pilvikirsikka
Tämähän on melkoinen tabu. Minä olin täysin välinpitämätön vauvaani kohtaan ensi hetket. Olin synnyttänyt 2 vrk ja olin ihan lopussa. Kun vauva tuotiin rinnalleni, en ajatellut muuta kuin että viekää tuo pois, tahdon levätä. Se tuntui todella kamalalta.
Vaikeaa synnytystä seurasi vaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Hoidin vauvaa kuin kone, itkin miksi en häntä voi rakastaa, kun muut häntä niin ihailivat. Olin aivan uupunut, en saanut nukuttua synnytyksen aiheuttamaa uupumustani pois.
Viimein hain ja sain apua masennukseeni. Oloni kohentui ja pikkuhiljaa herännyt kiintymys vauvaan aivan puhkesi kukkaan, ja viimein- RAKASTIN VAUVAANI. Hän oli silloin 5kk.
Myöhemmin luin artikkelin, jossa kerrottiin tästä ilmiöstä, kun vauva ei tunnu miltään. Se on kuulemma jopa yleistä, mutta se on niin kauhea asia myöntää, etten ollut koskaan, en milloinkaan kuullut sen olevan mahdollista.
Uskon, että suurin osa tähänkin vastaajista on kokenut asian toisin, mutta ehkäpä tämä kirjoitus koskettaa jotakuta kohtalotoveria.
Vaikeaa synnytystä seurasi vaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Hoidin vauvaa kuin kone, itkin miksi en häntä voi rakastaa, kun muut häntä niin ihailivat. Olin aivan uupunut, en saanut nukuttua synnytyksen aiheuttamaa uupumustani pois.
Viimein hain ja sain apua masennukseeni. Oloni kohentui ja pikkuhiljaa herännyt kiintymys vauvaan aivan puhkesi kukkaan, ja viimein- RAKASTIN VAUVAANI. Hän oli silloin 5kk.
Myöhemmin luin artikkelin, jossa kerrottiin tästä ilmiöstä, kun vauva ei tunnu miltään. Se on kuulemma jopa yleistä, mutta se on niin kauhea asia myöntää, etten ollut koskaan, en milloinkaan kuullut sen olevan mahdollista.
Uskon, että suurin osa tähänkin vastaajista on kokenut asian toisin, mutta ehkäpä tämä kirjoitus koskettaa jotakuta kohtalotoveria.