Rakastitko vauvaasi heti?

  • Viestiketjun aloittaja pilvikirsikka
  • Ensimmäinen viesti
pilvikirsikka
Tämähän on melkoinen tabu. Minä olin täysin välinpitämätön vauvaani kohtaan ensi hetket. Olin synnyttänyt 2 vrk ja olin ihan lopussa. Kun vauva tuotiin rinnalleni, en ajatellut muuta kuin että viekää tuo pois, tahdon levätä. Se tuntui todella kamalalta.

Vaikeaa synnytystä seurasi vaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Hoidin vauvaa kuin kone, itkin miksi en häntä voi rakastaa, kun muut häntä niin ihailivat. Olin aivan uupunut, en saanut nukuttua synnytyksen aiheuttamaa uupumustani pois.

Viimein hain ja sain apua masennukseeni. Oloni kohentui ja pikkuhiljaa herännyt kiintymys vauvaan aivan puhkesi kukkaan, ja viimein- RAKASTIN VAUVAANI. Hän oli silloin 5kk.

Myöhemmin luin artikkelin, jossa kerrottiin tästä ilmiöstä, kun vauva ei tunnu miltään. Se on kuulemma jopa yleistä, mutta se on niin kauhea asia myöntää, etten ollut koskaan, en milloinkaan kuullut sen olevan mahdollista.

Uskon, että suurin osa tähänkin vastaajista on kokenut asian toisin, mutta ehkäpä tämä kirjoitus koskettaa jotakuta kohtalotoveria.
 
Pikainen
Minulla asia ei ollut noin "raju", mutta kyllä sitä ihmeteltyä tuli, että tämäkö se kaiken onnen ja ihanuuden lähde on ja se vaan syö ja nukkuu, mutta pian ne tunteet siitä heräsi ja nyt tuntuu että rakastan päivä päivältä enemmän ja silti et enempää ei voi enää rakastaa. Outo olotila mutta onnellinen
 
Amfritrite
Joo, molempia. Heti. Maito nousi rintoihin myös heti, ja molemmat olivat maailman keskipiste heti. Vaikka, joo, ne ensi hetket olin kyllä kriittinen, yritin katsoa onko normaalin näköinen, ja sen jälkeen kun kaikki näytti ok, uskalsin katsoa kunnolla, ja sydämen veivät.

Mutta vaikka ei niin hormonien armoilla olisikaan, että ei heti herää tunteet, niin ei silti ole sen huonompi äiti. hiljaa hyvä tulee.
 
Esikoisen kanssa olin ensin alkuun ihan pihalla, en tosiaan tiennyt miten sitä pitäisi käsitellä ja ärsytti ne hoitajat jotka toi vauvaa rinnalle keskellä yötä \|O Parin päivän päästä äidin rakkaus alkoi toimimaan kunnolla, en voinut olla enää hetkeäkään erossa vauvastani.

Kolme viimmeisintä on olleet rakkautta ensi silmäyksellä, paitsi vähän on pitänyt vetää henkeä synnytyksen jälkeen että tajuaa mitä oikein tapahtui.
 
Esikoisen kanssa olin ihan pihalla, ihmeteltiin toisiamme varmaan parisen viikkoa ennenkuin alkoi tuntumaan siltä että tämähän on mun ikioma "tekele" =)
Muitten lasten kohdalla olen kyllä ollut myytyä naista samantien :heart:
 
Mielestäni rakastin vauvaani (esikoista siis) heti, mut nyt kun toinen lapsi syntyi puoli vuotta sitten, huomasin et kyllä nyt oli erilaista. Ekan kanssa olin aika hukassa, että mikä tämä on ja miksi se huutaa?! Toisen kanssa oli helpompaa kun ne äidintunteet olivat jo olemassa. Esikoinen on kai se harjoituskappale, jonka kanssa sitten harjoitellaan kaikki mahdolliset tunteetkin läpi. Jälkeenpäin huomaan, et se mitä synnytyssalissa luulin äidinrakkaudeksi ei ole mitään verrattuna siihen miten lastani rakastan nyt, rakkaus syvenee kun lapsesta tulee oma persoonansa.
 
ääti
Rakastin vauvaa ensi näkemältä lähtien. Rääpäle, täysin avuton, keskenereinen, laiha. Mutta äärimmäisen RAKAS ja ainutlaatuinen. Ei yhtään sellainen pulleaposkisen vauvan näköinen.
 
kuminauha
Hyvä että kirjoitit. Olen nimittäin miettinyt samaa. Ehkä minulla tuo ei ollut niin rajua mutta pidempää. Kenties podin myös masennusta mutta olen oppinut elämäni aikana paketoimaan liiaksi omia tunteita ja pelkäsin että enkö edes osaa tuntea tai näyttää tunteitani edes lapselleni!
3 kk koittaessa tajusin että rakkautta löytyi ja sitten se on vain syventynyt. Lapsella oli koliikki eikä hän vieläkään ole mikään sylivauva, ei halua että itkiessä paijataan sylissä vaan työntää itensä istumaan kasvot poispäin. Mietityttää että miksi mutta onneksi mies toppuuttelee että jokainen on omanluonteinensa, äiti ei voi "pilata" tai pakottaa lastaan. Täytyy vain löytää yhteinen kieli osoittaa rakkauttaan.
Maalasin aika kalsean kuvan itsestäni...kyllä meillä nauretaan ja höpsötellään vauvan kanssa paljon, ehkä sitä vain pelkää turhaan. Ehkä käy kuten muut kirjoittivat ja toisen kanssa on heti "tilanteen tasalla"?
 
Elfina
Ei, en rakastanut lasta silmittömästi heti hänen synnyttyään. Tunsin kyllä voimakasta suojelu- ja hoivavaistoa, ja lapsi oli mielestäni maailman kaunein. Nyt, lapsen ollessa runsaan vuoden ikäinen, rakastan häntä äärettömän, sanoinkuvaamattoman paljon, ja verrattuna nykyiseen, en voi sanoa tunteneeni vastasyntynyttä kohtaan juuri muuta kuin äidinvaistoja.

Onneksi olin lukenut ennen synnytystä, että kaikki äidit eivät rakasta lastaan heti, vaan monet tarvitsevat aikaa tutustua ja rakastua, ja että se on yleistä ja normaalia. Näin ollen ymmärsin, että tulen kiintymään lapseeni lisää ajan myötä - kuten sitten kävikin. Usein väitetään, että äidin täytyy olla masentunut, jos hän ei tunne rakastavansa vastasyntynyttä, mutta tämä on harhaluulo. Jotkut vain kiintyvät hitaammin.

Mielestäni suurempi tabu on se, että kaikki äidit eivät nauti pikkuvauva-ajasta. Minä ainakin nautin lapseni seurasta enemmän nyt, kun hän oppii joka päivä uusia sanoja ja osoittaa ymmärtävänsä yhä enemmän. Pikkuvauvana lapsi vain pötkötti ja rääkyi, (rumasti sanottuna)enkä kokenut itkevän, syövän ja kakkaavan pötkäleen hoitamista palkitsevana. Tiedän, olen äiti, eikä minun pitäisi odottaa lapseltani mitään takaisin hoivaani vastaan, mutta näin minä tuolloin tunsin. Voi olla, että toisen lapsen kanssa olisi jo toisin, mutta esikoisen kanssa turhauduin siihen jatkuvaan, tyytymättömään vaatimiseen, jota en tuntunut koskaan voivan tyydyttää.
 
Kyllä rakastin välittömästi. Olin kuullut paljon äidin rakkaudesta, ja koin sen jonkin asteiseksi hehkutukseksi, kunnes oma lapseni syntyi. Äidin rakkaus todella on kaikenkattavaa, kokonaisvaltaista, upeaa! :heart:

En koskaan ole rakastanut ketään niin valtavasti kuin lastani. Tunneside todella syntyi samantien kun vauva putkahti maailmaan. :heart:
 
Toki,ensi hetkestä lähtien. oikeastaan jo ennen hänen syntymäänsäkin.
Senpä vuoksi olikin aivan hirvittävää kun hän joutui erioastolle kanssani ja jouduin lähtemään kotiin ennen häntä.
Joka kertä poistuessani hänen luotaan itkin ikävääni.
Piinaa kesti 3vko ja olin iki onnellinen kun vihdoinkin sain pikku prinsessamme kotiin.
 
Esikoiseen rakkaus syttyi hyvin, hyvin myöhään. Hän oli pitkälle yli puolivuotias. Alku oli raskasta.

Toisen kohdalla rakkaus syntyi heti laitoksella. Olen siitä kokemuksesta ja tunteesta hyvin onnellinen.
 
Molempiin olen rakastunut jo odotusaikana, ensimmäinen rakastuminen oli kun kuulin ensi kertaa sydänäänet, toinen kun tunsin liikkeet ja kolmas ja se suurin rakkauden tunne tuli kun vauvat syntyivät, silloin olin lopullisesti myyty. (ikäeroa 13 v.)
 
Joninäippä
Alkuun olin onnellinen siitä, että vauva oli vihdoinkin olemassa, hoivavietti ja vastuuntunne olivat vahvoja, samoin jonkinlainen omistamisen tunne "tähän ei kukaan muu koske". Mutta se kaikenvoittava rakkaus tuli vasta myöhään, ehkä vasta lähellä vuoden ikää, siitä se on aina vaan voimistunut. Alkuun oli huomattavasti helpompi olla erossa lapsesta (suurin ongelma oli vastuu toisen hyvinvoinnista), nyt ikävä on työpäivisinkin valtava.
 
Kyllä mullakin oli masennusta ja hetkittäin tuntui että "veiskö joku tuon parkuvan kakaran pois elämästäni" :ashamed: väsynyt kun olin, mutta pohjimmiltani tottakai aina rakastin lastani hyvin paljon. Ajatuskin siitä että lapselle tapahtuisi jotain kamalaa sai minut sekoamaan aivan täysin. Nyt lapset ovat jo pian 6 ja 8v ja olen kiintynyt heihin niin että jos he esim. häviävät pihalta puoleksi tunniksi johonkin niin alan huolestumaan tosissaan. Siinä huomaa miten välittää lapsistaan vaikka heille joskus tiuskiikin.
 
Heinävauvan äiti
Poikani on nyt 6 kk, ja vieläkin mietin mitä äitiys ja äidinrakkaus on. Kyllä, rakastan lastani. Mutta on tämä niin rankkaa välillä, ja olisi kiva kuulla näistä negatiivisista tunteista enemmänkin. Tuntuu, ettei näistä ainakaan näillä sivuilla juuri jutella.

Ehkä sitten eka on harjoituskappale. Mutta tuntuu niin kurjalta, kun perjantaisin olen jo ihan poikki tästä taukoamattomasta hoitamisesta, että kun ruoka ei maistunut vauvalle silloin kun sitä tarjosin, niin paloi pinna ja vauva sai pikakiidätyksen lattialle omalle paikalleen. En kiukultani lähinnä itseäni kohtaan voinut vilkaistakaan selvästikin aika ihmeissään olevaa vauvaani. Tuntuu niin hirveän vastuulliselta, pelkään että kaikki hermojen menetykset varsinkin nyt vauvavaiheessa näkyvät jonkin sortin traumoina isompana kun hän ei oikeasti voi ymmärtää, miksi äiti hermostuu.

Ehkä se on tätä omaa täydellisyydentavoittelua, jonka alle tunnen joskus jääväni. Että ei äitiys niin mutkatonta minulle ole, mitään "yhdessä äitiyden huuma-putkessa olemista". Kun ei tarttisi ihan koko ajan olla valmiina ja saatavilla.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 05.02.2005 klo 16:53 Heinävauvan äiti kirjoitti:
Poikani on nyt 6 kk, ja vieläkin mietin mitä äitiys ja äidinrakkaus on. Kyllä, rakastan lastani. Mutta on tämä niin rankkaa välillä, ja olisi kiva kuulla näistä negatiivisista tunteista enemmänkin. Tuntuu, ettei näistä ainakaan näillä sivuilla juuri jutella.

Ehkä sitten eka on harjoituskappale. Mutta tuntuu niin kurjalta, kun perjantaisin olen jo ihan poikki tästä taukoamattomasta hoitamisesta, että kun ruoka ei maistunut vauvalle silloin kun sitä tarjosin, niin paloi pinna ja vauva sai pikakiidätyksen lattialle omalle paikalleen. En kiukultani lähinnä itseäni kohtaan voinut vilkaistakaan selvästikin aika ihmeissään olevaa vauvaani. Tuntuu niin hirveän vastuulliselta, pelkään että kaikki hermojen menetykset varsinkin nyt vauvavaiheessa näkyvät jonkin sortin traumoina isompana kun hän ei oikeasti voi ymmärtää, miksi äiti hermostuu.

Ehkä se on tätä omaa täydellisyydentavoittelua, jonka alle tunnen joskus jääväni. Että ei äitiys niin mutkatonta minulle ole, mitään "yhdessä äitiyden huuma-putkessa olemista". Kun ei tarttisi ihan koko ajan olla valmiina ja saatavilla.
Kuulostat vastuulliselta ja herkältä äidiltä. Anna itsellesi aikaa, ja suhtaudu itseesi ja vauvaasi "armollisesti". VARMASTI tulee aika, jolloin elämä lapsen kanssa tuntuu luontevalta, ei niin vaativalta. Äidiksi kypsyminen vaatii oman aikansa, minulla varsin pitkään. Mutta et varmasti ole ainut, joka noita tunteita käy läpi! Kysy vaikka neuvolassa! =)
 
en tälle palstalle edes kuulu, mutta pakko vastata silti...

mulla meni pari päivää ennenkuin tunteet vauvaa kohtaan nostivat päätään. aluksi olin vain sivusta katsoja (vauva oi teholla) mutta kun opeteltiin imettämään ja sain ekoja kertoja hoitaa itsekseni pikkuista niin kiintymys kasvoi ja nyt meitä ei voisi erottaa mikään muu kuin kuolema :heart: välillä on tietenkin aikoja jolloin haluaisi vain olla rauhassa ja vaikka nukkua, mutta kun äiti on niin eihän se ole mahdollista. Rakkauden voimalla ja pyhällä hengellä tässä elellään.
 
Pesäpuu
Esikoista kohtaan tunsin vaikean synnytyksen jälkeisen helpotuksen lisäksi jotain "perusrakkautta", ehkä sitä voi nimittää suojelu- ja hoivavaistoksi. Esikko joutui vuorokauden ikäisenä teholle, silloin tuli järkyttävän repivä tunne, että osa minua riuhtaistiin pois.Siitä lähti kehittymään se varsinainen rakkaus, joka puristaa rinnasta ja nostaa palan kurkuun nytkin katsoessani ekaluokkalaistani.

Seuraavien kohdalla rakkaus on kehittynyt ihan eri lailla jo alkuraskaudesta saakka, lapset ovat tuntuneet niin mielettömän rakkailta kuin vaan voivat :heart:
 
elinor
En minäkään heti rakastanut, hoivavietti oli kova ja tarve hoitaa häntä ja pitää hengissä. Mutta epävarmuus ja oman vastuun suuruus hirvitti ihan tavattomasti. Mies tuntui ajattelevan, että sultahan se sujuu luonnostaan, kun olet äiti, mutta vauva oli minullekin aivan yhtä uusi. Itkin jatkuvasti, että nyt se kyllä kuolee, kun en osaa tai teen väärin tms. Masentunut siis olin.

Toisen synnytys oli helpompi ja vaikka toisellakin kerralla sairastuin masennukseen melko lailla heti, rakkaus häntä kohtaan syntyi helpommin, kun tiesin sen olevan sieltä tulossa. Osasin ymmärtää itseäni ja hakea apua ensin itselleni.

Vauva-aika oli minusta tavallaan kivaa ja antoisaa, mutta kun ensimmäinen puoli vuotta oli kulunut alkoi olla tosi kivaa ja rakkaus ja lapsen kanssa olemisen palkitsevuus (huh mikä sanahirviö) on aivan erilaista kuin vauvan hoito. Minä en ole mikään vauva-ihminen. Ei minulla milloinkaan ole vauvakuumetta edes, vaan "lapsikuume". Vauva-aika on niin hurjan raskasta yövalvomisineen ja jatkuva imetys... huh.

Se on todella myös varmaan tabu, etteivät kaikki ihmiset ole vauvaihmisiä. Tottahan sitä omaansa rakastaa siis, mutta todella ihanaa on minusta ollut vasta isompien lasten kanssa.
 
En heti sillä tavalla niin kuin nyt. Ensin oli vain suojeluvaisto, että tämä pieni kummajainen on minun ja sitä suojelen kaikelta pahalta. Pikkuhiljaa lähti kehittymään rakkaus, joka kasvaa edelleen päivä päivältä :heart:
 
jaakko
En oikeastaan rakastanut heti. Päinvastoin olin hämmentynyt, että tuonko näköinen ja oloinen se on... Piti aina välissä varmistaa, mille vauva näyttää. Hoivavietti oli kuitenkin alusta asti voimakas. En halunnut antaa lasta kelleen muulle.

Ensimmäisen viikon hämmennyksen jälkeen rakkaus alkoi kasvaan. Mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän rakastan lastani, joka on nyt jo reippaasti kolmannella vuodellaan.
 
Riippuu mitä tarkoittaa heti ;) Heti synnytyksen jälkeen olin niin poikki rikki hajalla että en osannut edes nukkua. En tosiaankaan jaksanut imettää vauvaa yms. kuin vajaan vuorokauden päästä (tosin heti synnytyksen jälkeen imetin tunnin kun kätilöt "katosivat"...). Kaikki tuntui niin epätodelliselta, mutta vähitellen alkoi hahmottaa. Tärkeintä vain oli että saatiin miehen kanssa perhehuone jossa olla vauvan kanssa. Siitä se rakkaus vauvaan alkoi syvetä. Kyllä silti se eka kuukausi ainakin oli niin pyörällä päästään uudesta elämästä että välillä vain itki onnesta ja seuraavassa hetkessä väsymystään... :whistle: Yhtä tunnekuohua.

Vieläkin sitä ihmettelee onko tosiaan tuon suloisen olennon äiti! ;) "Äiti", se sana sointuu nyt tyttäreni syntymän jälkeen niin kauniina...
 
Ekaa jo odotusaikana laulelin, juttelin ja silittelin masua ja oli ihanaa nähdä ultrassa oma pikkuinen esittelin kaikille ultrakuvaa ylpeänä ja samoten mieheni.Kun tyttäreni syntyi maailmaan joka ei ollut helppo synnytys , sydän äänetkin heikkeni.Menin paniikkiin kun ei kuulunut rääkäisyä heti jouduttiin antanmaan sydän hierontaa se pysähdytti meidät molemmat hetkeksi tässäkö se nyt oli ja näinkä me menettiin hänet, mutta tyttömme sydän saatiin toimimaan ja lopulta rääkäisi kovaa itkimme molemmat onnesta :hug: :heart: Silloin ajattelin että tyttömme on ainutlaatuinen ja äidinrakkaus on syvää joku kysyi milloin teette toisen minä järkytyin vasta me saatiin ensimmäinen lapsi ja kuinka voisin rakastaa toista näin paljon tyttömme on maailmamme ja elämämme keskipiste.Olin silloin 22 kun sain ekamme.toka odotus ei ollut helppo ja vauvakuumetta oli sitä ennen ollut jo pitkään se vain hiipii salakavalasti...Kun poikamme syntyi olin silloin 27v, tunne oli ihana ja ajattelin että nyt on kaikki täydellistä meillä on tytär ja poika, ihanaa.Molemmat ovat heti olleet 24h vierihoidossa.Tytärtä kun synnytin niin eivät olisi heti antaneet ehdottivat jos nukkuisin ekan yön ja toisivat seuraavana päivänä minä vastustin ja halusin tyttäreni heti vierihoitoon toiset ensisynnyttäjät kummastelivat ja ihmettelivät minua mutta mitä siitä olkoot toiset mitä mieltä vaan.Olen molempia rakastanut ja äidinvaistot olleet pinnassa jo odotusaikana.Nyt odotan kolmatta ja olen 35v kaikista vaivoista huolimatta odotamme tätä kolmatta kovasti tämä ei ollut itsestäänselvyys alkuraskaus oli epävarmaa aikaa kun minulla on ollut 2 tuulimunaraskauttakin.Nyt on rv14+2 ja tähän asti ok.Verenpaineeni on kyllä ollut koko ajan koholla.Olen kuunnellut rauhoittavaa musiikkia ja vauvakin saa siitä osansa.Kun näin ultrassa hänet tunne oli upea kyyneleet valuivat pitkin poskia olin ja olen niin onnellinen :hug: samoiten kun nyt kuultiin vasta sydänäänet poikani sanoi ihankuin olisi ilotulituksia lyökö sen sydän oikeasti noin kovaa ja piti korvistaan kiinni.Ollaan ihailtu ultrakuvia kotona mieheni ja lasten kanssa. :hug: :heart:
 

Yhteistyössä