M
Mimmi
Vieras
Tuntuu, että olen ypöyksin tilanteessani.
Moni on joutunut yllätysraskauden kohdalla puolison/poikaystävän jättämäksi - mutta minun tilanteeni on päinvastainen. Tulevan lapsen isä on vastuullinen, rehellinen ja hyväsydäminen ihminen, ja vielä välittää minusta ja tulokkaasta todella paljon.
Raskaus tupsahti kuitenkin aivan tuoreeseen suhteeseemme yllättäen tilanteessa, jossa olin jo valmiiksi epävarma tunteistani. Odotuksen edetessä ahdistukseni, suoranainen pakokauhuni on voimistunut: en rakasta lapseni isää! Vaikka olen tehnyt jo varsin upean uran ja edennyt monella saralla, suurin haaveeni on aina ollut perhe. Nyt se on käteni ulottuvilla, mutta onnen sijaan tunnen ahdistusta eivätkä äidinvaistot tunnu heräävän millään. En tunne mitään minussa kasvavaa elämää kohtaan. En käsitä, koska olen aina ollut valtavan lapsirakas.
Kunpa tämä vain olisi tahdon asia: jos voisin päättää rakastavani miestä, minulla olisi kaikki hyvin... Mutta miten tunteitaan voisi hallita!
Aborttiakin olen miettinyt, vaikka olen jo vuosia sitten todennut etten voisi koskaan päätyä siihen ratkaisuun. Asia kummittelisi mielessäni lopun elämääni.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta tilanteesta?
Kiitos avusta jo etukäteen
(
Moni on joutunut yllätysraskauden kohdalla puolison/poikaystävän jättämäksi - mutta minun tilanteeni on päinvastainen. Tulevan lapsen isä on vastuullinen, rehellinen ja hyväsydäminen ihminen, ja vielä välittää minusta ja tulokkaasta todella paljon.
Raskaus tupsahti kuitenkin aivan tuoreeseen suhteeseemme yllättäen tilanteessa, jossa olin jo valmiiksi epävarma tunteistani. Odotuksen edetessä ahdistukseni, suoranainen pakokauhuni on voimistunut: en rakasta lapseni isää! Vaikka olen tehnyt jo varsin upean uran ja edennyt monella saralla, suurin haaveeni on aina ollut perhe. Nyt se on käteni ulottuvilla, mutta onnen sijaan tunnen ahdistusta eivätkä äidinvaistot tunnu heräävän millään. En tunne mitään minussa kasvavaa elämää kohtaan. En käsitä, koska olen aina ollut valtavan lapsirakas.
Kunpa tämä vain olisi tahdon asia: jos voisin päättää rakastavani miestä, minulla olisi kaikki hyvin... Mutta miten tunteitaan voisi hallita!
Aborttiakin olen miettinyt, vaikka olen jo vuosia sitten todennut etten voisi koskaan päätyä siihen ratkaisuun. Asia kummittelisi mielessäni lopun elämääni.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta tilanteesta?
Kiitos avusta jo etukäteen