rakkaus on loppu vai onko?

Mieheni ilmoitti jokin aika sitten että hänellä ei ole minua kohtaan mitään tunteita. Ei edes tykkää. Seksi meillä on sujunut ja sujuu nytkin, kolme pintä lasta, minä heidän kanssa kotona, mies vuorotyössä. Molemmat väsyneitä oma aika vähissä (mies harrastaa aktiivisesti). Yhteinen aika vielä vähäisempää. Paljon on ehtinyt tapahtua yhteisen kolmenvuoden aikan (lapset, joista yksi keskonen, asunnon osto ja remontointi muutto toiselle paikkakunnalle ja sieltä pois, työn aloittaminen...) Tiivis on siis tahti ollut

Mietin onko kenelläkään kokemusta siitä että mies ilmoittaa tunteiden kadonneen, mutta että tunteet ovatkin löytyneet jotenkin. Itsellä tunteita paljonkin jäljellä, välillä vähemmän välillä enemmän (mikä mielestäni onkin normaalia).
Millä keinoilla olette saaneet kadonneet tunteet takaisin? Ero on ollut puheissa, miehellä pientä ihastusta työkaveriin.

Yhdessä ollaan pätetty kuitenkin vielä yrittää, mukana mm.parisuhdeterrapia.

Mutta onko se rakkaus teillä/puolisollanne löytynyt? Ja miten?

 

Meillä on toisin päin ja toivoisin löytäväni tunteita ihan perheen takia. Eikä tiedä yhtään mitä tehdä.

 

mulla on sama tilanne, mun osalta!
Tuntuu et rakkaus on kadonnu kokonaan, ajattelen jatkuvasti millaista olisi elämä taas sinkkuna, sitä vapauden tunnetta ja uutta intohimoa :ashamed:
Kaikki on muuttunut, sen myötä kun esikoiseni syntyi vuosi sitten.
Tiedän etten voisi parempaa miestä löytää, ahkera työntekijä, romanttinen, hyvä isä, rakastava ja luotettava kumppani...mutta kaikki on jotenkin lopahtanut...

Emme keskustele tällaisista asioista mieheni kanssa, enkä oikein haluaisikaan. Seksiä emme ole harrastaneet yli kahteen kuukauteen. Olemme seurustelleet vasta kolme vuotta.

Olisko kenelläkään minkäänlaisia vinkkejä, miten jatkaa, kun en haluaisi erota, mutta jotain täytyy tapahtua

 

just niin Westie. Vai onko se sitten vain vapaudenkaipuuta, joka johtaa kierteeseen...
Kuvittelen kuitenkin että joku mies saa sydämeni sykkimään

 

monet miehet saa sydämeni sykkimään, mutta en ole uskoton miestäni kohtaan, sen olen päättänyt!
Haluisin olla vapaa, flirttailla miehille, kokea sen jännityksen ja tunteen mikä on suhteen alussa, sen "huuman".
Olen kyllä valmis unohtamaan sen, jos saan edes jotain kipinää minun ja mieheni välille!
Eniten ahdistaa tunne, mikä mietityttää kokoajan, "saisinko sittenkin jotain parempaa jostain muualta" :ashamed:
olen kaunis ja hoikka, miehet pitävät minua kauniina, tiedän sen! Ja se on vielä ahdistavampaa, kun tietää että on mahdollisuuksia!
Kun menin ihmisten ilmoille, en tiedä mikä minuun menee: "testaan kenet saisin", flirttailen ja katson miehen reaktion ja se on siinä, en kuitenkaan etene sen enempää!
Niin kai se on että, olen jäänyt "koukkuun" vapauden tunteeseen ja haluaisin taas kokea sen... :ashamed:

 

Kuvitelkaa tilanne jossa olette kertoneet miehellenne/vaimollenne ettette enää tunne mitään häntä kohtaan. Toinen osapuoli loukkaantuu, lähtee. Sinä jäät lapsen/lasten kanssa YKSIN. Päivästä toiseen joudut YKSIN hoitamaan lapset, niistämään nenät, lohduttamaan yöllä kun herää itkuun, jäämään pois töistä hoitamaan kipeätä lasta. Toinen vaihtoehto: muutat pois kotoa ja olet sitten "vihdoin" yksin. Tyhjä, hiljainen koti mihin palaat töistä. Ei ketään vaatimassa mitään mutta tuskin viihdyt äkkisältään aivan luonnostaan yksinäsi. Ajattelet koko ajan no nyt on iltaruoka, iltapala, iltapesu ja nyt luetaan iltasadut ym. Ei ole pienten jalkojen tepsutusta aamuisin, ei halia kun haet hoidosta. Puhumattakaan siitä mitä paineita ympäristö luo (vaikka niistä ei tietenkään pidä välittää, välität kuitenkin).

Voihan toki olla että sovitte yhteishuoltajuudesta, mutta ihme jos se tulee toimimaan.

Sitten se kaikki paperirumba minkä käyt läpi avioeroprosessissa+muutot ja sen kaiken keskellä sinun pitää hoitaa lapset ja koti YKSIN tai "viihtyä" uudessa "kodissa" YKSIN.

Entäs sitten kun itse löydät uuden kumppanin? Miten hän tulee hyväksymään lapsesi ja päin vastoin? Entäs uuden kumppanin mahdolliset lapset? Elämä monimutkaistuu entisestään kun on monet mummot ja papat kummit ja kaimat.

Vieläkö kaipaat sitä "ihanaa" vierasta miestä/naista. Jos niin sitten lienet valmis tuohon yllä olevaan mankeliin...Tarkoitus ei ole masentaa heitä jotka ovat eron tien jo valinneet, haluan vain että se joka leikkiin ryhtyy leikin kestäköön. :hug:

 

Kyllä me ollaan oltu tämän 17 vuoden aikana tuollaisessakin pisteessä.
Me purtiin hammasta, otettiin kolmen 2-6-vuotiaan lapsen takia aikalisä ja päätettiin sinnittää 3 vuotta ja erota, jos asiat ei ala järkiintyä.

Otimme suosiolla etäisyyttä toisiimme, meni kipeä hetki, jolloin oli vieraita miehiä ja naisia ja emme jakaneet samaa sänkyä. Tätä seurasi tympääntyminen vieraisiin ja omaan käytökseen, halu säilyttää kaikki yhteinen hyvä.

Ja siitä kasvoi kummallinen kunnioitus ja ymmärrys toista kohtaan. Kunnioitus muuttui vähitellen hellyydeksi, haluksi olla lähellä, rakkaudeksi. Nyt olemme viimeiset vuodet eläneet hyvinkin onnellista, lempeää ja kaunista aikaa toisiamme rakastaen ja siitä rakkaudesta tällä kertaa parempaa huolta pitäen.

Piika-äiti

 

Eikö teidän suhdetta rassannut, ne "suhteet", jotka tauollanne oli?

 

Ei ole rasittaneet. Koska kumpikaan ei ole koskaan ollut mitenkään taipuvainen omistamaan toista tai mustasukkaisuuteen tai ylipäätään tarttumaan ja muistamaan vuonna 87 ja 2001 miltään taholta kokemiaan vääryyksiä, niin ne aika kaoottiset ja kummalliset tilapäissuhteet eivät ole rasittaneet mitenkään. Sillä hetkellä tunteet toista kohtaan olivat niin hukassa, ettei se missä toinen iltansa vietti voinut vähempää kiinnostaa.

Sitten kun tajusi, ettei elämä noin vain muuttuisi miksikään kenenkään muunkaan kanssa, oli jotenkin huojentavaa alkaa rakentaa suhdetta uudelleen, jotenkin periaatteessa valtavan iloisena, että alunperin oli valinut juuri tämän ihmisen lastensa isäksi/äidiksi.

Jos toinenkin meistä olisi jäärääjä ja muistelisi koko ajan miten kurjasti häntä on kohdeltu ja olisi taipuvainen katkeruuteen, niin ei kai se silloin toimisi ja olisimme päätyneet eroon jo silloin vuosia sitten.

Mutta se mikä sopii meille, ei ehkä sovi muille. Minulla on kuitenkin kerrottavaa siitä, että hienon suhteen ja avioliiton saa pelastettua vielä hyvinkin hankalista ja tulehtuneista olosuhteista, jos halua, asennetta ja kärsivällisyyttä riittää molemmilla.

Piika-äiti

 

\

Kuvitelkaa tilanne jossa olette kertoneet miehellenne/vaimollenne ettette enää tunne mitään häntä kohtaan. Toinen osapuoli loukkaantuu, lähtee. Sinä jäät lapsen/lasten kanssa YKSIN. Päivästä toiseen joudut YKSIN hoitamaan lapset, niistämään nenät, lohduttamaan yöllä kun herää itkuun, jäämään pois töistä hoitamaan kipeätä lasta. Toinen vaihtoehto: muutat pois kotoa ja olet sitten "vihdoin" yksin. Tyhjä, hiljainen koti mihin palaat töistä. Ei ketään vaatimassa mitään mutta tuskin viihdyt äkkisältään aivan luonnostaan yksinäsi. Ajattelet koko ajan no nyt on iltaruoka, iltapala, iltapesu ja nyt luetaan iltasadut ym. Ei ole pienten jalkojen tepsutusta aamuisin, ei halia kun haet hoidosta. Puhumattakaan siitä mitä paineita ympäristö luo (vaikka niistä ei tietenkään pidä välittää, välität kuitenkin).

Voihan toki olla että sovitte yhteishuoltajuudesta, mutta ihme jos se tulee toimimaan.

Sitten se kaikki paperirumba minkä käyt läpi avioeroprosessissa+muutot ja sen kaiken keskellä sinun pitää hoitaa lapset ja koti YKSIN tai "viihtyä" uudessa "kodissa" YKSIN.

Entäs sitten kun itse löydät uuden kumppanin? Miten hän tulee hyväksymään lapsesi ja päin vastoin? Entäs uuden kumppanin mahdolliset lapset? Elämä monimutkaistuu entisestään kun on monet mummot ja papat kummit ja kaimat.

Vieläkö kaipaat sitä "ihanaa" vierasta miestä/naista. Jos niin sitten lienet valmis tuohon yllä olevaan mankeliin...Tarkoitus ei ole masentaa heitä jotka ovat eron tien jo valinneet, haluan vain että se joka leikkiin ryhtyy leikin kestäköön. :hug:

Tämä teksti sai mut pysähtymään, pitkästä aikaan. Tuon kun saisin mieheni ymmärtämään. Ja kun vain voisimme vain jatkaa yhdessä kaikesta huolimatta. Asenteella!

Toivon niin kovasti, että saisin tasapainoisen parisuhteen mieheni kanssa, vielä. Ilmaiseksi se ei tule, enkä pysty siihen yksin. Ehkä mieheni ei vain enää halua nähdä yhteistä tulevaisuutta. Mutta ei pysty näkemään tilannetta yksinkään. Tajuaako vasta, kun on jo liian myöhäistä. Tajuaako vasta sitten, miltä tuntui kun oli perhe jonka vierestä herätä aamuisin, ja miltä tuntui kuunnella kun oma lapsi nauraa..

 

Meillä ei tilanne ihan noin paha,että toinen olisi ilmoittanut,ettei mitään tunteita toista kohtaan...mutta kamalaa välillä kuitenkin.

Kaikki meilläkin tapahtunut nopeaa...tavattiin,yhteen muutto,raskaus,uusi asunto,kohta toinen lapsi,avioliitto ja nyt menossa ihan älytön kriisi molemmilla.

Meillä mies haluaa koko ajan tehdä kaikkea sellaista mikä on pienten lasten kanssa hankalaa,yhteistä aikaa ei muuten kuin iltaisin lasten nukkuessa.

Oma vapaa-aika täysin nolla,lukuunottamatta kerran viikossa yksin kaupassa käyntiä. Mies töissä ja usein ylitöissä...haluaisin,että olisi lasten kanssa kun kotona on mut aina pitäsi olla lähdössä reissuun tms... Lapset kaipaavat kauheasti isän kanssa yhdessäoloa,mutta miehen mukaan yhdessäoloa on myös kyläillessa...mun mielestä kyläpaikat rajoittaa yhdessä oloa,jos siellä on viisi muutakin ihmistä viemässä huomion.

Mielestäni miehelläni on kriisi ja jotenkin vapaudenkaipuu...ja itselläni on myös kriisi,mutta se liittyy enemmänkin siihen,että haluaisin töihin,mutta en haluaisi kuitenkaan lapsia vielä laittaa kokopäiväiseen hoitoon. En jaksa yksin hoitaa kotia ja lapsia jne...haluaisin muutakin sisältöä elämään kuin lapset,vaikka ihania lapsia ovatkin.

Ap:lle minusta miehelläsi on menossa jokin kriisi...olisiko sitten vapaudenkaipuu tms...voit joko olla tukena ja yrittää jaksaa ja odottaa,että se menee ohi ja mies huomaisi,että oma vaimo ja perhe on parasta mitä elämässä on tai sitten eroatte.

Meillä hankala tilanne kun molemmilla on kriisit menossa yhtäaikaa ja välillä tuntuu,että sama erota...mutta kun on ne lapset...ja kauhistuttaa lähteä siihen rumbaa mitä yh:na on,vaikka toisaalta tuntuu,että eihän tuo mies tuo mitään muuta tähän perheeseen kuin rahan.

Parisuhde on välillä niin p....stä kuin voi vain olla.

 

Miehelläsi on burn out!! Ehkä myös identiteettikriisi.

Hankkikaa hoitoapua, parisuhdeterapiaa (ei yksi kerta riitä mihinkään) jne. Ottakaa lisäaikaa, älkää tehkö hätiköityjä päätöksiä!
Parisuhdetta pitää hoitaa aina vaan!! Menkää vaikka parisuhdeviikonloppua viettämään johonkin kurssille.

www.parisuhdekurssi.fi

www.kiianmaa.com

Elämään kuuluu myös arkea ja vastamäkiä. Nykyaikana extreme-elämää ja yksilönvapautta toitotetaan ihan liikaa.

Tsemppiä!

 

Ap:n kirjoitus kuin omaa tekstiäni. Jos jemina luet vielä näitä ketjuja, tule kertomaan kuinka teillä menee!

 

Tässä reilu viikko kulunut kun mies ilmoitti että ei ole onnellinen minun kanssani.Rakkaus vähentynyt kuulema ajan kanssa.Ollut vaikeita hetkiä.Riitoja,jotka aina sovittu.Ja minä en ole tajunnut yhtään että meidän asiat näin huonosti Varasin ajan perheneuvolaan,mutta ei auta kuulema mitään.5 vuotta yhteistä taivalta takana.Ja minä olisin edelleen ihan valmis yrittämään,tekemään kaiken!!Mutta ei kuulema auta.Talo pitää myydä,tavarat jo "paperilla"jaettu.Ihan rikki!Mutta ainut voimavarani on kaksi lastani.En voi muuta kuin toivoa että joskus saisin vielä kokea onnenhetket mieheni kanssa!