Rakastitko vauvaasi heti?

En rakastanut sillä lailla kuin olin kuvitellut rakastavani.Tunsin jotain alkukantaista äidinvaistoa varmaankin enemmän.Ehkä kaikki johtui siitäkin että en saanut pidellä lasta sylissä enkä lähellä koska hän oli lasten teholla ja leikattiin toisena synnytyksen jälkeisenä päivänä.Sairaalassa tunsin itseni epävarmaksi ja huonoksi äidiksi lähinnä sen takia että imetys ei luonnistunut ja vauva oli levoton.Osa syy oli varmasti hormooneillakin,olin jotenkin tosi herkässä mielentilassa.Kotiin päästyä vauva rauhoittui ihmeellisellä tavalla ja imetyskin lähti sujumaan.Päivä päivältä kiintymys kasvoi ja kasvoi...Muutaman kuukauden päästä olin jo täysin vauvani lumoissa.Rakkaus ja kiintymys kasvaa päivä päivältä mitä vanhemmaksi lapsi tulee.Täytyy vain antaa itselle lupa tutustua uuteen ihmiseen...

 

En kyllä kokenut esikoista saadessani mitään valtavaa rakkautta!
Enemmän ajattelin, että "jaaha...nyt sitä sitten ollaan äiti..."
Olin synnyttänyt esikoista 3 vrk ja ihan poikki ja peloissani.
Mutta kyllä sitten, kun poju oli muutaman päivän ikäinen tuli ne tunteetkin esille!
Sitten kakkosta ja kolmasta synnyttäessäni olin ihan "in love" ensi hetkestä. :heart:

 

Minullakin oli kova reissu takana kun vauva viimeinkin syntyi,4 päivää tyttöä saatoin maailmaan.Olin niin poikki ja tokkurainen etten rehellisesti edes muistanut vauvani näköä kun hänet vietiin heti pois synnyttyään kun ei hengittänyt.Osastolla oli outo tyhjä tunne ja tuntui kuin jotain en osaisi kaivata niin paljon mitä oikeesti piti.Kun viimein sain vauvan luokseni olo oli vieläkin oudompi,tässä on paljon odotettu ensi tapaaminen,mites tässä nyt olis?Viimeinkin rupesi tunteet selkiintymään ja ne äidin vaistotkin puhkesivat luontevasti,aikaa se joskus vie,ei hätiä.

 

\

Kyllä. Kaikkia kolmea. Ja se tunne oli ihan mieletön! :heart:

Peesailen :heart: :heart:

 

Tunne oli minullakin tosi rankan urakan jälkeen lähinnä välinpitämätön. Olin niin puhki, etten seuraavanakaan päivänä meinannut pysyä jaloillani ja se oli minulle kova paikka kun olen tavallisesti tosi "topakka" ihminen. Olen miettinyt usein, että jos olisivat vieneet lapsen heti pois niin olisinkohan koskaan osannut häntä kaivata...
Hoidin lasta lähinnä velvollisuudentunnosta mutta onneksi äitini oli osannut varoittaa, että se rakkaus ei välttämättä syty heti lapsen synnyttyä niin en panikoinut aiheesta. Nyt lapsi on minulle tärkeintä maailmassa ja tekisin hänen puolestaan ihan mitä vain.

 

Jälkeenpäin (toisen lapsen synnyttyä) oli vasta vertailupohjaa miettiä omaa äidinrakkauttaan. Esikoinen oli vuosia odotettu ja jo yli kolmikymppisen ensisynnyttäjän toksemian ja vaikean loppuraskauden huipentuma. Meitä oli kaksi muukalaista, jotka ihmettelimme toisiamme ja kieltämättä mietin, tätäkö tämä nyt on. En ollut juuri siihen saakka ollut pienten lasten/ vauvojen kanssa missään kontaktissa. En osannut kutsua itseäni edes äidiksi, niin vieras se olotila oli. Kun väsymys laantui ja "aloin päästä jaloilleni" Hb parani(olin menettänyt synnytyksessä runsaasti verta) alkoi yhteisen tiemme tutkiminen kunnolla. Parin kuukauden kuluttua olin jo esikoisestani äärettömän ylpeä äiti ja nämä vuodet sen jälkeen olen rakastanut lastani päivä päivältä enemmän.

Kakkosen kanssa tilanne oli jo täysin erilainen. Koin suurta rakkautta heti ensimmäiset sydämen lyönnit kuultuani.

 

En rakastanut. Olin vaan hämmentynyt, kummissani ja ulalla. Aikanaan kun lapsen sain niin omasta mielestäni ei siihen aikaan puhuttu niin paljoa negatiivisista tunteista kun nykyään. Olin raskausaikana lukenut jonkun julkkiksen haastattelun jossa sanottiin "katselin vain nukkuvaa lasta ja olin pakahtua" Niinpä sitten viimeisillä voimanrippeillä tuijotin ja tuijotin lasta mutta ei... mitään ei tapahtunut, enkelikuoro ei soittanut eikä ilotulitteet poksahdelleet. Yksinkertaisesti vaan ei tuntunut yhtään miltään. Synnytyksen jälkeinen masennus todettiin ja kun olin jo jonkun aikaa syönyt lääkkeitä alkoi helpottaa. Yhtenä päivänä kun lapsi oli jo useamman kuukauden ikäinen niin kevätaurinko paistoi nukkuvan lapsen kasvoille ja tajusin ohikiitävän hetken olevani tyytyväinen. Pois ei lasta olisi antanut, mutta kuitenkaan ei osannut olla. Syyllisyys oli musertava ja yhdessä pahan masennuksen kanssa oli musertaa totaalisesti. Kuitenkin hirveä hätä lapsesta oli koko ajan vaikkei sitä äidinrakkautta ollutkaan. Koko ajan kuvittelin vaikka mitä kauheuksia tapahtuvaksi ja en esimerkiksi pystynyt käyttämään sellaisia o-aukkoisia paitoja ollenkaan kun pelkäsin vauvan pään menevän soikulaksi paidan voimasta.

 

mulla 3 tyttöä ja myönnän et keskimmäisen kanssa tuntu et se on vieras(ainoa mikä on jouduttu leikkaamaan).Ja nyt se on 10v,omapäinen ja aivan erillainen luonteeltaan ku toiset välillä vieläkin ajattelen et on vaihtunu sairaalassa.Mut tottakai rakastan kaikkia. :/

 

äidin ja lapsen rakkaus on aina maailman suurinta rakkautta,syntyipä se tunne heti kun pötkäle tulee maailmaan tai vasta pikkuhiljaa!
itselläni synnytys kesti myös noin kaksi vuorokautta-olin täysin puhki ja sekaisin kaikesta mömmöistä..ja sitten kun lapsi lopulta syntyi,oli imenyt keuhkot-kaiken täyteen lapsivettä-johon kakannut.
oli aivan eloton,vietiin suoraan pois luotani,ja mieheni(muutenkin täysi hermoheikko)oli aivan varma ettei vauva selviä.
itse taas olin niin sekaisin etten oikein tajunnut mistä oli kyse-ennekuin minut vietiin osastolle-jossa kuulin että vauva oli keskososastolla,ja joutuisi olemaan sillä antibioottitippa päässä.
hetihän sinne sitten mentiin,ja se "pikku broileri" oli jotenkin niin käsittämättömän outo juttu,mieheni oli enemmän "äitiä" kun minä!!
olimme sairaalassa viisi päivää-minä osastolla-tottakai kävin koko ajan lapseni luona imettämässä.
mut kaikkein "kauhein"oli viimenen yö-kun viimein olin kahden ensimmäistä kertaa vauvan kanssa-hän huusi koko yön-tein mitä tahansa,olin aivan neuvoton.
jossain vaiheessa menin päivystävän kätilön luo ja itkua soperrellen pyysin jotin neuvoa-olin aivan paniikissa,koska tämä oli ENSIMMÄINEN
yö kun olin kahden vauvan kanssa.
mutta tämä kätilö vain totesi kylmänkiskoisesti että "siinäpähän opit"!!
voisin kirjoittaa varmaan loputtomiin-mutta loppujenlopuksi kaikki hyvin-heti kun pääsimme kotiin-asiat muuttuivat täysin.
kun astuin kotiovesta vauvani kanssa-RENTOUDUIN-pitkästä aikaa,ja vasta sitten aloimme tutustua toisiimme!ja hän on tärkein minulle koko maailmassa!!