V
Voimaton
Vieras
Ollaan oltu miehen kanssa jokunen vuosi yhdessä ja meillä on parivuotias lapsi, joka elää kiivasta uhmaikää. Lapsen hoito ja kotityöt ovat koko ajan jääneet minun kontolleni, mies auttaa harvoin oma-aloitteisesti missään. Hänen vapaa-aikansa kuluu telkkarin ja tietokoneen parissa. Olen nyt muutaman kuukauden käynyt osa-aikaisesti töissä. Väsymys ja stressi painavat päälle, mutta en voinut olla pitempään kotona, koska mies ei halunnut ottaa yksin vetovastuuta perheen taloudesta ja omat säästöni loppuivat.
Tähän päälle tulee vielä miehen jatkuva tyytymättömyys siihen, ettei elämä ole hauskempaa ja mielenkiintoisempaa. Hän kaipaisi matkoja ja hauskanpitoa, kahdenkeskistä aikaa, mutta ei tee elettäkään järjestääkseen mitään. Minulla taas ei ole voimia eikä rahaa organisoida hänen kaipaamaansa toimintaa. Eikä meillä ole asuinpaikkakunnallamme ystäviä ja sukulaisia jotka voisivat joskus toimia lapsenhoitoapuna, joten emme ole pariin vuoteen käyneet kahdestaan missään.
Olen pari kertaa uupuneena tokaissut miehelleni että jos perhe-elämä on hänen mielestään niin ankeaa, ehkä hänen pitäisi tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Mutta hän ei halua lähteä. Sanoo tykkäävänsä minusta, mutta käytännön tasolle se tykkääminen on viime aikoina yltänyt harvoin. Ennen lapsemme syntymää asiat olivat toisin ja hän oli paljon huomaavaisempi ja osoitti rakkauttaan monin tavoin.
En kiistä etteikö elämämme olisi aika arkista nykyään ja olen varmaan usein aika väsynyttä ja tylsää seuraa. Mutta mielestäni en ole yksin vastuussa kaikesta.
Onko kukaan muu ollut vastaavassa tilanteessa? Mitä teitte? Lähdittekö vai jäittekö? Jos jäitte, muuttuiko mikään paremmaksi?
Tähän päälle tulee vielä miehen jatkuva tyytymättömyys siihen, ettei elämä ole hauskempaa ja mielenkiintoisempaa. Hän kaipaisi matkoja ja hauskanpitoa, kahdenkeskistä aikaa, mutta ei tee elettäkään järjestääkseen mitään. Minulla taas ei ole voimia eikä rahaa organisoida hänen kaipaamaansa toimintaa. Eikä meillä ole asuinpaikkakunnallamme ystäviä ja sukulaisia jotka voisivat joskus toimia lapsenhoitoapuna, joten emme ole pariin vuoteen käyneet kahdestaan missään.
Olen pari kertaa uupuneena tokaissut miehelleni että jos perhe-elämä on hänen mielestään niin ankeaa, ehkä hänen pitäisi tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Mutta hän ei halua lähteä. Sanoo tykkäävänsä minusta, mutta käytännön tasolle se tykkääminen on viime aikoina yltänyt harvoin. Ennen lapsemme syntymää asiat olivat toisin ja hän oli paljon huomaavaisempi ja osoitti rakkauttaan monin tavoin.
En kiistä etteikö elämämme olisi aika arkista nykyään ja olen varmaan usein aika väsynyttä ja tylsää seuraa. Mutta mielestäni en ole yksin vastuussa kaikesta.
Onko kukaan muu ollut vastaavassa tilanteessa? Mitä teitte? Lähdittekö vai jäittekö? Jos jäitte, muuttuiko mikään paremmaksi?
