että yh:na olet tavallistakin tiukemmin kiinni lapsissasi. Toivottavasti sinulla on edes hyvät turvaverkot.

 

[Öh]

Miksi te lapset teette lapsia?

Eikö teillä ole itsekunnioitusta kun "seurustelette" idioottien kanssa ja vielä teette niille lapsia, vaikka sinua on kohdeltu huonosti jo ennen yhteen muuttoa?

Nyt tilanne on kuitenkin se, että taas on lapsi tulossa, joka sun tarvii elättää ja hoitaa. Mitä sillä on väliä miten ex sinua kohtelee, kävele nokka pystyssä itse ohi, mitä tuota tuollaisen perään surkuttelet... Otat nyt opiksi, etkä tee heti seuraavalle kaks lahkeiselle lasta.

Saattaa kuulostaa karulta, mutta minä en vain ymmärrä...

 

[sissi]

Minä olen päättänyt pitää lapsen joka sai alkunsa puolen vuoden tapailusuhteesta.Aluksi oli todella vaikeaa,roikuin kiinni miehessä ja tunsin olevani yksin koska tämä mies ilmaisi selkeästi ettei ollut vielä valmis isäksi.Nyt kuitenkin kun olen 7kuulla niin olen ymmärtänyt että tärkeintä on lapsi ja hänen hyvinvointinsa ja tuleva isäkin on valmis kantamaan isyyden taakan kunhan sai vähän totutella ajatukseen.Eli siis yksinkin voi odottaa ja olla onnellinen,onneksi asioilla on tapana järjestyä Tsemiä loppuodotukseen!! ja aluksi mulla ainakin hormonit heitteli tunteita ihan miten sattuu,myöhemmin sekin tasaantuu ja voi ottaa rennommin.

 

[epävarmoista epävarmoin]

Minun tilanteeni se, että odotan lasta miehelle, joka kertoo ettei ole valmis. Noh, asian tekee ironiseksi, että mies on 45-vuotias (itse 15 vuotta nuorempi) ja kertoo haluavansa lapsia kanssani kunhan hetken oltaisiin kahdestaan. Suhteen alku oli erikoinen, olin itse vasta eroamassa exästäni ja nykyisen luona oli turvapaikkani. Erosimmekin alkumetreillä, mutta sydämeni joka sopukka ikävöi ja kaipasi. Lopulta olimme toistemme sylissä ja kaikki suru ja tuska tuntui kadonneen ikiajoiksi. Tunne oli molemminpuoleinen ja vuoden ajan on nyt asuttu yhdessä. Toki aikaan mahtuu paljon, mutta tiedän etten ikinä ole ennen kokenut mitään vastaavaa ja ensimmäisen kerran elämässäni olen jopa huomannut joskus miettiväni tulevani joskus äidiksi. Tämä oli täysi vahinko. Hormonaalinen ehkäisy ei minulle sovi, kondomin huolimaton käyttö ja tässä tulos. Minä en ole valmis, mutta kun tunnen että minussa kasvaa lapsi, tilanne on sietämätön. Tietysti mieleeni hiipii ajatukset: tuleeko toista mahdollisuutta, kadunko lopun elämääni, jne. En ole edes varma, haluanko lapsia. Nyt olen vielä epävarmempi - haluanko sittenkin? Lopputulos parisuhteeni osalta tällä hetkellä tuntuu joka tapauksessa erolta. Mies lähtee jos jatkan raskautta ja minä lähden jos keskeytän sen. Joten kysymys kuuluu oikeasti, haluanko vanhemmaksi yksin. Mieheni ei uhkaile, koska näen hänen tuskansa niin henkisen kuin fyysisen. Hän kärsii puolestani ja on aidosti pahoillaan ettei pysty. Hän oireilee fyysisesti ja on työkyvytön tällä hetkellä tilanteen vuoksi. Pahasti. Minä voin pahoin kun aiheutan hänelle tämän. Pystyisinkö nauttimaan vauvasta yksin, kaiken tämän tiedostaen?

 

[kolmen lapsen äiti]

PYSTYT nauttimaan, usko pois! Lapsi tulee olemaan sinulle rakkaampi kuin kukaan muu tässä maailmassa, yksikään mies ei yllä samaan. Olet "jo" 30-vuotias, uutta tilaisuutta lapseen ei voi kukaan sinulle taata. Et tule ikinä katumaan lapsen pitämistä, usko pois!!

Minun tilanteeni se, että odotan lasta miehelle, joka kertoo ettei ole valmis. Noh, asian tekee ironiseksi, että mies on 45-vuotias (itse 15 vuotta nuorempi) ja kertoo haluavansa lapsia kanssani kunhan hetken oltaisiin kahdestaan. Suhteen alku oli erikoinen, olin itse vasta eroamassa exästäni ja nykyisen luona oli turvapaikkani. Erosimmekin alkumetreillä, mutta sydämeni joka sopukka ikävöi ja kaipasi. Lopulta olimme toistemme sylissä ja kaikki suru ja tuska tuntui kadonneen ikiajoiksi. Tunne oli molemminpuoleinen ja vuoden ajan on nyt asuttu yhdessä. Toki aikaan mahtuu paljon, mutta tiedän etten ikinä ole ennen kokenut mitään vastaavaa ja ensimmäisen kerran elämässäni olen jopa huomannut joskus miettiväni tulevani joskus äidiksi. Tämä oli täysi vahinko. Hormonaalinen ehkäisy ei minulle sovi, kondomin huolimaton käyttö ja tässä tulos. Minä en ole valmis, mutta kun tunnen että minussa kasvaa lapsi, tilanne on sietämätön. Tietysti mieleeni hiipii ajatukset: tuleeko toista mahdollisuutta, kadunko lopun elämääni, jne. En ole edes varma, haluanko lapsia. Nyt olen vielä epävarmempi - haluanko sittenkin? Lopputulos parisuhteeni osalta tällä hetkellä tuntuu joka tapauksessa erolta. Mies lähtee jos jatkan raskautta ja minä lähden jos keskeytän sen. Joten kysymys kuuluu oikeasti, haluanko vanhemmaksi yksin. Mieheni ei uhkaile, koska näen hänen tuskansa niin henkisen kuin fyysisen. Hän kärsii puolestani ja on aidosti pahoillaan ettei pysty. Hän oireilee fyysisesti ja on työkyvytön tällä hetkellä tilanteen vuoksi. Pahasti. Minä voin pahoin kun aiheutan hänelle tämän. Pystyisinkö nauttimaan vauvasta yksin, kaiken tämän tiedostaen?

 

[freo]

Pystytkö elämään itsesi (puhumattakaan miehesi) kanssa jos keskeytät raskauden miehen vuoksi? Lapsen kanssa on varmasti raskasta oli tilanne mikä hyvänsä, mutta lapsi on myös lahja ja ilo. Jossitella voi aina ja jokaisella oma tilanteensa ja ratkaisut tekee kukin itse, mutta kyllä abortti on kova pala (itselläni ei siitä kokemusta, mutta kavereita läheltä katsoneena ainakin siltä näyttää) varsinkin jos sen tekee toisen painostuksesta tai toisen takia.

Minun tilanteeni se, että odotan lasta miehelle, joka kertoo ettei ole valmis. Noh, asian tekee ironiseksi, että mies on 45-vuotias (itse 15 vuotta nuorempi) ja kertoo haluavansa lapsia kanssani kunhan hetken oltaisiin kahdestaan. Suhteen alku oli erikoinen, olin itse vasta eroamassa exästäni ja nykyisen luona oli turvapaikkani. Erosimmekin alkumetreillä, mutta sydämeni joka sopukka ikävöi ja kaipasi. Lopulta olimme toistemme sylissä ja kaikki suru ja tuska tuntui kadonneen ikiajoiksi. Tunne oli molemminpuoleinen ja vuoden ajan on nyt asuttu yhdessä. Toki aikaan mahtuu paljon, mutta tiedän etten ikinä ole ennen kokenut mitään vastaavaa ja ensimmäisen kerran elämässäni olen jopa huomannut joskus miettiväni tulevani joskus äidiksi. Tämä oli täysi vahinko. Hormonaalinen ehkäisy ei minulle sovi, kondomin huolimaton käyttö ja tässä tulos. Minä en ole valmis, mutta kun tunnen että minussa kasvaa lapsi, tilanne on sietämätön. Tietysti mieleeni hiipii ajatukset: tuleeko toista mahdollisuutta, kadunko lopun elämääni, jne. En ole edes varma, haluanko lapsia. Nyt olen vielä epävarmempi - haluanko sittenkin? Lopputulos parisuhteeni osalta tällä hetkellä tuntuu joka tapauksessa erolta. Mies lähtee jos jatkan raskautta ja minä lähden jos keskeytän sen. Joten kysymys kuuluu oikeasti, haluanko vanhemmaksi yksin. Mieheni ei uhkaile, koska näen hänen tuskansa niin henkisen kuin fyysisen. Hän kärsii puolestani ja on aidosti pahoillaan ettei pysty. Hän oireilee fyysisesti ja on työkyvytön tällä hetkellä tilanteen vuoksi. Pahasti. Minä voin pahoin kun aiheutan hänelle tämän. Pystyisinkö nauttimaan vauvasta yksin, kaiken tämän tiedostaen?

 

[No ei välttämättä pysty]

PYSTYT nauttimaan, usko pois! Lapsi tulee olemaan sinulle rakkaampi kuin kukaan muu tässä maailmassa, yksikään mies ei yllä samaan. Olet "jo" 30-vuotias, uutta tilaisuutta lapseen ei voi kukaan sinulle taata. Et tule ikinä katumaan lapsen pitämistä, usko pois!!

Kaikki ei vaan ole luontaisesti äitejä, eikä siinä ole mitään pahaa. Karu totuus on, että joidenkin elämän lapset pilaavat, eikä niistä pysty "nauttimaan". Jos tulee vahingossa raskaaksi, ei tahdo pitää lasta ja aiheuttaa niin itselle kuin muillekin älytöntä pahaa oloa, niin onko se sen arvoista? Lapset voi pilata elämän, sanoi kolmen lapsen äiti mitä vaan. Hiljalleenhan tuli se dokumenttikin, jossa vanhemmat kertoivat avoimesti, kuinka lapsen saanti on pilannut heidän elämänsä. Tämä vaan on tabu, eikä näin saa sanoa ääneen.

"Pystyisinkö nauttimaan vauvasta yksin, kaiken tämän tiedostaen?"

Minusta tämä on vähän väärin esitetty kysymys. Sinun tehtäväsi äitinä ei ole "nauttia vauvasta", vaan kasvattaa lapsi. Kysymyksen pitäisi mielummin olla, voitko olla syyttämättä lasta tapahtuneesta. Kirjoittamasi perusteella raskaus on pilannut parisuhteenne, aiheuttaa miehelle ja sinulle stressiä ja surua sekä johtaa vähitellen eroon. Kaiken lisäksi sinusta tulisi yksinhuoltaja lapselle, joka aiheutti tämän kaiken, mutta ei ole syyllinen kuitenkaan.

"Tietysti mieleeni hiipii ajatukset: tuleeko toista mahdollisuutta, kadunko lopun elämääni, jne. En ole edes varma, haluanko lapsia."

Saatat kuolla huomenna tai vuoden kuluttua torstaina. Kukaan ei voi luvata tulevaa, valinnat pitää tehdä ajatellen tämän hetkistä tilannetta ja sitä minkä uskot olevan paras sinulle tällä hetkellä. Jos teet lapsen, jota et oikeasti halua, et saa toista mahdollisuutta lapsettomaan, itsenäiseen elämään ja todennäköisesti kadut tätä, mutta ei voi perääntyä enää. Jos et tee lasta, sinulla on kuitenkin vielä yli 10v aikaa muuttaa mielesi ja hankkia toivottuja lapsia miehen kanssa, joka niitä haluaa.

 

[Junu]

Hui, mikä vastaus.... siis eihän lapsi ole mitenkään aiheuttanut mitään tässä vaan aikuisethan on olleet huolimattomia ja heistä tämä pulmatilanne johtuu!

Ymmärrän todella hankalan tilanteen, mutta miehesi on ehkä jollain tapaa kypsymätön, jos on työkyvytön tämän asian vuoksi. Ei ehkä sovellu sitten isäksi ja on parempi ettette ole yhdessä. Itselläni ei ollut vauvakuumetta koskaan, en ollut varma haluanko lapsia. Tulin raskaaksi ja pidimme lapsen. Lapsi on erittäin vaativa, mutta en ole koskaan tuntenut, että olisin tehnyt väärän päätöksen ja katunut. Tottakai olen väsynyt ja vihainen välillä kiukkuavan lapsen kanssa, mutta se ei tarkoita katumista vaan on vain osa elämänkoulua. Teen ihan mitä vain lapseni vuoksi ja olen ajatellut, että mitä jos olisinkin yksin (kun oikeasti olen aika paljon yksin miehen töiden vuoksi) niin ei se oikeastaan paljoa muuttaisi. Meillä ei ole minkäänlaisia tukiverkostoja lähellä, joten olen aika kiinni lapsen kanssa, mutta nautin kun saan seurata lapsen kasvua ja opetella olemaan hyvä äiti. Meillä on ollut välillä myös rahallisesti tiukkaa, mutta sekään ei ole muuttanut suhtautumista lapseen. Välillä väsyneenä ajautuu tiuskimaan hieman enemmän, mutta yritän korjata tilanteen pikaisesti, koska se ei ole lapsen syy ja lapsi ei saisi kärsiä siitä. Kannattaa jo raskausaikana kysellä neuvolasta "mammaverkostoista" että onko heillä jotain yhteistapaamisia odottaville ja sitten vauvan syntymän jälkeen mennä aktiivisesti vauvapiireihin, kerhoihin tai jos neuvolassa järjestävät jotain pienten vauvojen ja äitien treffineuvolaa. Kontaktit muihin vanhempiin ja samanikäisiin lapsiin on tärkeitä ja todella antoisia. On kiva seurata myös sitten uusien kavereiden samanikäisten vauvojen kasvua yhtäaikaa ja on helppo jutella lapseen liittyvistä kysymyksistä ja jos on epävarma joidenkin asioiden kanssa.

Sitten aloittajalle, että unohda exäsi kokonaan. Sinä olet jo päässyt kasvamaan kun sinulla on jo lapsi ja olet selvästi kypsempi kuin hän. On todella ikävä tilanne, mutta lapsellesi on parempi. Pystyisitkö jotenkin hellästi lapsen termein kertomaan hänelle miksi exä muutti pois, siis ei oikeaa syytä, muistelen, että jossain perhelehdissä on ollut tästä, että mitä kannattaisi kertoa, että lapselle jäisi tapahtuneesta mahdollisimman hyvä kuva. Kummallekin lapsellesi on tietysti ikävä ettei ole isää, mutta jos ajan myötä olisi mahdollista järjestää jonkunlainen kontakti isiin myös? Jos ei niin olet sitten vain niin hyvä äiti kun mahdollista ja lapsillesi on todellakin parempi ettei kotona oleva jatkuvaa riitaa yms. Tsemppiä odotukseen!

 

[kolmen lapsen äiti]

Kaikki ei vaan ole luontaisesti äitejä, eikä siinä ole mitään pahaa. Karu totuus on, että joidenkin elämän lapset pilaavat, eikä niistä pysty "nauttimaan". Jos tulee vahingossa raskaaksi, ei tahdo pitää lasta ja aiheuttaa niin itselle kuin muillekin älytöntä pahaa oloa, niin onko se sen arvoista? Lapset voi pilata elämän, sanoi kolmen lapsen äiti mitä vaan. Hiljalleenhan tuli se dokumenttikin, jossa vanhemmat kertoivat avoimesti, kuinka lapsen saanti on pilannut heidän elämänsä. Tämä vaan on tabu, eikä näin saa sanoa ääneen.

"Pystyisinkö nauttimaan vauvasta yksin, kaiken tämän tiedostaen?"

Minusta tämä on vähän väärin esitetty kysymys. Sinun tehtäväsi äitinä ei ole "nauttia vauvasta", vaan kasvattaa lapsi. Kysymyksen pitäisi mielummin olla, voitko olla syyttämättä lasta tapahtuneesta. Kirjoittamasi perusteella raskaus on pilannut parisuhteenne, aiheuttaa miehelle ja sinulle stressiä ja surua sekä johtaa vähitellen eroon. Kaiken lisäksi sinusta tulisi yksinhuoltaja lapselle, joka aiheutti tämän kaiken, mutta ei ole syyllinen kuitenkaan.

"Tietysti mieleeni hiipii ajatukset: tuleeko toista mahdollisuutta, kadunko lopun elämääni, jne. En ole edes varma, haluanko lapsia."

Saatat kuolla huomenna tai vuoden kuluttua torstaina. Kukaan ei voi luvata tulevaa, valinnat pitää tehdä ajatellen tämän hetkistä tilannetta ja sitä minkä uskot olevan paras sinulle tällä hetkellä. Jos teet lapsen, jota et oikeasti halua, et saa toista mahdollisuutta lapsettomaan, itsenäiseen elämään ja todennäköisesti kadut tätä, mutta ei voi perääntyä enää. Jos et tee lasta, sinulla on kuitenkin vielä yli 10v aikaa muuttaa mielesi ja hankkia toivottuja lapsia miehen kanssa, joka niitä haluaa.

Pointtini olikin, että ei kannata näinä päivinä tehdä aborttia MIEHEN TAKIA, kun maailma on täynnä itsenäisiä yksinhuoltajia jotka pärjäävät mainiosti ja ovat onnellisia lapsestaan. Jos itsestä tuntuu lapsen pitäminen mahdottomalta, niin se on toinen juttu. Jotenkin vaan aloittajan tekstistä en saanut ihan sellaista kuvaa, vaan hän oli enemmän huolissaan parisuhteestaan..