Rakastatko poikaasi enemmän kuin tytärtä?

  • Viestiketjun aloittaja "Sanni"
  • Ensimmäinen viesti
En rakasta. Lapsilla suuri ikäero, tytär saanut aikoinaan kaiken huomion, nyt isompana huomion saaminen on erilaisempaa,mutta joudun toitottamaan tyttärelle, että häntä rakastetaan yhtä paljon ja hän on saanut aikoinaan yhtä paljon huomiota pikkulapsivaiheessa. Mustasukkaisuutta on silti.
 
Yök, nimimerkki muistiin
kyllä. yksi poikainen äiti.
Siis rakastat poikaa enemmän, koska on vain yksi poika? Ilmeisesti tyttöjä sitten useampi, joten heille ei riitä rakkautta niin paljoa?

Ja ap:lle vastaukseksi: en rakasta. En ole itsetuntovammainen ja itseään inhoava nainen, vaan rakastan ja arvostan myös itseäni ihmisenä ja naisena, joten kykenen siihen myös tyttäreni kohdalla. :)
 
Näissä ketjuissa tullee ilmi vain osa totuudesta?

Se on yksi yhteiskuntamme viimeisiä tabuja tuo nimenomaan äidin suhtautuminen/tunteet lapsiinsa. Sitten on naisia masennuskierteessä tai tuntevat itsensä huonoksi äidiksi jne. syyllistävät itseään läpi elämänsä, koska toisenlaiset totuudet eivät tule julki, sillä ne eivät ole yleisesti hyväksyttävän ainoan kaavan kaltaisia.

Oma äitini on ainakin onnekseni voinut avautua tuntemuksistaan minulle nyt näin saavutettuani aikuisuuden. Hän on suoraan myöntänyt, että on niitä lempilapsia joskus vanhemmilla ja että ne saattavat vaihdella elämän mittaan. Että on ihan normaalia, etteivät olotilat ja tunteet ole aina yksi yhteen. Että lapsistaan voi pitää hyvää huolta ja he olla tärkeitä, vaikka tunteet vaihtelisivatkin.
 
"-m-"
Voin rehellisesti sanoa, että molempien tyttöjen kohdalla olin tosi pettynyt, kun tulokas oli tyttö.

Esikoinen oli poika ja pitkään mulla oli tunne, että poika on jotenkin parempi ja että en osaa enkä halua mitään tyttöjen juttuja.

Nyt tytöt on 5 ja 3 v ja luoja että rakastan niitä! Ja kaikkia tyttöjen juttuja ja hömpötyksiä. Se ei kylläkään vähennä rakkautta esikoista kohtaan, joka on jo iso poika ja jolla on ihan eri jutut.

Tuollainen tunne voi hyvinkin olla myös ohimenevää.
 
5+2+lemmikit
Mä ajattelen kuten joku tuolla alussa että rakkaus on sellainen määre(?) että se on niin erilaista. Ajatellaan vaikka että rakastin lapsena vanhempiani tosi paljon, sitten tuli elämäni mies ja rakastin häntä "ihan täydet" no silti edelleen rakastin myös vanhempiani ja joitain läheisiä. Sitten tuli esikoinen. Häntä rakastin ihan täydet myös, mutta se ei ollut pois mieheltäni, häntä rakastin eri tavalla.
Jne. Eli kaikki perheenjäseniä rakastan ihan täysillä. Jokainen on erilainen ja jokainen on joskus ärsyttävä, joskus niin ihana että ihmettelen että meillä voi asua joku niin täydellinen...

Meillä on sekä poikia että tyttöjä ja kaikki rakasta sen "täydet" jo ikä vaikuttaa rakkauteen. Ihan pientä vauvaa pitää lähellä ja nuuskuttaa, tuota teini-ikäistä poikaa pörröttää hiuksista ja on siitä ylpeä kun hän juttelee asioista järkevästi. Ja yksi teinityttö kertoo juttujaa, istun hänen sängyllään ja ajattelen mitä hauska on seurata heidän nuoruuttaa.

Eli voi laittaa lapsiani tärkeys tai rakkausjärjestykseen koska he ovat kaikki niin rakkaita. Toki joskus jonkunkanssa tuntee enemmän yhteyttä tms. mutta ne vaihtelevat. En osaa ajatella olisi tilanne toinen jos joku lapsista olis vaikka erityislapsi ja siksi tosi haastava (esim. autistinen joka ei samalla tavalla antaisi takaisin niitä tunteita ja hellyyttä, siis jossain tapauksissa en yleistä) tai muuten vaan tosi hankala tai jotain. Tosin monesti se hankaluuskin hitsaa ihmisiä yhteen kun vietetään tosi paljon aikaa yhdessä...
 
HippuTAR
Tytöt ja pojat on kaikki rakkaita. Kaikki vähän erilailla tai kuinka sen nyt sanois... Mutta rakastan kaikkia yhtä paljon, siis en voisi laittaa niitä mihinkään järjestykseen. Silti esikoisella (tyttö) on erityinen paikka mun sydämessä, mutta kuitenkin rakastan kaikkia yhtä paljon. Vaikea selittää.
Mutta esikoista "odotin" jotakuinkin 10 vuotta, jo mahassa ollessaan hän tuntui tutulta ja heti synnyttyään itsestäänselvästi kuului siihen mun kainaloon. Heti alusta asti tiesin pienestäkin äännähdyksestä mitä tahtoo:nälkä, väsy yms. En aiemmin ollut hoitanut niin pientä vauvaa mutta silti se sujui aivan luonnostaan.
Kolmen muun kanssa olen tutustunut vasta heidän synnyttyään, hoitamisessa on ollut vähän opettelemista ja eri itkujen ja ääntelyiden merkityksen olen oppinut pikkuhiljaa.
 
......., jo mahassa ollessaan hän tuntui tutulta ja heti synnyttyään itsestäänselvästi kuului siihen mun kainaloon. Heti alusta asti tiesin pienestäkin äännähdyksestä mitä tahtoo:nälkä, väsy yms. En aiemmin ollut hoitanut niin pientä vauvaa mutta silti se sujui aivan luonnostaan.
Mulla oli juuri tällainen tunne omien lasteni kanssa. Se tunne, että tämä lapsi, tämä pieni rääpäle on minun rakas lapseni jota olen valmis suojelemaan henkeen ja vereen kaikelta pahalta. Se rakkauden määrä joka oli siinä heti. Ja se kuinka omalta ja tutulta se pieni vasta vatsasta maailmaan pullahtanut vauva oli!
Mulla tosin oli kokemusta vauvoista, koska mulla on huomattavasti itseäni nuorempi pikkusisko, jota hoidin paljona kun hän oli pieni. Ihan vauvasta asti olen siis hoitanut.

Ja itse kysymykseen. Rakastan kaikkia neljää lastani aivan yhtä paljon ja yhtä lujaa. Jokaisen puolesta olen valmis nousemaan barrikadeille ja juoksemaan vaikka palavaan taloon... Rakkautta ei voi määritellä esim kiloissa, mutta se tunne. Kukaan lapsistani ei ole minulle toista tärkeämpi, mutta mikään tai kukaan tässä maailmassa ei ole niin tärkeä kuin lapseni ovat minulle. Ei edes mieheni. Vaikka onkin sielunkumppanini ja elämäni rakkaus. SIlti äidinrakkaus lapsiini on tunteena voimakkaampi.

Lisään vielä, että mulla on siis sekä tyttöjä että poikia. Mulla on lapsia joiden kanss aon joutunut "taistelemaan" enemmän ja heitä on joutunut tukemaan enemmän kuin muita. Nämä asiat eivät vaikuta rakkauteen. Rakastan heitä jokaista sellaisena kuin he ovat. Omana itsenään.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä