Raskaaksi lapsettomuushoidoilla?

[Tuulikki 1]

Mieheni kanssa saamme piakkoin tietää lapsettomuustutkimusten tulokset. Lääkäri on jo todennut minulla häiriön ovuloinnissa, eli minulla ei siis ovulaatiota lääkärin mukaan tapahdu (mitä itsekin olen jo vuoden verran epäillyt). Muista mahdollisista vioista emme vielä tiedä.

Olen ollut miltei koko tämän vuoden ajan sillä kannalla, että en suostu lapsettomuushoitoihin, kun olen kuullut, kuinka rankkoja ne ovat, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin ja tietty rahaahan niihin menee (mekään kun ei asuta ihan Naistenklinikan vieressä). Nyt sitten viimeisen parin, kolmen viikon aikana olen pohtinut, että pitäisikö niitä hoitoja sittenkin yrittää... onko niistä mitään hyötyä ja tuloksia, kun näilläkin palstoilla olen niin paljon lukenut kertomuksia siitä, kun ollaan lapsettomuushoidoissa, mutta kerta toisensa perään saa vain pettyä.

Haluisinkin nyt tietää, että miten te odottajat, oletteko tulleet raskaaksi hoidoilla vai luomusti? Jos olette olleet lapsettomuushoidoissa, niin kuinka pitkään niissä kävitte, ennenkuin positiivinen tulos tuli? Olivatko kuinka rankkoja? Mitä hoitoja teillä oli?

 

[tietäjätär]

Hoidoista on hyötyä. Ystäväni oli hoidoissa vuoden. Viimeisestä hoitokerrasta tärppäsi. Hoidot ovat rankkoja, mutta varmasti vaivan arvoisia!! Myöhemmin voi kaduttaa ettei ole mennyt ja silloin voi olla liian myöhäistä. Hoidot unohtuvat, kun oman käärön saa syliinsä! Jos hoidoissa ei onnistuta, niin ainakin tietää, että on kaikkensa tehnyt ja voi harkita oikeasti adoptiota, mikäli se omaan elämänkatsomukseen sopii.

 

[Marja-Leena*]

Meillä oli sellainen tilanne, että mulla ei tuota ovulatiota tapahdu kuin ehkä 4-6 kertaa vuodessa. Eli toinen munasarja ei toimi kunnolla, toinenkin hyvin laiskasti. Monta vuotta yritimme tai sanottakoon, että emme ehkäisseet mitenkään. Viimein sain aikaiseksi soittaa lapsettomuusklinikalle. Sieltä ohjeena: kaksi kiertoa testataan ovulaatiotikuilla ja jos mitään ei tapahdu niin sitten aloitetaan keskustelemaan hoidoista. Testasin kuukauden, toisenkin ja huomasin olevani raskaana. Vieläkään en voi uskoa sitä todeksi ellei vieressä tepastelisi pikkumurunen. Ennusteina meille oli sanottu, että todennäköisesti raskauta joudutaan hieman avittamaan, mutta toisin kävi.

 

[Siiriz]

Itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta ystävälläni on kaksi lapsettomuushoidoilla saatua lasta. En oikein tiedä, mikä vika heissä oli, mutta ystäväni piikitti jotain hormoonia (ilmeisesti kasvatti munasolua) ja mies vei sitten tiettynä päivänä siittiöt, jotka ruiskutettiin ystäväni kohtuun. Molemmat raskaudet alkoivat helposti ensi "rusikauksilla".

 

[Tuulikki 1]

Juu, itselleni on myös jonkin verran tuttua tuo oviksen metsästys. Olen sitä n. 3 kiertoa "harrastanut". Naistenklinikalla ja eräs yksityinen gyne, sanoivat, että kiertopäivinä 10-15 olisi se paras mahdollisuus ja aluksi mieheni kanssa tähtäsimmekin noille päiville rakastelukerrat, aivan niinkuin lääkärit olivat meitä neuvoneet, mutta mitään ei ole tapahtunut. Lopetimmekin tuon tarkan kalenterin seurannan mieheni kanssa loppukeväästä, silloin, kun olin kolmannen kiertokerran tikuttanut ovista, eikä mitään ollut näkynyt.

Kun kävimme lapsettomuustutkimuksissa, oli kiertopäivni silloin 10 ja lääkäri, joka mua tutki, sanoi, että minun sisälläni ei ollut silloin tapahtunut yhtään mitään hormoninaalista toimintaa, vaikka normaalisti olisi pitänyt näkyä jotakin merkkejä hormonitoiminnasta tuona kiertopäivänä.

Olen juuri tuotakin miettinyt, että jos en suostu lapsettomuushoitoihin, niin saattaisiko myöhemmin alkaa kaduttaa, uskoisin, että saattais alkaa kaduttaa etten niihin mennyt. Toisaalta, olen jo ajatellut elämääni eteenpäin niin, että meillä ei tule koskaan olemaan lasta, itselläni kun on se "tapa" kaikessa, että ajattelen asioista negatiivisia asioita. Mieheni olisi valmis lapsettomuushoitoihin mutta on sanonut moneen kertaan, että minä saan päättää, mitä tehdään. Yhdessä me kuitenkin teemme sitten sen loppupäätöksen.

 

[Hoidokki]

Ymmärrän hyvin pohdiskelusi siitä mennäkö hoitoihin vai ei. Itse mietin aiemmin samaa asiaa kun huomasimme, että ilmeisesti spontaani raskaus ei kohdallamme jostain syystä onnistukaan. Ajattelin, että ehkä meille ei ole sitten tarkoituskaan tulla lasta, ehken ole sopiva äidiksi tms. Mutta oman lapsen kaipuu oli kuitenkin niin suuri, että lopulta päädyimme kääntymään lääketieteen puoleen.

Omaa nyyttiä meillä ei vieläkään ole. Takana on puolentoista vuoden hoitojakso ja kolme keskenmenoa. Välillä tuntuu tosi raskaalta, mutta luovuttaa emme vielä aio. Mielestäni hoidot ovat olleet henkisesti aika raskaita. Mutta toisaalta yhtä raskasta oli se yrittäminen ennen hoitojakin, kun kuukaudesta toiseen sai karvaasti pettyä. Meillä nämä avustetut raskaudet ovat saaneet alkunsa inseminaatioilla, joten sen rankemmista hoidoista minulla ei kokemusta ole. Fyysisesti ne eivät ole olleet raskaita, mutta rahaa on palanut jo melkoisesti kun yksityisellä olemme hoidettavana. En kuitenkaan valita, kyllä se oma käärö olisi joka sentin arvoinen. Ja oma valinta on sekin, että yksityiselle olemme menneet.

Minä tiedän nyt, että olisin katunut myöhemmin, jos olisimme päättäneet olla menemättä hoitoihin. Vaikka meille ei koskaan biologista lasta tulisikaan, niin ainakin olemme sitä yrittäneet. Jossain vaiheessa raja yrittämisellekin tulee vastaan, mutta siinä vaiheessa haluan olla varma, että pystyn lopun elämääni hyväksymään lapsettomuuden. Vielä ei sen aika ole ja toivo elää.

 

[Onnistuuu!!]

Mulla oli sama vika, en ovuloinut, muuten kaikki ok. Sain clomifenpillerit joita söin 5 päivää. 10 päivän kuluttua raskaustesti näytti plussaa. Nyt meillä on tyttö. Lapsettomuusprosessi oli henkisesti tosi raskas, mutta sitten kun sai oikean lääkepurkin niin se olikin ihan helppoa. Lääkekuurista ei tullut mitään sivuoireita mulle.

Mene ihmeessä hoitoihin. Jos et yritä niin jahkaat loppuelämäsi tuota asiaa että olisko pitänyt yrittää vai ei.

Ei niitä hoitoja tehtäis jos ne ei auttais. Ja kuulemma jos vika löytyy (niin kuin sinun tapauksessasi), niin tilannetta on helppo hoitaa. Selittämättömät lapsettomuudet on hoidollisesti vaativampia. Ja 80% hoidettavista saa lapsen. Ihan oikeasti. Ja ovuloimattomuus on yksi helpoimmin hoidettavia vikoja.

 

[toinen hoidokki]

Pohdiskelit, Tuulikki, mennäkkö hoitoihin vai ei. Uskon, että jokainen hoitoihin päätyvä joutuu sinun laillasi pohtimaan, haluaako hoitoihin laisinkaan. Ja sen kysymyksen pohtiminen on tärkeääkin, ennenkuin hoitoihin lähtee.

Itse pohdimme aikanamme ihan samoja asioita. Onko kaikki sen arvoista? Mihin sitä joutuukaan hoitojen myötä? Mitä `mömmöjä`joutuu itseensä työntämään ja miten? Mitä jos siitä ei ole kaiken vaivan jälkeenkään hyötyä? Kestänkö sen kaiken surun ja pettymyksen, mitä hoidot tuovat tullessaan? jne jne.

Lopulta rohkaistuimme menemään ( yksityiselle) lapsettomuusklinikalle. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka itku silmässä istuin lääkärin pakeilla ensimmäistä kertaa. En voinut edes avata suutani, etten olisi alkanut itkemään. Mieheni hoiti kaiken puhumisen sillä kertaa. Olin peloissani, pettynyt, katkera. Miksi juuri meille oli käynyt näin?

Seuraavia kertoja seurasi pikavauhdilla seuraavien kuukausien aikana. Lääkärimme oli ihana, kanustava ja uskoi onnistumiseemme silloinkin kun itsellä usko oli kadoksissa. Jonain päivänä huomasin, että klinikalle meno ei enää itkettänyt. Enää itkin vain kohdattuani kuukausittaiset pettymykset. Monesti mietin, onnistummeko me ikinä. Mies jaksoi toivoa, tukea ja kannustaa. Aika lapsettomuushoidossa todella oli rankkaa. Masennus kurkisti ovelta usein. Moni normaali asia, kuten ystävien tapaaminen, väheni tai hävisi elämästä. Tuntui, että kaikki ympärillä odotti vauvaa tai oli juuri nyyttinsä saanut. Meille se tuntui olevan mahdotonta.

Useiden itsensä rikkomisien ja uudelleen kokoamisien jälkeen tuli päivä, jonka en uskonut koskaan meille tulevan. Sovittuna piinapäivänä teimme testin kotona, mihin piirtyi kuin piirtyikin kaksi viivaa. En tiennyt oliko se totta vai unta. Meillä itkettiin ja naurettiin. Naurettiin ja itkettiin. Tein testejä useita ja useita, koska en uskonut tärpin käyvän meille. Lopulta uskottava se oli. Lääketiede oli auttanut meidän pienokaisemme alkuun. Nyt oli toivottava parasta, että kaikki sujuisi hyvin loppuun asti.

Pikku hiljaa elämä palasi muutenkin raiteilleen. Hymy ja onni löysivät taas kotiimme hetken tauon jälkeen. Tämä oli meidän koetin kivemme. Raskas, mutta kaiketi jälkeenpäin ajatellen varmasti jotenkin tarpeellinen. Sain huomata monessa muussakin asiassa, etteivät ne ole itsestään selvyyksiä. Opin arvostamaan miestäni, suhdettamme, lääketiedettä, ystäviä jotka antavat tilaa myös surulle ja toden totta tätä vatsassa potkiskelevaa, nyt n 1000g painavaa elämämme ihmettä.

Lyhykäisyydessään, tie on varmasti kivinen, kun hoitoihin lähtee. Matto vedetään monesti jalkojen alta. Toivo on kuitenkin valtava voimavara, minkä avulla jaksaa huimia koettelemuksia. Ja palkinto, minkä hoidoista voi saada, on kyllä hienoin mahdollinen.

Toivon sinulle Tuulikki ja miehellesi rohkeutta ja voimia, mihin ratkaisuun päädyttekään. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Vaikka lapsettomuus hoitoineen on aikamoinen suo, saattaa se poikia jotain hyvääkin elämäänne. Ja sen kyllä kestää, jos oikein kovasti nyyttiään haluaa! Tsemppiä ja voimia tulevaan!

Onnellinen hoidokki-odottaja, rv26+

 

[Onnistunut]

Tuulikki voihan olla niin että sinua kaduttaa jos et lähde rumbaa. Toisaalta voi olla niin ettei. Jokaisen on kuitenkin käytävä lävitse se missä asti se raja menee hoitojen suhteen.
Mainitsit ettei sulla tule ovulaatiota, ja nut kp:t mitä lääkärit suosittelevat eivät vain välttämättä ole ne oikeat. Riippuen kiertosikin pituudestasi ja muista tekijöistä. Ilmeisesti ei pco- hirviö ole kyseessä kohdallasi.

Itseäni olisi harmittanut ellen olisi katsonut hoitoja lävitse. Meillä plussaan meni aikaa kaksi vuotta hoidoissa. Julkisella puolella. Sitä ennen luomuilua reilu vuosi. Eli aika "nopeasti" raskauduin.

Henkisesti todella rankkaa, ja alussa clomifen lääkehoito. Jaksoin uskoa silloin että plussa tulee. Mutta tuloksettomien inseminaatioiden jälkeen tuli tunne, että ei meille käääröä tule biologisesti. Ivf hoitoon päädyttiin ja ekasta tuore siirrosta nega. Pakkasessa alkioita, ja niistä siirrettiin 2 kpl. Toinen lähti matkaan, ja odotan nyt vauvaa alkutalvesta syntyväksi.

Meillä parisuhde vahveni koitoksen aikana. Mutta masennus kurkki ahkeraan ja eristäytyidyin ystävyyssuhteista ja muusta maailmasta. Itku tuli herkästi. Olin sellaisessa pisteessä PAS:in yhteydessä, että haluan aikalisän. Mutta iloinen yllätys tulikin plussan muodosssa.

Julkisen hoitoihin olen itse ollut tyytyväinen, toki olen pienemmän yksikön potilas. Eli sekin vaikuttaa siihen sujuvuuteen ja joustavuuteen.

Tuulikki voimia teille miehenne kanssa matkaan.

 

[hoidokki myös...]

Me ehdimme yrittää lasta kotikonstein reilun vuoden ja sitten päätin rohkaista mieleni ja jokavuotisella gyne-käynnilläni (5/2006) tippa linssissä avasin suuni asiasta. Se oli kamala paikka, kun siinä ikäänkuin tajusi "epäonnistuneensa" tai siis, että sen myönsi jo ääneen ja ulkopuoliselle. Meillä mies tutkittiin ensin ja tapauksemme onkin siinä mielessä eri kuin muilla kirjoittaneilla, koska miehestä löytyi vikaa. Häntä operoitiinkin tämän takia. Leikkaus ei tuottanut tulosta siittiöiden suhteen ja päädyimme yksityiselle hedelmöityshoitoklinikalle 11/2006. Minusta ei löytynyt mitään vikaa ja 1/2007 aloitimme ekan hoidon. Meillä hoitomuotona IVF/ICSI. Minä ensin sumuuttelin nenäsumutetta ja sillä tavalla pysäytin oman hormonitoiminnan. Sitten aloitettiin piikitys ja kasvateltiin rakkuloita. Punktiopäivänä (=munasolujen keräys) miehelle tehtiin biopsia eli siis otettiin siittiöitä neulalla suoraan kiveksestä. Sukusolut hedelmöitettiin ja muutaman päivän päästä tehtiin alkion tuoresiirto. Se meni kuitenkin pieleen. Vuoto alkoi pp11 eli en edes ehtinyt testailemaan. Sitten pidettiin välikierto. Se oli suositeltavaa hormonitoiminnan tasaamiseksi, mutta ei välttämätöntä. Pääsiäinen kuitenkin sotki kuviot, että senkin takia tuli se välikierto pidettyä. Vapun aikaan siirrettiin yksi pieni huurunenä, joka edelleen tuolla masussa köllöttelee Tammikuussa olisi määrä syntyä. Kyllä oli ihmeellistä saada ne maagiset kaksi viivaa tikkuun, joita siis en ollut koskaan aiemmin päässyt näkemään...

Uskon, että meillä tuo luomukiertoon alkion siirto onnistui, koska minulla ei ollut käytössä mitään hormoneja ja koska vikaa ei siis koskaan löytynyt minusta. Uskon, että tuoresiirrossa kehossani jylläsi vielä monet hormonit, joita minun kroppa tavallaan ei tarvinnut raskautumiseen. Toisaalta, nämä ovat vain minun uskomuksiani, ei lääketieteen. Pakkasessa meillä on 4 huurunenäistä kaveria odottamassa, jos vielä halutaan yrittää.

Hoidot ovat hirveän raskaat henkisesti ja fyysisesti. Samaan aikaan meilläkin useisiin sukulais- ja tuttavaperheisiin syntyi vauvoja. Sekin oli rankkaa. Kuitenkin koen, että hoidot ovat kasvattaneet minua ja miestäni paljon. Olemme läheisemmät kuin ennen. Olemme oppineet paljon elämästä. Arvostamme nyt eri asioita kuin ennen.

Alkuperäiselle täältäkin oikein paljon voimia ja tsemppiä, jos päätätte hoitoihin lähteä. Se on raskasta ikaa, mutta todellakin onnistumisprosentti on nykyään aika hyvä. Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta, tukekaa toisianne. Se kantaa pitkälle. Luottakaa ja uskokaa yhteisiin haaveisiinne. Se kantaa vielä joskus hedelmää! kaikkea hyvää teille!

 

[Tuulikille]

En jaksanut lukea ketjua mutta suosittelen, että kannattaisi kokeilla, hoidothan voi lopettaa jos alkaa tuntumaan rankalta. Oma taustani on että, kun lapsen tekoa ruvettiin yrittämään, minulla ei edes ollut kuukautisia. Ensin hormoneilla aloitettiin ja tasattiin kuukautiskierto, jonka jälkeen tikuteltuani huomasin, että ovulaatiota ei ole. Koska kaikki tämä tapahtui yksityisellä, varsinaisiin lapsettomuustutkimuksiin minulla ei ollut varaa. Tämän jälkeen ensimmäisestä clomifen-kierrosta plussasin, tosin se oli tuulimunaraskaus.

Tuosta ovulaation bongauksesta vielä, sillä kalenterilla ei kyllä tee mitään, esimerkiksi itselläni ovulaatio tapahtuu noin kp 20. Tuossa kp 10 pitäisi kyllä jo varmaan jonkinlaista johtofollikkelia näkyä.

Pointtini siis on, että hyvinkin "helpoista" hormonihoidoista on apua monille. Avauksestasi ei selvinnyt oletteko ne jo läpikäyneet ja siis siirtymässä jo varsinaisiin lapsettomuushoitoihin, joihin noita clomifeneja ei lasketa. Tarkoitukseni ei ole siis vähätellä varsinaiset rankat lapsettomuushoidot läpikäyneiden kokemuksia.

 

[Tuulikki 1]

Täytynee tässä nyt myöntää ja kertoa hieman lisää taustastani. Clomifeneja olen syönyt keväällä 2007 2 kiertoa. Ensin yritettiin tasata kuukausia Teroluteilla, mutta ne auttoivat vain n. 3 kiertoa. Terolutit ja Clomifenit sain yksityiseltä gynekologilta ja kun Naistenklinikalla kuulivat, että popsin clomifeneja, niin käskivät lopettaa ja olivat vihaisia, kun olin ominpäin mennyt yksityiselle gynelle asioitani setvimään. Totuus vain on se, että Naistenklinikalla en tiiä, milloin olisivat mulle edes ne Terolutit antaneet. He kun tuntuivat vain haluavan katsella kaikessa rauhassa, miten käy.

No, noita clomifeneja söin siis 2 kiertoa ilman tarkkailua ja 2tbl päivässä, ei tulosta. Nyt, kun oltiin Naistenklinikalla lapsettomuustutkimuksissa, sanoi minua tutkinut lääkäri, että mun kohdalla ei Clomit välttämättä auta mitään, kun olen niitä jo 2 kiertoa syönyt 2tbl päivässä. Eli että tarvitsisin vahvempia lääkkeitä. Onkin viikon päästä "kiva" tietää, että mitä he suosittelevat hoitomuodoiksi.

Yksityiselle gynelle varasin ajan, koska rupesi potuttamaan tuo Naistenklinikan jahkailu ja heidän halunsa "odotella rauhassa".

Naistenklinikalla jouduin käymään jo ihan raskauden suunnittelusta lähtien, koska mulla on 1 tyypin diabetes. Siinäki on mulla tullu heidän kanssaan riitaa, kun he haluaisivat, että verensokerini olisivat "huippumatalilla" koko ajan, mihin taas itse en suostu, sillä oma diabeteslääkärinikin, ketä mua on hoitanut jo 2 vuotta, on sanonut, että tämä diabetes tasapaino mikä mulla on nyt muutaman vuoden ollut, on todella hyvä. Diabeteksen lisäksi minulla on myös kilpirauhasen vajaatoiminta.

Kuukautiskierto minulla on ollut sekaisin aina, ihan siitä asti, kun menkkani 11 vuotiaana alkoivat. Kierto saattaa joskus venyä sinne 40 kp:n piekkeillekin.

 

[Tuulikki 1]

Jatkoa vielä...

Niin, tuosta Clomi kokeilusta minulla siis on jonkin verran kokemusta tuosta lapsettomuushoidosta ja itse ainakin pidin rankkana jo clomifenin käyttöä tunteiden vaihtelujen takia, se oli kyllä minun ja miehenikin mielestä hurjaa tunteiden vuoristorataa omalla kohdallani, kun noita clomifeneja popsin, eli minun mielialaani ne vaikuttivat todella voimakkaasti. Olen muutenkin kyllä impulssiivinen ja ailahtelevainen lonteeltani, mutta clomit mielestämme vain lisäsivät minussa noita piirteitä. Sitten ne loppuivatkin, kun lopetin Clomit. Tuon kokemuksen jälkeen minulla on siis ollut vahva fiilis, että en halua enää lapsettomuushoitoihin, mutta nyt olen taas alkanut miettimään asiaa uudestaan...

 

[Tuulikille]

No sitten ymmärrän pohdiskelusi. Itselläni clomifen tuntui auttavan jo pilleri päivässä vahvuudella ja primolutilla kierto myös tasaantui helposti. Olen myös luonteeltani ailahtelevainen, mutta mielialanvaihteluista en osaa sanoa clomifenin aikana, ainakaan mies ei valittanut. Myös minä siis sain clomit yksityiseltä ja ilman ultraseurantaa, josta ei sairaalassa ja neuvolassa ole kommentoitu negatiivisesti, vaikka tiedän että seuranta olisi pitänyt olla. Jos clomifen ei auta lääkärin kanssa on sovittu, että lähete julkiselle puolelle menee siinä vaiheessa.

Voimia teille jos menette hoitoihin.

 

[kannattaa mennä]

Hei!

Meillä myös oli lapsettomuutta vuosi takana, kun hakeuduimme hoitoihin. En ovuloinut juuri lainkaan tai jos ovuloin niin kierrot olivat tosi tosi pitkiä. Sain clomifen kuurin ja ekasta kierrosta tärppäsi. Elämämme paras päätös oli mennä gynelle ja elämämme paras ihme tapahtui! Nyt sitä ollaan kovaa vauhtia tulossa vanhemmiksi.

 

[sajoko]

Yritimme vuoden, mutta ei tulosta. Menimme yksityiselle tutkimuksiin. Tulos oli, että mieheni siittiöt eivät ole riittävän vikkeliä eikä niitä ole tarpeeksi, jotta ehtisivät hedelmöittää munasolua.

Aloitettiin kesän jälkeen 2006 ICSI-hoidot. Ensimmäinen tuoresiirto ei kiinnittynyt. Seuraavassa kuussa onnistunut pakastettukaan. Toinen pakastettu kun piti siirtää seuraavassa kuussa, niin menimme vastaanotolle kuulemaan vain, että alkio ei selvinnytkään sulatuksesta. Eli olimme taas alkupisteessä. Lääkäri olisi aloittanut heti uudet hormonihoidot, mutta päätimme miettiä hiukan. Tämä aika oli ollut ihan mielettömän rankkaa.

Päätimme pitää hetken hengähdyksen. Kävimme pitkällä kaukomatkalla kaukana arjesta ja pystyimme moneen kuukauteen jopa unohtamaan hetkeksi asian ja rentoutumaan. Nautimme vain auringosta ja ehdimme nauttia toistemme seurasta ilman painetta.

Kun vuosi oli vaihtunut, niin aloitimme uudet hoidot. Saimme aikaiseksi kolme hyvää alkiota. Näistä tehtiin tuoresiirto ja kaksi jäi pakkaseen. Tuoreena siirretty alkio kiinnittyi ja meille syntyy kuukauden sisällä vauva!!! Voi että, tätä riemua.

Tosin hoidot olivat minulle sekä miehelleni niin henkisesti rankkoja, että lapsettomuustuntemukset, ahdistukset ja suru ovat nousseet ajoittain pintaan myös raskauden aikana. Kyllähän se niin on, että eihän hoitoja toivoisi kenenkään käyvän läpi. Siinä vaiheessa sosiaalinen elämäni kutistui, koska ystävilläni on melkein kaikilla lapsia. En halunnut puhua asiasta eli minun ja mieheni perheiden lisäksi asiasta tiesivät ja tietävät nytkin vain muutamat ystävät. Mieheni ei ole halunnut puhua kellekään ystävälle tästä surullisesta asiasta, kun tilanteemme todettiin. Miksi emme kertoneet, niin emme halunneet keskustella aiheesta aina kun tapaisimme jonkun vaan halusimme muualla normaalin arjen jatkuvan. Ei lapsettomuudesta halua keskustella siinä vaiheessa kaikkien ihmisten kanssa. Se sopi meille. Eli kyllä siinä parisuhde oli toisinaan kovilla.

Mutta nyt jos mietin, niin toimisin edelleen samalla tavalla. Eli lähtisin hoitoihin. Tosin, nyt jos saamme maailmaan turvallisesti tämän pienokaisen, joka potkii mahassani, niin olemme miettineet, että emme välttämättä enää lähde hoitoihin. Pakastetut alkiot haluamme yrittää vielä, mutta yksikin lapsi on meille ihan riittävä. Nyt tuntuu siltä.

Ihan kyyneleet nousevat silmiin, kun ei niitä mietteitä unohda varmaan koskaan, mitä ennen hoitoja mielessä liikkui ja kuinka surullinen sitä silloin oli. Toivotan paljon voimia teille molemmille.

 

[hoidokki myös...]

... Ja vedet tulee silmiin, kun joskus olen lukenut ylös kirjoittamiani asioita tuolta rankalta ajalta, jota n. vuosi sitten koimme...

 

[Tuulikki 1]

Täällä taas... huomenna pitäis saada kuulla tulokset... tuntuu, että ihmeen nopeasti on tämä 2kk kulunut, 2kk sitten kun olimme niissä lapsettomuuskokeissa...

Näin eilen Akuutti-ohjelmassa juttua pariskunnasta, joka oli yrittänyt omaa lasta pitkään, tuloksetta ja menivät sitten lapsettomuustutkimuksiin ja lapsettomuushoitoihin ja niillä oli suuret ja vahvat toiveet ja odotukset hoitojen suhteen, mutta mitään ei sitten kuulunutkaan. Sitten he saivatkin jossain vaiheessa tiedon, että saavat adoptiolapsen...

En pystynyt tuota ohjelmaa pahemmin/tarkemmin seuraamaan, koska tuolloin olin töissä, mutta tuosta tuli jotenkin taas niin negatiivinen kuva noista lapsettomuushoidoista... siis niiden toimivuudesta... Nyt sitten ei taas tiiäkkään, mitä noista hoidoista pitäisi ajatella... viime viikkoina kun olen yrittänyt ajatella positiivisesti niistä hoidoista ja niiden onnistumisprosessista...

Tänään käytiin miehen kanssa shoppailemassa ja huomasin-jälleen kerran, että kun ohimennen vilkaisin vauvojen ja lasten tavaroiden hintoja, niin ajattelin, että "no, säästyypähän nuokin rahat kun ei tuollaisia tarvitse ruveta ostelemaan". Tiedän, että tuo kuulostaa TODELLA itsekkäältä, mutta kaiketi tuo ajattelu kuuluu johonkin itsensä suojeluun tai vastaavaan...

Mutta, mutta... oli vain pakko tull tänne vähän purkaa mieltään, kun tunteet pinnassa huomisen soiton takia... =/

 

[siiriz]

Toivotaan parasta! Kyllähän se on kuitenkin 80 % se onnistumisprosentti. Ja myös adoptio- tai sijaisvanhemmuus ovat mahdollisia.

 

[onnistunut täälläkin]

Meillä tuli yritystä 2,5v ennen plussaa. Kärsin PCO:sta enkä siis ovuloinut luomusti ollenkaan. Söin myös 6 kiertoa clomifenia enkä niilläkään annostuksen nostamisista huolimatta saanut kuin kolmeen kiertoon ovulaation aikaiseksi. Clomien loputtua oli yksi välikierto ja seuraavassa oli munanjohtimien aukiolotutkimus. Tuolla aukkarissa gyne sitten sanoi että täällä majailee myös puhkeamaisillaan oleva follikkeli ja sitä sitten onnistuneesti hyödynnettiin! Onneksi oli tuo tutkimus juuri ennen ovista, koska en olisi mitenkään uskonut että ovuloisin pari kiertoa clomien loppumisen jälkeen. Gyne kyllä sanoi että clomien vaikutus saattaa kestää vielä useamman kierron pillereiden syönnin lopettamisestakin. Ja tuo aukkari ilmeisesti puhdisti putket niin että siittiöt ja munasolu vihdoin löysivät toisensa. Nyt mennään jo 22.viikolla ja kaikki on sujunut loistavasti!

 

[erilaisista oireista!]

Oma kokemukseni clomeista on hyvin samanlainen kuin Tuulikilla, eli tunteet ailahtelivat melkoisesti. Kun siirryimme inseminaatioihin ja pistoshoitoon, niin ei tullut mitään sivuvaikutuksia! Eli ainakin omalla kohdalla pistettävät hormonit sopivat paremmin kuin "kevyempi" hoitomuoto, clomit.

 

[''']

Jos ei ole valmis tekemään kaikkeaan lapsen saannin eteen niin kuinka kovasti sitä lasta silloin haluaa? Jos lapsen todella haluaa niin kyllä ne hoidot kestää! meillä hoidoissa meni monta vuotta ja oli kyllä todellisia aallon pohjia, mutta kun oman tytön vihdoin saimme syliin niin kaikki koettu unohtui aika nopeasti! Ja kyllä se oma lapsi on jotain niin ihanaa, ettei sitä osaa edes kuvailla Hoitoihin vaan!

 

[Tuulikki 1]

Tänään tuli sitten vastaukset. Töissä tuntui, että taju lähtee, kun lääkär alkoi puhumaan tuloksista, heh!=)

Elikkäs siis... mies on kaikin puolin terve kuin pukki, mutta mulla on ongelmia AINAKIN oviksen kanssa. Myös jotkin progesteroni arvot olivat hiukan koholla ja mun kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sen tasoa halutaan selvittää tarkemmin. Ja saan myös tässä jossain vaiheessa lähetteen tuonne munanjohtimien aukiolotutkimukseen, eli katsotaan, onko niissä jotain vialla.

Eli nyt tehdään vielä pari verikoetta ja tuo aukiolo tutkimus ja lääkäri sanoi, että mä tarvitsen VAHVAN hormonikuurin, jotta saadaan ovis aikaiseksi, Clomejahan mulla kokeiltiin se 2 kiertoa, eikä niistä ollut mitään apua, niin sain sen käsityksen, että mun kohdalla siirrytään suoraan vahvempiin hormonihoitoihin, kuin mitä Clomit.

Mies on erittäin onnellinen tuloksesta, se kun pelkäsi jo, että olen täysin lapseton, mutta itsellä fiilikset on miltei samanlaiset, kuin ennen tuloksiakin. Nyt vain odottelen sitä kutsua sinne munanjohtimien aukiolo tutkimukseen.

Osaako joku kertoa, mitä tuossa munanjohtimien aukiolo tutkimuksessa tarkalleen tehdään ja kauanko se kestää ja onko jotain kipuja tms. tutkimusten jälkeen?

 

[aukkarista]

Mulle suositeltiin, että kannattaa otta pari buranaa(2x400mg) n.tunti ennen operaatiota. Näin teinkin, eikä suurempia kipuja ollut. Inhottavaltahan tuo tuntui, mutta ei mitenkään kivulias ja tosiaan kesti kaikenkaikkiaan alle 5min! Siinä työnnetään ohuenohut katetri kohtuun ja ruiskutetaan keittosuolaliuosta ja ilmaa, ja lääkäri seuraa ultralla ilmakulpien kulkua munanjohtimissa. Samaisella katetrillahan sitten ruiskutellaan siittiöt kohtuun inseminaatiossa, jis siihen olette seuraavaksi menossa.

 

[Tuulikki 1]

Kiitoksia vastauksestasi. =) Nyt vain odottelen, että saisin tarkemmat ohjeet ja kutsun sinne.

Tietenkin se osuu juuri työpäivän kohdalle, keskelle työpäivää... =/ Olen n. 3 viikkoa sitten vasta vaihtanut uuteen työpaikkaan ja luin silloin sinne työpaikkaan mennessäni, että raskauden ajan seuranta, siis neuvolakäynnit yms. kuuluvat työaikaan, mutta tuskin lapsettomuustutkimukset ja hoidot kuuluvat työaikaan... =/ Mutta tutkimukseen kyllä menen, tuli sitten palkaton työpäivä tai mikä tahansa, tärkeintä on kuitenkin tuo/nuo tutkimukset ja hoidot.

Miten teillä muilla on osunut nuo lapsettomuustutkimus-päivät ja ajat ja lapsettomuustutkimushoidot? Ovatko olleet keskellä teidän työpäiväänne? Oletteko kertoneet pomollenne, että olette lapsettomuushoidoissa/tutkimuksissa?