raskaana
Huomenta! : )
Juu, elikkäs tämmöisellä asialla olisin täällä liikenteessä, maanantaina sain kuulla että olen raskaana. Verikokeista siis - olin "sairastellut" puolitoista viikkoa ja selvisi että odotan vauvaa.
Tarvitsin omaa ajatteluaikaa noin päivän, jonka jälkeen uskalsin kertoa poikaystävälleni asiasta. Olemme siis aika nuoria, itse olen 24 ja poikaystävä täyttää 24 parin kuukauden päästä. Kihloissa ollaan ja yhdessä oltu jo kuitenkin 5 vuotta ja asutaankin yhdessä - asiat kuitenkin mallillaan, että mitään "estettä" lapsen pitämiselle ei ole. Vaikkei lapsi olekaan suunniteltu, minun puolestani se olisi kuitenkin hyvin toivottu. : )
Kerroin sitten miehelle raskaudesta sillä lopputuloksella että hän flippasi aivan totaallisesti. Asia meni aivan huutamiseksi eikä hän suostunut kuuntelemaan minua ollenkaan. Lähdin sitten keskustaan saadakseni muuta ajateltavaa, mutta koko ajan hän soitti ja pisti viestiä että hän soittaa ja varaa ajan lääkäriin että saadaan raskaus keskeyttyä ja "asia pois päivänjärjestyksestä". Kertaakaan ei kysynyt minulta mitä mieltä minä olin tai mitä ajattelin asiasta ja jos yritin kertoa, puhui vain päälle että lasta ei tule ja piste. Asiasta ei keskustella. Seuraavana päivänä sain jotain kontaktia mieheen, kysyin tietääkö edes miten abortti tehdään kun noin kepeästi puhuu asiasta. Itse ajattelen että abortti on ainoa vaihtoehto silloin, kun odottaja on ihan liian nuori tai elämäntilanne on yksinkertaisesti mahdoton vauvalle.
Mies on käyttäytynyt muutenkin lapsellisesti, lähtee kuulemma lätkimään jos lapsi tulee ja on "lyövinään" nyrkillä mahaani ja tarjoaa koko ajan kaljaa ja mumisee jotain että toivottavasti tulee keskenmeno niin asia olisi hoidettu "ilmaiseksi".
Itse olen nyt ihan pihalla mitä haluan. Jos pidän lapsen, joutuisin siitä huolehtimaan yksin enkä ole varma riittävätkö voimavarani siihen. Aborttiakaan en kuitenkaan halua enkä sitä toisen painostuksesta lähtisi tekemäänkään. Ymmärrän miehen pointin kuitenkin.
Hän on juuri sellaista "sitten joskus vuosien päästä"-tyyppiä. Olen myös miettinyt että jos nyt keskeytän raskauden niin saanko enää koskaan lapsia. Vai pelaako mies vain aikaa "sitten joskus"-lauseella ja paljastaakin vuosien päästä ettei koskaan lapsia haluakaan?
Onko muita samassa tilanteessa kamppailevia? Päätös on loppujen lopuksi minun (niin kuin mies eilen lopulta myönsikin), mutta kiinnostaisi, miten muut ovat tällaisessa tilanteessa toimineet? Onko ratkaisu lopulta kaduttanut?
Juu, elikkäs tämmöisellä asialla olisin täällä liikenteessä, maanantaina sain kuulla että olen raskaana. Verikokeista siis - olin "sairastellut" puolitoista viikkoa ja selvisi että odotan vauvaa.
Tarvitsin omaa ajatteluaikaa noin päivän, jonka jälkeen uskalsin kertoa poikaystävälleni asiasta. Olemme siis aika nuoria, itse olen 24 ja poikaystävä täyttää 24 parin kuukauden päästä. Kihloissa ollaan ja yhdessä oltu jo kuitenkin 5 vuotta ja asutaankin yhdessä - asiat kuitenkin mallillaan, että mitään "estettä" lapsen pitämiselle ei ole. Vaikkei lapsi olekaan suunniteltu, minun puolestani se olisi kuitenkin hyvin toivottu. : )
Kerroin sitten miehelle raskaudesta sillä lopputuloksella että hän flippasi aivan totaallisesti. Asia meni aivan huutamiseksi eikä hän suostunut kuuntelemaan minua ollenkaan. Lähdin sitten keskustaan saadakseni muuta ajateltavaa, mutta koko ajan hän soitti ja pisti viestiä että hän soittaa ja varaa ajan lääkäriin että saadaan raskaus keskeyttyä ja "asia pois päivänjärjestyksestä". Kertaakaan ei kysynyt minulta mitä mieltä minä olin tai mitä ajattelin asiasta ja jos yritin kertoa, puhui vain päälle että lasta ei tule ja piste. Asiasta ei keskustella. Seuraavana päivänä sain jotain kontaktia mieheen, kysyin tietääkö edes miten abortti tehdään kun noin kepeästi puhuu asiasta. Itse ajattelen että abortti on ainoa vaihtoehto silloin, kun odottaja on ihan liian nuori tai elämäntilanne on yksinkertaisesti mahdoton vauvalle.
Mies on käyttäytynyt muutenkin lapsellisesti, lähtee kuulemma lätkimään jos lapsi tulee ja on "lyövinään" nyrkillä mahaani ja tarjoaa koko ajan kaljaa ja mumisee jotain että toivottavasti tulee keskenmeno niin asia olisi hoidettu "ilmaiseksi".
Itse olen nyt ihan pihalla mitä haluan. Jos pidän lapsen, joutuisin siitä huolehtimaan yksin enkä ole varma riittävätkö voimavarani siihen. Aborttiakaan en kuitenkaan halua enkä sitä toisen painostuksesta lähtisi tekemäänkään. Ymmärrän miehen pointin kuitenkin.
Hän on juuri sellaista "sitten joskus vuosien päästä"-tyyppiä. Olen myös miettinyt että jos nyt keskeytän raskauden niin saanko enää koskaan lapsia. Vai pelaako mies vain aikaa "sitten joskus"-lauseella ja paljastaakin vuosien päästä ettei koskaan lapsia haluakaan?
Onko muita samassa tilanteessa kamppailevia? Päätös on loppujen lopuksi minun (niin kuin mies eilen lopulta myönsikin), mutta kiinnostaisi, miten muut ovat tällaisessa tilanteessa toimineet? Onko ratkaisu lopulta kaduttanut?