Rankkaa olla lapsen kanssa kahdestaan, kun mies työmatkalla

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja viiru
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja äiti:
Mulla yksi lapsi, 1v tytsy, ja välillä nautin siitä, että saan olla tytön kanssa viikonlopun kaksin, jos mies lähtee reissuun. Minusta on ihanaa, kun saadaan tehdä kahdestaan kaikkea. :) Minusta yhden lapsen kanssa todellakin on helppoa! Voi vaan yht'äkkiä keksiä, et lähtee johonkin, eikä mene kauan kun on jo menossa. (Ei tietenkään myöhään illalla, mutta muuten) Eikä tarvii suunnitella, mitä tekee ja milloin. Minusta tää on todella helppoa ja mukavaa! :heart:

...voi olla, että koen tämän siksi niin helppona, koska itse olen suurperheestä, ja hoitanut pikkusisaruksiani, ja tiesin siis mitä tämä on, ennen kuin ryhdyin tähän. :) Tää oikeen yllätti minut helppoudessaan.
 
Ei useampi lapsi tarkoita yhtä kuin helpompaa hoitoa. Esimerkiksi eri ikäiset lapset tarvitsevat ihan eri asioita eikä heistä ole automaattisesti seuraa toisilleen. Kun vauvan saa käsistä, yhtä pitää auttaa läksyissä, kuskata treeneihin tai leikki-ikäiselle omistaa vähän aikaa.

Esikoinen oli sairas lapsi ja se oli raskasta. Silti mielipide raskaudesta on vähän ajan saatossa muuttunut kun perhe on kasvanut. Ei kai se ole toisten ongelmien vähättelyä todeta ääneen, että olisikin vain yksi?

Nykyään on ihanan rentouttavaa olla yhden lapsen kanssa jos muut ovat muualla.
 
Täällä nyt vähätellään että ei yhden kanssa voi olla rankkaa. Tottakai se voi olla rankkaa. Tuntemushan on täysin subjektiivinen eikä lapsia voi verrata keskenään.

Meillä on 1v, 3v ja 6v ja kyllä toisinaan on aika rankkaa. Ei tarvitse kuin yhden, kenen tahansa lapsista, olla poissa kuvioista niin häseltäminen ja työmäärä laskee alle puoleen.

Vaimo on vuorotöissä ja iltavuoropäiviä minä kutsun yh-päiviksi. Laitan aamulla kaikki lapset ja vien hoitoon. Kahteen eri paikkaan tietysti. Työpäivän jälkeen haen lapset ja sitten koko orkesterin kanssa kauppaan. Kotiin syömään ja heti taas pakataan koko bändi kun jollain on joku meno harrastuksiin tms. Ja joka ikinen hetki joku on jotain vailla.

Joskus kun on oikein rankka päivä niin ei uskalla silmiään kahdeksi sekunniksi ummistaa kun pelkää nukahtavansa siihen paikkaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Te jotka täällä jaksatte vähätellä yhden lapsen kanssa kotona olevia, oletteko ikinä miettineet, että suurin elämänmuutos tulee siinä kun nainen jää ensi kertaa kotiin. Sitä on saattanut olla vaikka kuinka menevä tyyppi ja sitten joutuu(pääsee) kotiin kahdestaan pienen lapsen kanssa.

On siinä muutoksessakin tarpeeksi sulattelemista henkisellä puolella, äidiksikin kun kasvetaan. Lisää siihen vielä yksinäisyys niin on siinä mun mielestä joillakin vaikea paikka.

Olen samaa mieltä, mutta ei kaikki ole niin kamalan vaikeaa kaikille!! Joku sanoi eri voimavaroista, se on totta!! Ja kuten aiemmin totesin, nyt suuren katraani kanssa menen sinne tänne ongelmitta (jos voi niin sanoa, paljon kinaa ja parkua ja sitten katras ilolla lähtee mukaan) ja se näkyy olevan muille ongelma. Voi voi, en mä vaan jaksais kaikkien kans lähtee jne. Rasittavaa valitusta!! En kai mä lapsiani jätä yksin kotiin vain siksi, että se on muille ongelma????????????
 
Kyllä mä kaksosten äitinä sanoisin että voi olla rankkaa, yhden lapsenkin kanssa. Lapset ovat niin erilaisia persoonaltaan ja olemukseltaan muutenkin. Mulla kun syntyivät kerralla, en osaa yhden lapsen äidin elämästä sanoa, vaikka joskus sellaisia kadehdin.

Mutta sanoisin vaan kaikille sen että aina ei kyse rankkuudessa ole siitä että on lapsi kasvatettu jotenkin huonosti jos/kun se kiukuttelee vaan lapsen temperamentti vaikuttaa tähän tosi paljon. Olen huomannut tämän kun mun lapseni oli heti siitä lähtien ihan erilaiset temperamentiltaan kun heidät laitoksella syliini sain ensimmäistä kertaa.

Eli jos jollain on helppoa tai vaikeaa lapsensa kanssa en menis vähättelemään siksi, että sulla itsellä on ollut yhden kanssa niin kovin helppoa. Tämän toisen äidin lapsi voi olla luonteeltaan niin erilainen.
 
Mulla on vaan yksi lapsi mutta koen silti lapsenhoidon rankaksi juurikin lapsen persoonan takia. Lapsi kitisee erittäin herkästi ja vaatii koko ajan seuraa ja roikkuu ja huutaa lahkeessa jos yritän tiskata tai laittaa ruokaa. Mun mielestä kahden helpon lapsen hoito ois paljon helpompaa kuin yhden vaativan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Te jotka täällä jaksatte vähätellä yhden lapsen kanssa kotona olevia, oletteko ikinä miettineet, että suurin elämänmuutos tulee siinä kun nainen jää ensi kertaa kotiin. Sitä on saattanut olla vaikka kuinka menevä tyyppi ja sitten joutuu(pääsee) kotiin kahdestaan pienen lapsen kanssa.

On siinä muutoksessakin tarpeeksi sulattelemista henkisellä puolella, äidiksikin kun kasvetaan. Lisää siihen vielä yksinäisyys niin on siinä mun mielestä joillakin vaikea paikka.

Jokaisella meistä joilla on nyt useampi lapsi, on ollut myös se yksi lapsi (lukuunottamatta esikoisiksi kaksoset saaneita). Joten kokemusta on yksilapsisuudesta jokaisella.
 
Mä en oo kokenut lasten kanssa yksinoloa rankkana, mutta en mä väitä etteikö joku muu saisi sitä rankaksi kokea.

Aikuiskontaktien puute taas on sellainen asia, mitä mä en kestä. Se oli mulle rankinta kotonaolossa, ei suinkaan se että olin yksin vastuussa lapsista.
 
Mä sanoisin niin, että - kyllä, yhden lapsen kanssa voi olla rankkaa ja onkin. Ja kyllä - useamman lapsen hoitaminen kotona yksin on rankkaa. Ja mun mielestä se on rankkaa juuri niinä päivinä, jolloin olen itse ehtinyt jo asennoitua siihen, että on rankkaa. Eli se päivän "rankkuus" tulee tasan tarkkaan siitä, miten itse siihen asennoituu, millä tuulella on. Sanomattakin on selvää, jos on väsynyt, niin kaikki pienetkin vastoinkäymiset kasvavat kohtuuttoman suuriksi. Mutta sekin on ollut valintakysymys - jos on edellisenä iltana kukkunut tv:n äärellä tai palstaillut myöhään, silloin musta on ihan turha seuraavana päivänä valittaa väsymystään. Tai sitten narina aikuisseurasta ja sen puutteesta - sekin on oma valinta. Kyllä jokaiselle taatusti löytyy paikkakunnasta riippumatta kaivattuja kohtalotovereita, äitikavereita joille purkaa tovi kokemuksiaan tms. mutta - se vaatii jo hieman ponnisteluja, että tulee ihmisten kanssa tutuiksi. Joten tommosen yksinäisyydenkin mä näen valintatilanteena. Ei siellä kotona tarvitse olla lapsen kanssa kaksin, kyllä se suurempi elämä löytyy ja on kotiseinien ulkopuolella.

Itelläni on nyt kolme eri-ikäistä lasta, jotka tarvitsevat huomiotani ja läsnäoloani eri tavalla. Kaksi vanhimmaista kamppailevat uhmakausissaan eri tasoilla - toinen on reilun viiden, toinen kaksi ja puolivuotias. Lisdänä joukossa on kohta neljän kuukauden ikäinen vauva, joka on kaikista eniten riippuvainen minusta. Mies tekee erittäin pitkiä työpäiviä, joten päivän ajan olen yksin vastuussa lapsistamme. On päiviä, jolloin en näe muita ihmisiä, kun kotityöt sen estävät. On päiviä, jolloin seinät kaatuvat, kun muksut vaativat minua repeytymään joka suuntaan keskenään kimpuillessaan ja nahistellessaan tai vain tempaistessaan tiukemman ja pidemmän puoleisen imetyssession. On rankkaa, mutta ei aina. Tilanteistakin selviää, kun asettuu aikuisen asemaan ja ajattelee, että kyllähän selviän. Ja selviänkin, koska on PAKKO. Ja joka päivä se hieman helpottuu.

Asenne ratkaisee tässäkin asiassa. Ja lapset ovat vain hetken kuitenkin pieniä, eikö niin? Tsemppiä kuitenkin kaikille.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pinna kireellä:
Alkuperäinen kirjoittaja oh:
en valittas yhen kans olemista...sehän olis lomaa..

Peesi. Suorastaan ärsyttävää valittaa yhden lapsen hoidosta! Ei sitä, yhdenkin kanssa oleminen on saanut minutkin nostamaan hattua yksinhuoltajille, mutta kun lapsia on tullut lisää, niin palaa suhteellisuudentaju.

Puolensa ja puolensa. Jos kyse leikki-iläisistä tai sitä vanhemmista, niin voi olla helpompaakin jos on useempi. Lapsista on seuraa toisilleen, voi esim pelata niin ettei äidin tartte keksiä koko ajan sitä tekemistä. Kenenkään rankkuutta ei kantsi vähätellä, kun ei ole siitä toisen arjesta tietoa. Jollekin joku asia on rankkaa ja toiselle ei. Mä en ymmärrä mikä siinä niin ärsyttää!
 
Mö olen viikot lasten ja eläinten kanssa yksin. Joskus kaksikin viikkoa putkeen. Mut ei mulla mitään valittamista ole.
Mä oikeestaan nautin kun saan itse päättää mitä tehdään ja minne mennään ja mitä tapahtuu.
Meille on jo vuosien varrella tullu omat rytmit jotka sitten kääntyy päälaelleen kun iskä saapuu kotiin. :D
Mut se mikä saa mut jaksamaan on että mulla kumminkin on se toinen aikuinen siel langan päässä jos sitä tarvitaan eikä tarvi koittaa selvitä siitä arjesta ihan ilman tukea.
 

Yhteistyössä