Raskaus alkoi, vauvakuume katosi :(

Ennen raskaaksi tuloa haaveilin vauvasta lähes lakkaamatta. Mietin sen mukanaan tuomia asioita, ja vaakakuppi oli aina vahvasti kallellaan lapsen saannin puolesta. Raskaus alkoi sitten toivottuna ja odotettuna, vaikkakin melko yllättäen hieman aiemmin kun olimme ajatelleet.

Olen nyt viikolla 9. Jostain syystä kiinnostukseni vauva-asioita kohtaan on laantunut, entiseen verrattuna lähes loppunut. Minulla on tästä huono omatunto ja asian pohtiminenkin jotenkin hermostuttaa. Haluaisin haudata asian jonnekin taka-alalle... Herääkö tunteet varmasti tulevaisuudessa, ja miksei niitä nyt ole?

Olen hyvin väsynyt (vaikkakin nukkunut todella paljon) ja kärsinyt raskauspahoinvoinnista viime viikot, voisiko siinä olla syy? En itse osaa eritellä asioita, eikä elämässä muutenkaan ole tapahtunut mitään erikoista, vaan aika lapsen tulolle on otollinen. Onko täällä palstalla ketään muuta joka tunnistaa itsensä kirjoituksesta? Muuttuiko tilanne, vai tuliko teistä huonoja äitejä jotka eivät ole kovin kiinnostuneita lapsistaan Kuulostaa ehkä naurettavalle, mutta pelkään tuota kohtaloa.

 

Heippa!

Mulla kävi niin, että vaikka raskaus olikin hyvin toivottu, aloin meittimään mielessäni, että oliko nyt oikea aika, oliko suhde tarpeeksi hyvällä pohjalla ja haluanko tätä todella, olenko valmis jne... Kaikki ne tunteet kuuluu asiaan. Ja alkuvaiheessa mielialat vaihteli ainakin mulla todella paljon. Mutta tosiaan vauvakuume katosi kyllä mullakin raskauden myötä, koska siinä keskittyy tavallaan niin paljon itseensä eikä vauvat enää kiinnosta, niin paitsi nyt oma vauva kun tuntee pienen liikkeet joka päivä ja synnytyskin on pian edessä (7 viikkoo laskettuun aikaan ) Ja kyllä varmasti pahoinvointikin osittain on syynä noihin tunteisiin. Mutta älä huolestu, ehdit kyllä rakastua lapseen sitten viimeistään kun se sulla on sylissä

 

Kiitos vastauksesta jenniii90 Vauvat ei tosiaankaan kiinnosta, kun mietin vain mitä pystyisi milloinkin syömään, ettei tulisi vielä pahempi olo. Toivottavasti loppuraskautta kohden minullekin käy niinkuin sinulle. Tiedän, että tunteet laidasta laitaan kuuluu asiaan, mutta huono omatunto kolkuttaa kyllä kun yöpöydällä on vino pino nauvolasta ja muualtakin saatuja "vauvaesitteitä", mutta en jaksaisi edes vilkaista niihin. Toisaalta esim. tämän palstan selailu sillointällöin tuntuu ihan mukavalle, joten toivoa lienee on.

 

Kyllä täälläkin vauva oli todella toivottu mutta nyt raskaana sitä välillä huomaa miettivänsä samoja kuin jenniii90 listasi, eli oliko hetki varmasti oikea, kuinka työllistyn myöhemmin (olen tällä hetkellä opiskelemassa mutta ehdin valmistua ennen lapsen syntymää), olenko minä valmis, jaksanko, jne.

Ja alkuraskaudesta sitä ei oikeasti ehdi ja jaksa miettiä vauvaa itseään. Minulla kanssa oli hirmuiset pahoinvoinnit ja väsymystä on vieläkin. Mummot hehkutti kaikenmaailman vauvan vaatteita jotka itsestä tuntui tosi etäisille. Mutta kyllä se siitä alkaa muuttua kun oma olo kohenee, vatsa alkaa kasvaa ja käyt ultrassa jne.

Mutta kyllä sitä kovasti tänäänkin ultraa jännitin ja ihan pelkäsin että mitä jos siellä ei enää olekaan elämää. No elämää oli ja nyt olen taas aivan onnesta sekaisin.

 

Heippa. Meillä toi raskaus sai alkunsa vähän niinkun vahingosta, mutta silti ihan mieluinen plussa se loppujen lopuksi oli. Mulla nyt ei ollut noita alkuraskauden pahoinvointeja juuri ollenkaan ja kyllä sitä väistämättäkin tuli ajatelleeks, että olikohan sittenkään fiksu päätös pitää tätä lasta yms. Varmaan kaikki ainakin ensimmäistään odottavat miettii näitä asioita moneen otteeseen, vaikka raskaus ja lapsi olisikin kovin toivottu. Ja niin, kyllä se vauvakuume ehtii vielä moneen kertaan tuleen raskauden aikanakin! Nimimerkillä kokemusta on, vauvakuume nimittäin iskenyt joskus raskauden puolivälin tienoilla niin vahvana, ettei oo ikinä ennen ollutkaan ja siinä kohtaa odotus tuntuu ihan liian pitkältä! Ja oikeastaan nytkin on kauhee vauvakuume vaihteeks päällä ja tuntuu, että odottelua on vielä ikuisuus! LA:han siis 6,5viikkoa. 6 ja puoli hyvin pitkää viikkoa!

 

Helpottaa kuulla muidenkin tuntemuksista Jostain syystä se, että luen jostain opuksesta olevani suht normaali odottava äiti, ei lohduta yhtään niin paljon kuin teidän konkreettiset vastaukset. Kohti uutta päivää siis lauka pystyssä, ja miettimään mitä sitä tänään voisi syödä pahemmin yökkäilemättä.

 

voi kuulostaa täysin normaalilta ! mulle on käynyt noin molempien raskauksien aikana,niin ne hormoonit vaan heittää ja sitä tulee ajatelleeksi kaikkea maan ja taivaan väliltä. olenko valmis äidiksi,miten parisuhde,jaksaminen,raha-asiat jne.. mutta onneksi ne hormoonitkin tasottuu. ja kun sen pienen vauvan saa syliin kaikki ne asiat on niin toisarvoisia että sitä on onnellinen kaikista niiistä tunnemyrskyistäkiN meillä toisen vauvan tuloon nyt 7 viikkoa vielä huh,en jaksais oottaa !!

 

Tein eilen testin ja sain haamuviivan, tein toisen testin koska ajattelin että silmissä heittää..taas sain haamuviivan. Mulla on mies, koti, valmistun myös ennen lapsen syntymää, kaikki siis "hyvin". Olen halunnut lapsen jo monta vuotta mutta ajattellut että liian nuori, niinkuin olinkin. Nyt on ikä sopiva ja elämä aika järjestyksessä. MUTTA, mistä voin tietää pärjäänkö, osaanko, pystynkö olla hyvä äiti? Jos varmasti jatkuisi näin, olisin onnellinen. Entä jos tulee vastaan yksinhuoltajuus? Pärjäänkö sitten? Tekstistä varmaan huomaa että ajatukset täysin sekasin. Ja vielä haamu viivoista, kauanko pitäisi odottaa ennen kun tekee seuraavan testi ja saa varmuuden.?

 

Minulle on raskaus vasta alussa (vko. 6+6) ja aivan samat tuntemukset. Raskaus oli toivottu ja sitä suunniteltiin ja päätettiin alkaa yrittämään. Raskaus tulikin sitten jo toisella kierrolla ja olin ihan ihmeissäni, että näin pian jo. Vaikka toivoinkin jo ensimmäisellä kierrolla, että olisi tärpännyt. Sitten kun se tärppäsi niin olin aluksi tosi innoissani, mutta nyt on ristiriitaisia tunteita siitä, että oliko oikea aika kuitenkaan vielä ja miten tulen/tullaan pärjäämään lapsen kanssa. Ja minulla kuten Omena85:lla on opiskelu vielä kesken, mutta valmistun toukokuussa ja lapsen saan elokuun lopulla. Niin mietin myös, että toivon mukaan saan sitten töitä, kun äippäloma on ohitse.

Aluksi ajattelin, että voisinkin ehkä tehdä jotain sijaisuuksia ennen kuin synnytän, mutta nyt on ajatuksen aivan toista, kun olen saanut enemmän tietoa loppu raskaudesta eli mahdollisesti silloin tulee paljon käyntejä neuvolassa/lääkärillä jne. Minulla on myös diabetes joten senkin takia käyntejä on tuplaten mitä "normi" äideillä. Mutta eiköhän tämä tästä. Tunteiden heittelyt ja pelko mitä tuleman pitää ovat ihan normaaleja. Tsemppiä nyt kaikille.

 

Erityisen harmillista tästä vauvakuumeettomuudesta tekee se, että mieskin on sen huomannut. Ja niinkuin en itse potisi jo tarpeeksi huonoa omaatuntoa, niin hänkin jo ilmaisi olevansa yllättynyt (ja myös hiukan pettynyt/närkästynyt?), että noinko äkkiä se sitten menikin ohi. :/ No eipä ole auttanut kun sanoa hänellekin, että kaikki tunteet kuuluu asiaan, ja rukoilla samalla mielessään, että se myös olisi totta.

 

Itsellä ei ollut ihan tuollaisia tuntemuksia, mutta itse taas en jotenkin uskaltanut iloita raskaudesta alussa, kun jotenkin se tuntui epätodelliselta, pelkäsin että ehkä se plussa olikin vaan joku virhe, ehkä se meneekin kesken tai onkin joku kohdunulkoinen raskaus. Melkeinpä tuntuu että yritin olla ajattelematta koko raskautta sinne ekaan ultraan asti. (vauva oli erittäin toivottu, noin 6kk yritystä takana).

Mutta itselle ainakin se koko lapsi ja raskaus muuttui jotenkin konkreettisemmaksi ekassa ultrassa. Oli niin mahtavaa nähdä että siellä oikeasti kasvoi jo ihmeen paljon ihmisen näköinen lapsenalku Voi olla, että esimerkiksi tuo ultra on sinullekin sellainen hetki että ajatukset sen raskauden suhteen muuttuu ja selkiintyy.

Sen jälkeen oli tosi kiva aina lueskella niitä asioita mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu. Ja tietysti alkaa odottaa että koska tuntee liikkeitä. Raskauden aikana ehtii ajatella monenlaisia asioita ja hormoonit tosiaan tekee välillä ihmeitä... Itselle tuli oikeastaan vasta ihan loppuraskaudessa sellainen olo, että mitä ihmettä ollaan menty tekemään, kohta meillä ihan oikeasti on se vauva ja miten me oikein osataan sitä hoitaa jne. joskus niitä ajatuksia tulee edelleen, vaikka en ikimaailmassa tuosta meidän ihanasta tytöstä luopuisi! Elämää tää vaan on vauvankin kanssa, tahti vaan muuttunut leppoisammaksi.

 

Mullakin oli kamala vauvakuume ja kun sitten tulin raskaaksi niin alussa oli kyllä sellaisia ajatuksia että voisiko koko jutun peruuttaa. En ollutkaan varma olenko valmis äidiksi. Nyt on kullä maailman ihanin tyttö sylissä enkä kadu pätkääkään. Ehkä se oli vaan joku alun paniikki.