Mulla on ollut niin raskas elämä, että tuntuu siltä jo että haluaisi jotenkin luovuttaa. Ikään kuin antaa asioiden olla, kun enhän niille kuitenkaan mitään voi. Olen oikeastaan "ammentanut" itseni tyhjiin ja moni asia on tullut opittua kantapään kautta. Joskus on sellainen olo, tai aika useinkin, että voisipa vaan kadota, mennä kauas pois. Elää sellaista elämää, mikä olisi itselle hyväksi. Ei aina vain muille. Niin, tällä hetkellä, jo vuosia olen elänyt elämää joka on muiden etusijalle asettamista, muiden huomioon ottamista, itsensä ja omat tarpeensa unohtaen. Kyse ei ole ihan tavanomaisesta arjesta, ei ihan tavanomaisista ongelmista. Vaan sellaisista, jotka ylittävät sen sanonnan "kenellekään ei anneta isompaa taakkaa kuin jaksaa kantaa". Minusta tuntuu, että olen jo taakkani kantanut.