Rakastanko vai en?

  • Viestiketjun aloittaja Tunteetonko?
  • Ensimmäinen viesti
Tunteetonko?
En tiedä, rakastanko miestäni vielä. Olemme olleet yhdessä 6 vuotta ja meillä on pieni lapsi.

Alkuaikoina olin tosi rakastunut mieheen ja ajattelin, että kerrankin olen löytänyt normaalin, hyvän miehen. Vuosien varrella hän on muuttunut, samoin minä.

Lapsi on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Mieskin rakastaa lasta todella paljon. Me vaan olemme ajautuneet niin erilleen.

Nyt kun alan olla jo vähän pirteämpi vauvanhoidolta, niin huomaan joka päivä oikein miettimällä miettimäni, että rakastanko miestäni vielä vai onko yhdessäolomme vain tapa ja tottumus?

Tuntuu, ettei minulla ole mitään tunteita. Nukun hänen vieressään, mutta seksielämämme on täysin kuollut. Hoidan lasta ja hän on silmäteräni. Tuhlaan rakkauttani häneen. Parisuhde on niin harmaassa, neutraalissa ja olemattomassa tilanteessa.

Katselen onnellisia, nauravia perheitä ja mietin, onko kaikki minun syytäni? Voisinko olla onnellinen jos vain päättäisin niin? Mistä tietää, rakastaako toista?

Olisiko olemassa joitain kysymyksiä, joita miettimällä voisi saada vastauksen siihen, rakastaako kumppania vielä? Kun ihan oikeasti pelottaa, että ovatko tunteeni tosiaan kuolleet vai onko kyseessä vain ohimenevä vaihe.

Ja kyllä, suhteemme aikana rakastuin kerran toiseen mieheen. Se oli ""elokuvarakkaus"", tarina, joka ei koskaan toteutunut. Tunteiden myllerrystä, jonka lopputulemana kumpikin jatkoi elämäänsä tahollaan. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, että oliko sekin vain illuusiota jostakin ""paremmasta""...olivatko ne oikeita tunteita sittenkään vai vaan joku minun kriisivaiheeni...

Hoh tätä sekavaa sepustusta. Kiitos kun jaksoit lukea - ehkä ajan myötä asia ratkeaa.
 
eräs
Jos tarvitsetkin pienen herätyksen.

Kirjoitin toiseen ketjuun siitä, kuinka tympeää on kun toinen puoliso lastaa kumppanilleen tietoa omista tunnetiloista- rakastaa ei rakasta.

Elä ainakaan mene miehellesi arpomaan ääneen, että olet epävarma rakstatko..se piirtyy varmasti hänen sieluunsa, saatat menettää hänet. ehkä hänkin alkaa ajattelemaan samanlaisia syvällisyyksiä kun annat hänelle tuon hyvän idean.

Ainahan on hyvä kyseenalaistaa elämäntilanteensa..
Mutta: suosittelen kyllä kaikille arjessa puutuneille vähän lomaa toisistanne.
kaksi ihmistä siellä vain on niin nokatusten että eivät enää näe toisiaan.

Kuvittele miltä tuntuisi jos hän vaikka kuolisi, tai jättäisi sut?
Yritä taistella, tee mitä on tehtävissä vaikka joutuisit asua muualla, käyt jossain kaukana rauhassa vaikka olisi lapsi mukana.
Kyllä vaikka tuntuisi vaikealta käytännössä järjestää niin on sen arvoista, ajattelepa kuinka pieni asia se on isommassa mittakaavassa.

Ja kyllä oman lapsen isä on niin oikea, kuin kukaan mies voi olla, ellei ole mitään pahaa sulle tehnyt.

Tuo on mielestäni hyväkin asia, että ajattelet ja ymmärrät, että elämässä on muutakin kuin yksi mies, mutta ei se kuitenkaan välttämättä ole miehestä kysymys.
Ihmisen onnessa on muitakin puolia- kuten itsensä toteuttaminen muillakin alueilla kuin äitinä ja vaimona.

Ja vaikka olisikin työ- haastava ja rakaskin työ- niin oletko varma että se on ominta itseäs, vai onko elämässäsi likaa kompromisseja?

Aloita niiden muutettavien asioiden hakeminen kuitenkin ensin muualta kuin toisesta ihmisestä- kukaan hyvä mies ei niin syyllinen ole, että pitäisi hänet panna vastuuseen jos rouvalla on hämmentynyt vaihe tai oma itse kadoksissa.
 
Saara
Jos ei ymmärrä hoitaa suhdetta, kuolee tunteet. Hoidat suhdettasi lapseesi, mutta et mieheesi. Mikset voisi yrittää hemmotella toista ja tehdä aloitteita. Piristää kummasti. Jos olet joskus rakastanut suuresti miestäsi, ei se minnekään ole kadonnut. Olet vain lapsen hoidolta unohtanut muun elämän.

Mä luulen että jos eroaisit niin lopulta se harmittaisi. Mä oon nykyisen miehen kanssa ollut kuusi vuotta ja molemmat ollaan muututtu, mutta sehän on vain hyvä. Ajattele jos ei muututtaisi, vähänkö tylsää. Kaikki ihmiset muuttuu jollakin tapaa vanhetessaan. Älä anna suhteen loppua ennen kuin olet yrittänyt taistella ja katsoa onko suhteesta mihinkään. Kerran eronneena voin luvata ettei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen.

Hemmottele miestäsi, ole kiinnostunut ja tutustu häneen. Tiedä mikä kultakimpale sieltä löytyy. Jos yrität ja epäonnistut voit aina sanoa yrittäneesi parhaasi. Mielestäni voit keskustella varovasti miehesi kanssa siitä että toivot että hänkin yrittää piristää suhdetta. Yksin se hoitaminen ei onnistu.
 
Alkuperäinen
Hyviä neuvoja, kiitos. Itse asiassa olen lähdössäkin lapsen kanssa matkalle, joten ehkä saan sitä kautta etäisyyttä.

Suurin ongelma on se, että meillä on ollut paljon riitoja. Mies on haukkunut, ja kyllä minäkin sitten olen antanut samalla mitalla takaisin. Hassua, että suhteen alkuaikoina miehen nopeaälyisyys ja sanavalmius olivat mukavia ja hauskoja piirteitä. Nyt kun meitä on kaksi nopeasti tulistuvaa ja ""sanavalmista"" (sanan negatiivisessa merkityksessä) yhdessä, niin pidemmän päälle se on aikaansaanut monet riidat.

Olen huomannut, että monissa toimivissa parisuhteissa toinen on se eläväisempi ja temperamenttisempi, ja toinen taas kärsivällinen, lempeä ja leppoisa. Ihmiset siis täydentävät toinen toistaan.

No, me emme tästä enää kauheasti muutu. Minä tiedän olevani kykenevämpi henkiseen muutokseen kuin mieheni. Hän nimittäin on vilpittömästi sitä mieltä, että on kaikessa aina oikeassa. Voin yrittää joustaa erilaisissa asioissa, mutta kyllä se ottaa luonnon päälle. Enkä halua, että poikamme tulevaisuudessa näkee perheestämme sellaisen miehen mallin, että naista voi kohdella vähän ""tyhmempänä"" ja hörhömpänä kuin luomakunnan kuningasta, miestä... Eli siis niin paljon en halua joustaa, että minusta tulee joku kynnysmatto, jota poikanikaan ei pysty kunnioittamaan.

Keskinäisen kunnioituksen puute on asia, joka rassaa. Samoin fyysisen ja henkisen läheisyyden puute. Olen yrittänyt keskustella miehen kanssa, mutta jotenkin hänestä vaan ei ole puhumaan suhteesta ""syvällisesti"". Hän on enemmänkin sitä ""ollaan vaan hiljaa, niin ehkä kaikki korjaantuu itsestään"" -tyyppiä. Ja hänen mielestään meillä ei pohjimmiltaan ole mitään ongelmia, vaan kaikki johtuu vain minun ailahtelevaisuudestani...

Yritän löytää mieheni uudelleen. Se käy vaan itseni kehittämisen ja tutkimisen kautta. Olen ymmärtänyt, että kukaan toinen ei voi tehdä minua onnelliseksi, vaan onneni on minun itseni vastuulla. Toinen ihminen voi korkeintaan auttaa onnen saavuttamisessa.

Ja se toinen mies: emme ikinä eläneet yhteistä arkea, vaan muutama tapaamisemme oli enemmänkin sielujen sympatiaa ja tunteiden euforiaa...en tosiaan tiedä olisiko välillemme koskaan voinut toisissa olosuhteissa kehittyä pysyvää suhdetta, joka olisi kestänyt tiskit, ruoanlaitot, laskujen maksut, huolet ja murheet, pahalla päällä olot...

Yritetään siis. Ehkä niiden hymyilevien perheidenkään elo ei aina ole ruusuilla tanssimista, ehkä me kumpikaan vaan emme ole tottuneet tekemään kompromisseja asioissa.
 
Katti myöhäinen
Tuntuu hölmöltä vastata tähän ketjuun n.14 vuotta myöhemmin, mutta minulla täysin sama tilanne. Paitsi lapsen tilalla kaksi karvaista eläintä.. olemme 6 vuotta seurustelleet ja alkuaikoina suhteemme oli niin tulista ja seksuaalista kuin jossain yliäklöttävässä saippua sarjassa. Tuntuu että tässä viimeiset paskat vuodet ovat imeneet molemmista kaiken rakkauden ja hellyyden kuiviin. Vielä muutama vuosi sitten nauroimme sille kuinka kaikki muut nukkuvat kahdella peitolla ja me emme ikinä nukkuisi koska emme haluaisi olla erossa toisistamme, mutta tässä sitä ollaan, molemmilla omat peitot ja pysymme vielä kaukana toisistamme vaikka samassa sängyssä olemmekin. Tuntuu pahalta olla kumppanin kanssa jolle ei pysty tunnustamaan rakkautta niin että tarkottaisi sitä.. tuhlaammeko molemmat toistemme aikaa pysymällä yhdessä vaiko yrittää vielä? Olen aina ollut se "taistelija" meidän suhteessa, keksinyt kaikkea miten piristää kumppania ja seksia, mutta se ei toimi jos on aina toinen osapuoli valmiina tekemään työtä.. voiko tätä ottaa edes puheeksi miehelle ilman että kuullostaa saarnalta?
En tiedä miten eksyin tänne, enkä tiedä saako tästä jaarittelusta mitään selkoa, mutta jos sielä on joku toinenkin vaeltelija eksynyt tänne niin ottaisin enemmän kuin mielellään neuvoja vastaan jos on antaa, tai haukkuja.. mitä vain!
 
vierailija
Sinun tekstisi olisi voinut olla minun, joskin en voi sanoa rakastuneeni mieheni nopeaan älyyn:)
Mutta minullakin on pieni poika ja rakkaus tyystin kadonnut lapsen isään.
Riitoja piisaa, energiani menee lapseen ja olen katkera kun mies tekee niin vähän lapsen ja kodin eteen. Plus tunteet ja varsinkin himo on tyystin poissa.
Olen pohtinut paljon ollako yhdessä vaan lapsen takia? En haluaisi olla loppuelämää kuin kämppis toiselle. Ja itseasiassa kämppistenkin kanssa olisi hauskempaa:D
Miten rakkauden löytää jos on jo loukattu ja huudettu paljon?
Minä ihastun mieheeni uudestaan silloin kun hän touhuaa lapsen kanssa, mutta muuten koko tyyppi pääosin ahdistaa.

Miksei miehesi lähde mukaan teidän matkalle? Voisiko yhteinen reissu piristää?

Tsemppiä!!!!!!
 

Yhteistyössä