Raskaana & ilman tunteita lapsen isää kohtaan :(

[Mimmi]

Tuntuu, että olen ypöyksin tilanteessani.

Moni on joutunut yllätysraskauden kohdalla puolison/poikaystävän jättämäksi - mutta minun tilanteeni on päinvastainen. Tulevan lapsen isä on vastuullinen, rehellinen ja hyväsydäminen ihminen, ja vielä välittää minusta ja tulokkaasta todella paljon.

Raskaus tupsahti kuitenkin aivan tuoreeseen suhteeseemme yllättäen tilanteessa, jossa olin jo valmiiksi epävarma tunteistani. Odotuksen edetessä ahdistukseni, suoranainen pakokauhuni on voimistunut: en rakasta lapseni isää! Vaikka olen tehnyt jo varsin upean uran ja edennyt monella saralla, suurin haaveeni on aina ollut perhe. Nyt se on käteni ulottuvilla, mutta onnen sijaan tunnen ahdistusta eivätkä äidinvaistot tunnu heräävän millään. En tunne mitään minussa kasvavaa elämää kohtaan. En käsitä, koska olen aina ollut valtavan lapsirakas.

Kunpa tämä vain olisi tahdon asia: jos voisin päättää rakastavani miestä, minulla olisi kaikki hyvin... Mutta miten tunteitaan voisi hallita!

Aborttiakin olen miettinyt, vaikka olen jo vuosia sitten todennut etten voisi koskaan päätyä siihen ratkaisuun. Asia kummittelisi mielessäni lopun elämääni.

Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta tilanteesta?
Kiitos avusta jo etukäteen (

 

[nimettömänä nyt]

Suhteesi mieheesi vaikuttaa kimurantilta. Siihen en osaa sanoa mitään.
Mutta mitä tulee syntymättömään vauvaan. Itselläni esikoista odottaessai ei ollut mitään tunteita vauvaa kohtaan. Tiesin että pystyn olemaan hyvä ja tunnollinen äiti, mutta mietin pystynkö koskaan rakastamaan lastani. Mieheni kanssa juttelimme asiasta paljon ja hän sanoi rakastavansa meidän molempien edestä jos sellainen tilanne eteen tulisi. Tuollainen tilannehan ei mikään ihanteellinen ole, mutta kuitenkin halusin lasta niin kovasti että päätimme saattaa hänet maailmaan. Ja heti lapsen synnyttyä rakastuin syvästi häneen, ja tunne on voimistunut vain.
Esikoisen jälkeen on syntynyt lisää lapsia, ja heitä olen osannut rakastaa jo mahassa ollessaan.
Tarkoitukseni on sanoa että se rakkauskin voi syttyä hitaasti, ja ehkä vasta sitten kun vauva on syntynyt, niinkuin minulla.

Toivon sinulle jaksamisia tilanteeseesi, ja voimia tehdä parhaimmat ratkaisut.

 

[shaidi]

Heippa ap!

Kuulostaa ihmeellisen tutulta... Minä ja avomieheni saimme esikoisen kohta vuosi sitten. Odotusaikana tunteet pysyivät aika normaaleina, muuttumattomina toisiamme kohtaan. Meillä ei koskaan ole ollut intohimoinen suhde vaan enemminkin kaveripohjainen, luotettava ja turvallinen. Lapsen syntymän jälkeen huomasin etten rakasta miestä enään. Mutta elämä jatkui normaalina eteenpäin omalla painollaa. vauvaa hoitaen ja häntä rakastaen. Huomasin että vaikka tunteet miestä kohtaan ovat hälvenneet niin rakkaus vauvaan vain kasvoi ja kasvoi. Tunsin että hän on ainoa mitä minulla on.
Odotan nyt toista lasta. Raskaus on alussa. Ja mietin päässäni että mihin oikeen ryhdyn. Tämä suhde on jo niin nähty ja kun rakkauttakaan ei minun puolelta enään heru. Mies on ihan kunnollinen työssä käyvä ja elättää meitä mutta riitoja on ihan liikaa. Ihan liian monesti olen itkenyt huonoa tuuriani tämän miehen suhteen. Mutta järjellä koitan asioita ajatella. Lapset tarvitsevat isää ja minä olen nämä saanut tähän maailmaan. Minä siis kannan vastuuta siitä. Olisinhan voinut vaikka käyttää pillereitä tms ja olla tulematta paksuksi mutta asiat ei aina vaan mene niin... Molemmat lapset, myös siis tämä tuleva, ovat ylläreitä olleet kondomista huolimatta. Tunnen siis suurta vastuuta koska olen äiti. Ja minusta tulee vielä toisen kerran äiti tälle syntymättömälle. Jo nyt, vaikka mahaa ei edes huomaa, rakastan tätä lasta. Ajattelen sen olevan osa minua, minusta tehty ja yksi niistä ainoista tässä maailmassa joka rakastaa minua täysin ehdoitta. Tunnen suurta turvallisuuden tunnetta.
Mutta siis en osaa, enkä voi jättää miestä. Olemme koittaneet saada asiat paremmiksi jo kauan aikaa mutta minä en tunne vieläkään mitään. Katson häntä kuin ystävää, mutta en tunne suurempia. Mutta niin kauan kun meillä on pieniä lapsia niin olen tässä suhteessa. En tunne olevani täysin onneton sillä onhan meillä jo lapsikin. Arki on tasaista harmaata puurtamista mutta lapsi tuo eniten iloa siihen. Toivottavasti teidän tilanne selviää!

 

[Mimmi]

Kiitos kommenteistanne!

Minäkin uskon siihen, että tunteet lapset syttyvät sitten viimeistään kun lapsi on ollut jonkin aikaa olemassa. En ole vielä tavannut yhtään lasta johon en ihastuisi, joten aika todennäköiseltä tuntuu, että oma lapsi herättää monia ihania tunteita

Olen nyt ottanut tilanteeseen mahdollisimman rauhallisen kannan. Se, että tunteita ei ole ollenkaan mihinkään suuntaan on varmaankin jonkinlainen puolustusreaktio. Aika näyttää, mitä sen takaa löytyy.

Shaidi - oletteko käyneet pariterapiassa eli pohtimassa tilannetta objektiivisen ulkopuolisen kanssa? Tietääkö miehesi tunteistasi (tai niiden puuttumisesta)?

 

[vieruli]

Minulla tuli raskauden alussa yllättäväkin olo siitä, etten rakasta miestäni enkä tiedä haluanko hänen kanssaan jakaa elämäni. Nyt, viidennellä kuukaudella, olen täysin sitoutunut mieheeni ja suhteemme kukoistaa.

Kannattaa tutkiskella omia tunteitaan, mutta antaa niille myös aikaa. Vauvan tulo on iso asia ja saattaa herättää viimeiset epäilykset siitä onko juuri tämä mies se, kenen kanssa haluan jatkaa vai pitäisikö vielä yrittää löytää joku "parempi".

 

[dgdg]

Jos pidät jo lapsista ylipäätään, niin voin luvata, että omaasi vasta tulet rakastamaankin . Samoin rakkaus mieheen voi syttyä. Ole leppoisin mielin ja anna miehellesikin mahdollisuus tulla rakkautesi kohteeksi. Sitä paitsi raskausajan hormonit vetää muutenkin mietteet liian negatiivisiksi.