raskasta aikaa... :(

[suru murtama]

mä oon tuntenut mieheni yhteensä 9-vuotta josta seurusteltu 5-vuotta ja yhdessä asuttu vuoden.

Meillä on yksi yhteinen lapsi ja minulla yksi lapsi jonka sain nuorena(lapsen isä otti jalat alleen).

Kun ekaa kertaa tutustuttiin oli hankalaa ja kaikenlaista häslinkiä. Hetken oltiin jopa reilu vuoden kokonaan tapaamatta toisiamme. Sen jälkeen tuli joku oivallus ilmeisesti molemmille kun sitten alkoi seurustelu ja sen jälkeen yhdessä pysytty.

Muutettiin vasta yhteen kun meille tuli yhteinen lapsi. vuoden ollaan nyt asuttu ja täytyy sanoa että minkäänlaista yhteistä säveltä ei ole mikään ei toimi.

Mies onkin aivan joku muu en tunnista sitä ollenkaan samaksi...

Ajatuksissa pyörii ero mutta joku kuitenkin estää eroamasta en oikein tiedä mikä se on.. enhän mä pystyis koskaan edes rakastamaan ketään muuta..

toisaalta se mies johon rakastuin häntä ei ole enää olemassa.. periaatteessa tuntuu siltä kun mun mies olisi kuollut...

 

[Ok]

Olisko teidän helpompi asua eri osoitteissa. Kaikki ei vaan sovi saman katon alle ja jos teidän suhde oli aikaisemmin toimiva niin voisiko se olla ratkaisu.

Mitä mieltä mies on, onko se edes huomannut että jossain olisi vikaa.

 

[madame x]

millä tavalla mies on muuttunut? Ei se yhteenmuutto aina helppoa ole ja jos siihen syssyyn on heti uus perheenjäsen niin ei se kyllä helppo yhtälö ole.
Ymmärrän tunteesi,harmillista.

 

[Kastanja]

Olen itse eronnut aikanaan ja mietin juuri silloin vastaavia asioita kuin sinä. Toisaalta avioliitto oli muutenkin hyvin hankala. Eroaminen oli tuskallisen vaikea prosessi, mutta ehdottomasti kannatti. Nyt jälkeenpäin kun olen löytänyt vierellä kulkijan, en enää mieti sellaisia asioita lainkaan. Että miten mies on muuttunut siitä ihmisestä johon hänessä tutustuin jne. Mikä on kummallista! Mutta kaikkihan me muutumme ja kasvamme ja opimme uutta koko ajan. Kaikenlainen muutos kuuluu osana elämään. Toivon että teet ratkaisun yhdessä miehesi kanssa, miten tästä eteenpäin. Voimia!

 

["aapee"]

ei mies näe mitään vikaa missään muutaku minussa kaikki on mun syytä ja vikaa.. en ole sitä enkä tätä enkä tuollainen..

eri osoitteissa asuminen olis hankalaa meidän tilanteessa. asuimme alunperin eripaikkakunnilla ja nyt kun muutimme mutettiin miehen kotipaikkakunnalle. eli jos me erottais haluaisin ehdottomasti takaisin omalle paikkakunnalleni. koska minulla ei ole ketään/mitään täällä. mies taas ei kuulemma koskaan enää ala siihen kaukosuhde rumbaan ajella sinne tänne joka viikonloppu jne...

 

["PIPA"]

Mulla kävi vähän samat. 14 vuotta, ja 3 lasta myöhemmin ollaan erottu 2kk sitten vuosien taistelun jälkeen. N.7 v. sitten alko isommat ongelmat ja jossain vaiheessa lakkasin uskomasta, et se ihana mies enää palais vaan tää rähisevä kusipää on se mies jonka kanssa aikani viettäisin ite päivä päivältä enemmän ahistuen. Ollaan vaan liian erilaisia. Nyt meijän pojalla sit todettiin asperger, ja on vahva epäily et se ois isältä peritty, mikä osaltaan selittää sen tunneköyhyyden ja pikkutarkan päsmäröinnin josta oon kärsiny vuosia. Alkuvuodet hän tais vaan yrittää miellyttää, ja tää todellinen luonne pääs sit vaan valloilleen myöhemmin. Lisäksi hänellä on masennusta, johon ei ole kunnolla hakenut apua silkasta suomalaisesta itsepäisuudestä. Pointti on, et joskus se syy voikin olla jotain muuta ko mitä ensin ajattelis. Ei minulla ainakaan tullu tällänen mahdollisuus mieleen, et mies vois olla nii kummallinen jostain oikeesta syystä, syystä jolle hänkään ei mitään mahda....
Voimia sulle, mieti tarkkaan ja koeta puhua miehes kanssa. Jospa asiat selviäis?

 

["aapee"]

joskus käy mielessä että onkohan se oikeasti seonnut kun rakensi taloa melkeen ihan yksin. oli liian iso urakka tms ja menny siks jotenki sekaisin?

tai jospa se vaan oli mielikseni kaikki ne vuodet kun ei asuttu yhdessä. Nyt kun asutaan yhdessä niin se sitten paljastaa oman itsensä.

mutta tuntuu todellakin siltä ettei se arvosta mua pätkääkään, se haluaisin mun olevan toisenlainen, ei pidä musta sellaisena kuin olen. ei se mua rakasta ei koskaan ole niin sanonut edes...

 

["vieras"]

Suosittelen puhumaan miehellesi tuntemuksistasi, vaikka kerrot jollei osallistu keskusteluun. Teidän kannattaisi käydä varmaan juttelemassa jonkun ulkopuolisen esim. perheasiainneuvottelukeskuksessa tms. jotta mieskin ymmärtäisi miten tosissasi olet. Monesti miehet ei vain tajua että tosi on jo kyseessä!? Harkitse sitten sen jälkeen uudelleen... Eihän kukaan ulkopuolinenkaan pysty suhdettanne korjaamaan vaan toivottavasti saa teidät keskustelemaan.

Minulle joku joskus sanoi että pikkulasten perheille ei pitäisi myöntää avioeroja sillä se on todella raskasta aikaa monesti suhteelle. Ehkäpä odotatte molemmat toisiltanne jotenkin "liikaa"?

 

["aapee"]

en käsitä miksi se käyttäytyy ikään kuin se inhoaisi mua.

 

[Kastanja]

Talon rakentaminen on kyllä todella suuri uurastus teidän perheenne vuoksi, ja sitä kautta myös rakkauden osoitus. Voi olla että on ollut hyvin stressaavaa. Jos pystyt ottamaan itsellesi positiivisen asenteen, mm. niin että et takerru pieniin epäkohtiin etkä valita turhista (vaatii kyllä sitä ensin että olet tyytyväinen itseesi ja siihen mitä sinulla on) se olisi tässä tilanteessa kaikkein paras vaihtoehto. Ikääkuin olisitte nyt jonkinlaisessa tunteiden ja ahdistuksen oravanpyörässä, jossa ongelmat paisuvat suuremmiksi kuin todellisuudessa ovatkaan. :hug:

 

[Kastanja]

Nostin tän varmuuden vuoksi, jos ap. ei ole vielä huomannut vastaustani. Joka tapauksessa, toivon teille kaikkea hyvää!